Ei halua mennä syömään ruokatilaan.

Entä sitten? Et mene jos et halua. Minä olen ollut täällä samassa paikassa töissä 12 vuotta enkä ole koskaan käynyt ruokatilassa syömässä muiden kanssa. Olen valinnut käydä syömässä vasta klo 12.30 kun muut menee tuntia aiemmin, että saan olla rauhassa. Lisäksi usein käyn jossain muualla kuin oman talon taukohuoneessa tai työpaikkaruokalassa, esim. lähiseudun lounasravintoloissa. 

Ja silti oikein hyvin sujuu työasioiden hoito yhdessä enkä ole huonoissa väleissä kenenkään kanssa täällä, vaikka tosiaan mieluiten vietänkin taukoni itsekseni.

Kuten eka vastaaja, älä mene, niin helppoa se on, en itsekään käy kuin joskus harvoin.

No et mene. Minä en mene kuin parin tyypin kanssa, muut on niin saatanan ilottomia ja kuivia ja jauhaa vain työasioita. Ruokis on kuitenkin meillä palkaton tauko, eikä mulle kuitenkaan makseta työasioiden puhumisesta.

Tuossa toisessa ketjussa varoteltiin oudosta maineesta? 

ap

Onko Ap teillä töissä siis työpaikkaruokala? Sinnekö et halua mennä? Vai onko vain eväsruokailupaikka? Jos et halua mennä työpaikkaruokalaan, niin ota tosiaan eväät mukaan ja mene eväsruokailuun. Joku aiempi vastaaja arveli, että ihmistä pidetään outona, jos ei mene muiden kanssa syömään. Tällaista tuskin kannattaa miettiä, ihmiset harvemmin kovin positiivisia muista ajattelevat kuitenkaan. Ja mitä väliä mitä työkaverit miettivät, varsinainen elämäsi on muualla. Sitä paitsi, tuskin nyt kauhean pitkään jaksavat sinusta mitään ajatella, ehkä alkuun voivat miettiä, miksi et mene muiden kanssa. Jos kuitenkin olet muuten ystävällinen ja vaihdat edes pari sanaa työkavereitten kanssa silloin tällöin, niin pitäisi olla ok. :)

[quote author="Vierailija" time="10.07.2013 klo 11:15"]

Tuossa toisessa ketjussa varoteltiin oudosta maineesta? 

ap

[/quote]

Minusta aikuisen ihmisen ei niin kannata miettiä ylettömästi sitä mitä muut sinusta ajattelee. Ja useimmat aikuisten työyhteisöt on sen verran järkeviä, että jos jollain on tapa haluta tehdä lounastauolla jotain muuta kuin mennä lauman mukana yhdessä syömään, niin se hyväksytään eikä siitä tule mitään sen ihmeempää ongelmaa. 

Tokihan jotkut voi puhua takanapäin alkuun. Arvailla syitä mikset tule tai ihmetellä. Mutta jos olet muuten ihmisille ystävällinen ja asiallinen siellä töissä, niin eivät he sen takia sinua sen enempää ala syrjimään tai vierastamaan. Itse olen muuten parille sanonutkin ihan suoraan että introverttina tarvitsen työpäivän keskellä aikaa olla yksin, omissa ajatuksissani, ja siksi käyn usein kävelemässä jossain ja matkalla lounaalla, enkä yhdessä ruokalassa sosialisoimassa.

Kyllä sen oudon leiman saa jostain ihan muusta syystä kuin siitä, ettei käy syömässä muiden kanssa samassa paikassa samaan aikaan. Paitsi jos siitä tekee jotenkin jonkun ihmeellisen numeron (en minä voi sinne tulla, voi apua -kommenteilla). Jos joku varta vasten pyytää mukaan, muttet halua mennä, kerro joku tavallinen syy, mikset lähde muiden kanssa (syöt mielummin toisessa paikassa, haluat lukaista samalla tauolla lehden, töissä/kotona on aina meteliä, lounastauko on ainoa hetki ladata akkuja tai vaikkapa että vietät mielelläsi tauon itseksesi rentoutuen). Mikä nyt omimmalta syyltä tuntuu, tietty jos syynä on se, ettet pidä työkavereistasi, sano joku muu asia syyksi...

Sain muutema vuosi sitten ensimmäisen todella rajun paniikkikohtauksen koulun ruokalassa ja siitä lähtien olen pelännyt yhteisiä ruokataukoja koulussa sekä myös jopa ystävieni kesken. Välttelen ruokailuja joka puolella ja pelkään jo etukäteen jos tiedän, että jossain pitää syödä yhteisesti. Olen hieman parantunut pelosta työstämällä sitä itsekseni ja psyykkaamalla itseäni rentoutumaan. Voiko tälläisestä parantua koskaan normaaliksi? Auttaisiko terapia tai jotkut lääkkeet? (joita en kyllä haluaisi syödä...) Tämä vaikuttaa moniin sosiaalisiin tilanteisiin elämässäni ja tulevassa työssäni minun oletetaan olevan myös ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen. Ymmärrän hyvin ap:n tilanteen...

Tuntuu että on jo se oudon leima muutenkin. Olen keksinyt syitä jos joku kysyy. Esim. Paasto, laihdutus ym. ongelma sekin ettei kukaan kysy eikä pyydä syömään kanssaan. 

Ap

[quote author="Vierailija" time="10.07.2013 klo 11:40"]

Tuntuu että on jo se oudon leima muutenkin. Olen keksinyt syitä jos joku kysyy. Esim. Paasto, laihdutus ym. ongelma sekin ettei kukaan kysy eikä pyydä syömään kanssaan. 

Ap

[/quote]

Miksi sinä yleensä mietit sitä mitä ne muut sinusta ajattelee? Tee vaan työsi siellä töissä äläkä mieti ihmissuhteita ja ihmisten käsityksiä. Ei työpaikka ole mikään kaverileikkipaikka, jossa pitää olla kavereita ja tehdä ongelma jos ei ole. Toisinaan sitä vaan on liian erilainen  tullakseen sen enempää kaveriksi niiden toisten kanssa, mutta ei sen mikään ongelma tarvitse olla. 

Esim. itse olin työpaikassa jossa kaikki muut oli alle kolmekymppisiä nörttipoikia, minä lähes nelikymppinen täysin ei-nörtti nainen. Ei minun seuraani tosiaan lounailla tai vapaa-aikana kaivattu, enkä minä niiden, mutta kellekään se ei ollut minkäänlainen ongelma. Työt hoidettiin ja sillä selvä.

t. 2 

[quote author="Vierailija" time="10.07.2013 klo 11:38"]

Sain muutema vuosi sitten ensimmäisen todella rajun paniikkikohtauksen koulun ruokalassa ja siitä lähtien olen pelännyt yhteisiä ruokataukoja koulussa sekä myös jopa ystävieni kesken. Välttelen ruokailuja joka puolella ja pelkään jo etukäteen jos tiedän, että jossain pitää syödä yhteisesti. Olen hieman parantunut pelosta työstämällä sitä itsekseni ja psyykkaamalla itseäni rentoutumaan. Voiko tälläisestä parantua koskaan normaaliksi? Auttaisiko terapia tai jotkut lääkkeet? (joita en kyllä haluaisi syödä...) Tämä vaikuttaa moniin sosiaalisiin tilanteisiin elämässäni ja tulevassa työssäni minun oletetaan olevan myös ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen. Ymmärrän hyvin ap:n tilanteen...

[/quote]

Voi parantua jopa ilman ulkopuolista apua. Itse kärsin varsin pahasta paniikkihäiriöstä ikävuodet 15-25, mutta ilman mitään lääkkeitä tai terapiaa pääsin siitä ohi. Ihan vaan ottamalla etäisyyttä omiin tunteisiini ja ajatuksiini, niin että kun kohtaus tuli, saatoin katsella sitä ulkopuolelta ja lohduttaa itseäni, että "kas, paniikkikohtaus, näitä nyt on ollut, ei ole vaarallista, menee ohi kohta, täytyy vaan hetki jaksaa". Lopulta kun tämän etäisyydenoton opin, koko kohtaukset lakkasivat tulemasta.

Mutta tosiaan nykyään on sitä apuakin saataavilla eli jos ongelma ahdistaa niin lääkärillä voi kannattaa käydä. Monelle esim. purkki nopeasti vaikuttavia rauhoittavia käsilaukussa voi olla sellainen apu joka auttaa vaikkei niitä edes juuri koskaan ottaisi, kun tietää että apu on lähellä jos olo meinaa käydä niin pahaksi ettei kestä.

[quote author="Vierailija" time="10.07.2013 klo 11:47"]

[quote author="Vierailija" time="10.07.2013 klo 11:38"]

Sain muutema vuosi sitten ensimmäisen todella rajun paniikkikohtauksen koulun ruokalassa ja siitä lähtien olen pelännyt yhteisiä ruokataukoja koulussa sekä myös jopa ystävieni kesken. Välttelen ruokailuja joka puolella ja pelkään jo etukäteen jos tiedän, että jossain pitää syödä yhteisesti. Olen hieman parantunut pelosta työstämällä sitä itsekseni ja psyykkaamalla itseäni rentoutumaan. Voiko tälläisestä parantua koskaan normaaliksi? Auttaisiko terapia tai jotkut lääkkeet? (joita en kyllä haluaisi syödä...) Tämä vaikuttaa moniin sosiaalisiin tilanteisiin elämässäni ja tulevassa työssäni minun oletetaan olevan myös ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen. Ymmärrän hyvin ap:n tilanteen...

[/quote]

Voi parantua jopa ilman ulkopuolista apua. Itse kärsin varsin pahasta paniikkihäiriöstä ikävuodet 15-25, mutta ilman mitään lääkkeitä tai terapiaa pääsin siitä ohi. Ihan vaan ottamalla etäisyyttä omiin tunteisiini ja ajatuksiini, niin että kun kohtaus tuli, saatoin katsella sitä ulkopuolelta ja lohduttaa itseäni, että "kas, paniikkikohtaus, näitä nyt on ollut, ei ole vaarallista, menee ohi kohta, täytyy vaan hetki jaksaa". Lopulta kun tämän etäisyydenoton opin, koko kohtaukset lakkasivat tulemasta.

Mutta tosiaan nykyään on sitä apuakin saataavilla eli jos ongelma ahdistaa niin lääkärillä voi kannattaa käydä. Monelle esim. purkki nopeasti vaikuttavia rauhoittavia käsilaukussa voi olla sellainen apu joka auttaa vaikkei niitä edes juuri koskaan ottaisi, kun tietää että apu on lähellä jos olo meinaa käydä niin pahaksi ettei kestä.

[/quote]

Kiitos neuvosta! Jos/kun seuraavan kerran paniikkikohtaus tulee koitan neuvoasi ja otan kohtauksen rauhassa vastaan. Kuulostaa siltä, että se voisi oikeasti toimia myös minulla. Ja ap:lle en osaa neuvoja antaa mutta jospa se auttaisi edes vähän, että meitä samasta asiasta kärsiviä on varmasti enemmänkin. :)

[quote author="Vierailija" time="10.07.2013 klo 12:05"]

Kiitos neuvosta! Jos/kun seuraavan kerran paniikkikohtaus tulee koitan neuvoasi ja otan kohtauksen rauhassa vastaan. Kuulostaa siltä, että se voisi oikeasti toimia myös minulla. Ja ap:lle en osaa neuvoja antaa mutta jospa se auttaisi edes vähän, että meitä samasta asiasta kärsiviä on varmasti enemmänkin. :)

[/quote]

Älä sitten säikähdä jos kuitenkin alkuun paniikki vie ainakin osin mukanaan. Tuo on oppmisprosessi, että oppii etääntymään niistä oireista, eikä se tule automaattisesti heti kun niin päättää. Kannattaa opetella oman mielensä ja tunteidensa tarkkailemista myös silloin, kun ei ole mitenkään erityisen ahdistunut olo, niin se auttaa pysymään tarkkailijana silloin kun alkaa nousta jotain voimakkaampaa tunnetta. Minä taisin pari vuotta tuota opetella ennen kuin tilanne oli sellainen että pystyin kokemaan olevani täysin tyyni tarkkailija, jota ei erityisemmin liikuta tarkkailtavassa mielessä vellova paniikkikohtaus.

Mä en käynyt yliopiston lounasravintolassa syömässä kertaakaan koko maisterintutkinnon aikana. En myöskään koskaan syönyt eväitä yliopistolla, koska en pystynyt syömään vieraiden ihmisten nähden: ruoka tuntui takertuvan kurkkuun. Elossa selvisin opiskeluajasta, enkä huomannut että minua olisi omituisena pidetty. Ehkä vähän etäisemmäksi jäin kun en lounastanut yhdessä kenenkään kanssa, mutta en minä mitään sydänystäviä sieltä kaivannutkaan.

Ymmärrän tunteesi ap. En voi sanoa, että kärsisin täysin sosiaalisten tilanteiden pelosta, mutta monesti juuri työpaikalla yhdessä syöminen ja kahvittelu on jotenkin epämieluisaa. En tiedä mistä se johtuu, olen sitä yrittänyt pohtia ja työstää. Olen vain sellainen ihminen etten kovin helposti pääse ryhmiin mukaan. Keskustelen mielummin jonkun kanssa kahden kesken kuin ryhmässä. Mielestäni ei ole ollenkaan outoa, jos menet syömään vaikka vasta sitten kun muut ovat jo käyneet syömässä. Jotkut vain haluavat syödä rauhassa ja lukea vaikka lehteä samalla. Ei siitä kannata stressiä ottaa, teet niin kuin tuntuu hyvältä.

Ap ja muut - minä sanoin siinä toisessa ketjussa (missä lie nyt) siitä, että ei ole mikään pakko mennä ruokailemaan muiden kanssa, mutta riskinä on, että sen vuoksi saa hiukan oudon maineen.

Juu, se ei välttämättä kaikkia haittaa, mutta asia on hyvä tiedostaa ja harkita, haittaako vai ei.

Pointti on, että ap ei mene ruokailemaan muiden kanssa, ja se johtuu sosiaalisten tilanteiden pelosta - miten sitten hän muina aikoinakaan olisi sosiaalinen? Vai meinaatteko, että hän on muutoin aurinkoinen työpaikan ilopilleri ja vitsiniekka, mitä nyt vaan syö erillään...?

Joten lähdin tietysti siitä tulkinnasta, ettei hän muutenKAAN juuri jutustele työkavereiden kanssa.

Jos kyse kumminkin oli pelkästään ruokailuun liittyvistä jännityksistä, ns. kahvikuppineuroosista, niin olisi ollut ehkä fiksua mainita se jo aloituksessa. Siinä tapauksessa tuskin saat erakon tai muiden halveksuvan ja ylimielisen leimaa.

Ja tosiaan, onko sillä väliä vaikka saisitkin? Voi olla, koska se voi johtaa työpaikkakiusaamiseenkin, mikä ei ole helppo ja evvk asia ollenkaan.

En