Ristiriitaiset tunteet miestäni kohtaan

Taustaa: Ollaan seurusteltu melkein neljä vuotta. Tavattiin kun olin hieman päälle parikymppinen. Mies muutaman vuoden mua vanhempi. Tätä ennen mulla takana yksi päälle kolmevuotinen (teini)suhde, miehellä muutama parin vuoden suhde. Tavattiin kun mulla oli vielä juttua yhden toisen kanssa, olin tähän tyyppiin aivan hullun rakastunut ja vieläkin hän välillä pyörii mielessäni ja muistelen kaiholla meidän yhteisiä hetkiä, mutta en siis todellakaan enää hänen kanssaan haluaisi mitään vaikka olisinkin sinkku.

Meillä menee hyvin. Asutaan yhdessä ja arki luistaa, ollaan aika hyvin vältytty tappeluilta. Ongelma tässä vaan on se, että mulla on alusta asti ollut tosi ristiriitaiset fiilikset miestäni ja meidän suhdetta kohtaan.

Toisaalla haluan enemmän kuin mitään viettää hänen kanssaan loppuelämäni, mennä naimisiin ja saada ehkä yhden muksunkin joskus. Sen lisäksi olen todella ylpeä että ollaan päästy näinkin pitkälle ja pitkä ja vakaa parisuhde on mulle tärkeetä ja tavoittelemisen arvoista. Tämä on meidän kummankin pisin suhde. 

Mutta mun on vaikea päästä menneistä yli. Hänen menneisyyden asioistaan (muita naisia koskien), sekä asioista jotka on mahdollisesti tapahtuneet kun olimme vielä tapailuvaiheessa sekä silloin kun hän jätti mut vuoden yhdessäolon jälkeen. Eroa kesti hieman päälle kuukauden jonkä jälkeen halusi mut takas. 

Mua vaivaa se, etten olisi hänelle yhtä tärkeä mitä hänen viimeisin eksänsä oli. Ja etten riittäisi hänelle. Hän ei useinkaan puhu meidän yhteisestä tulevaisuudesta ikään kuin sitä ei olisi, tahtoo kuulemma mennä päivän kerrallaan mikä tietenkin on hyvä koska eihän sitä ikinä tiedä mitä tapahtuu mutta voisi osoittaa edes että hänellä on tahtoa pysyä aina yhdessä.

Taidamme myös tahtoa hieman eri asioita. Olemme molemmat kotona viihtyviä ihmisiä, mutta välillä tahtoisin jotain muuta. Haluaisin irtautua tästä oravanpyörästä ja lakata elämästä yhteiskunnan normien mukaan ainakin edes hetkeksi. Mies puhuu että hän haluaisi myös, mutta ei ole valmis tekemään asian eteen mitään vaan haluaisi kaiken valmiina eteensä. Pitää työpaikkaansa liian tärkeänä eikä uskalla irtautua siitä. 

Vaivaa se, että tulenko joskus suhteemme mahdollisesti kariutuessa olemaan ikuisesti katkera kun "tuhlasin" elämäni parhaat nuoruusvuodet tavalliseen parisuhteeseen ja arjen pyörittämiseen kun olisin voinut tehdä niin paljon muutakin. 

Silloin tällöin mietin eroa, mutten kovinkaan tosissani. Mietin vain millaista olisi taas olla sinkku ja mitä tekisinkään. Mutta kokemuksesta tiedän että oikeasti olisin eromme jälkeen aivan paskana ja hukassa. Olemme vähän niin kuin kasvaneet yhteen ja hän todella tuntuu toiselta puoliskoltani kehen voin tukeutua. En osaisi kuvitella elämääni ilman häntä. Mun elämältä katoaisi täysin pohja ja sisältö ja tiedän että on vaarallista laittaa yhden ihmisen varaan näin paljon, mutta eipä mulla oikein muutenkaan ole kavereita hurjia määriä koskaan ollut. Tätä suhdetta ennen elämäni oli vain baarisssa juoksemista. Välillä taas tekisi mieli erota ihan vain nähdäkseni paljonko se miestäni liikuttaisi.

Toisaalta kaipaan sitä ensihuuman tunnetta. Ihastumista! Vaikka olenkin onnellinen että ei tarvitse olla missään epävarmassa säätövaiheessa. Eikä se vaihtamalla parane. Enkä varmaan uskaltaisi enää koskaan aloittaa uutta suhdetta. Petetyksi tulemisen pelko on liian suuri ja se vaivaa ajoittain nykytilanteessani. Mieheni petti mua suhteemme alkuaikoina, ikinä ennen ollut pettänyt ketään ja sitten juuri mua. Enkä olisi koskaan, ikinä, uskonut että hän pettäisi. Noh enää en tule luottamaan täysin yhteenkään mieheen ja periaatteessa olen iloinen että tuo pettäminen saatiin ns. "alta pois", koska varmasti jossain vaiheessa olisi sekin tullut. Olen antanut anteeksi mutte välillä sekin kalvaa mieltä, unohtaminen on niin hankalaa.

Meiltä puuttuu sellainen kunnon keskusteluyhteys. Olen todella huono puhumaan tunteistani ja kerta miehenikään ei siihen juuri kannusta vaikenemalla omista tunteistaan itse, niin siinäpä sitä sitten ollaan. Välillä pääsen kännissä avautumaan jolloin mieheltänikin tulee jotain avautumisenpoikasta ja lohduttavia sanoja, mutta selvinpäin hän karttaa tällaista. Kännissä kertoo rakastavansa, mutta selvinpäin olen sen hänen suustaan kuullut todella harvoin, kerrat on laskettavissa kahden käden sormilla. Noh enpä itsekään ole sen parempi, olen tainnut sen kerran hänelle selvänä sanoa ja sekin vasta hänen jälkeensä. Jotenkin niiden sanojen ulos saaminen on vaikeaa, en ole koskaan kellekään niitä oikein toitotellut. 

Pidän myös älyttömästi hänen perheestään ja olemme tulleetkin aika läheisiksi. Surettaa ajatus heidänkin luopumisestaan jos ero joskus tulisi.

Kaikenkaikkiaan: Rakastan miestäni koko sydämestäni ja haluan olla hänelle paras tyttöystävä, avopuoliso, vaimo, elämänkumppani, ystävä, tulevien lasten äiti. Mutta..... Mutta. En tiedä. Välillä mulle tulee kaikenlaisia asioita mieleen jotka saa olon tosi epävarmaksi. Ehkä vaan ajattelen ja spekuloin ja liikaa ja annan menneille liikaa arvoa.

Nyt kun luin tekstini niin mieheni ei varmastikaan kuullosta mitenkään unelmalta, eikä hän sitä olekaan enkä ole minäkään. On mullakin luurankoni kaapissa. Mutta hän on hyvä mulle ja ollaan täydelliset toisillemme. Ja kunnollinen, sitä hän on, ehkä liiankin! Taitaa olla aika harvinaista. Ei lyö eikä puhu suut läpeensä paskaa eikä ole ongelmia päihteiden kanssa, kuten esimerkiksi eksälläni johon päti nuo kaikki edelliset.

Pahoittelen pitkää ja sekavaa avautumista, piti päästä vähän purkamaan. Kellään mitään ajatuksia/neuvoja/omia kokemuksia?