Oliko sulla 20 -vuotiaana jo tasa-arvoinen ja itsenäinen suhde vanhempiisi?

muutin 16v pois kotoa ja ikää nyt 21v. koskaan ei oo asioihini liiaksi puuttuneet :)

Muutin pois kotoa 16-vuotiaana ja parikymppisenä en ollut minkäänlaisissa väleissä vanhempieni kanssa. Hyvin pärjättiin siitä huolimatta, oli työpaikka, vakituinen kumppani ja talon ostamista harkittiin tuolloin.

Muutin pois 16v ja tottahan toki vanhemmat yrittivät komentaa minua vielä muuton jälkeenkin. Varsinkaan isäni ei tunnu ymmärtävän vieläkään, että sen nuorinkin tyttö on kasvanut jo aikuiseksi, vaikka itselläni on ikää jo 22 ja näihin vuosiin mahtuu 3 lastakin :) Kyllähän vanhemmat aina komentaa lapsiaan! :D

Olen 47 ja sanoisin että 17-vuotiaana suhteeni vanhempiini oli perustavalla tasolla samanlainen kuin on nytkin. Arvostamme ja kunnioitamme (puhumattakaan rakkaudesta) toisiamme itsenäisinä ihmisinä , emmekä niinkään jonakin roolin- tai ikäryhmän edustajina.

"Komentamis"suhde meillä ei toisiimme ole eikä ole koskaan aikuisiälläni ollutkaan.

Toivottavasti ei koskaan tule olemaankaan. Olisi inhaa rajoittaa (nyt 70 ja 77-vuotiaiden) vanhempieni itsemääräämisoikeuttaan, vaikka olemme hyvin tietoisia, ett jokin iän myötä etenevä sairaus voi sen aikanaan tehdä tarpeelliseksi. Rukoilen silti, että saavat itsensä itsenään ja oikeuden itsepäättää omista asioistaan, säilyttää loppuunsa asti. 

Muutin pois kotoa 17-vuotiaana, mutta suhde ei ollut tasa-arvoinen vielä parikymppisenä, koska opiskelin ja vanhempani auttoivat edelleen taloudellisesti.

Kun menin töihin ja aloin elättää ihan itse itseni, myös suhde muuttui ja minäkin aloin olemaan vanhempieni silmien edessä aikuinen.

Oli tasapainoinen suhde. Muutin ulkomaille työn perässä 19-vuotiaana ja sinne ei sitten herunut taloudellista tukeakaan. Tietty äiti oli huolissaan, mutta ei siltikään saanut kanaemokohtauksia ja kohteli minua, kuin aikuista.

[quote author="Vierailija" time="05.07.2013 klo 18:31"]

Eipä ole vieläkään vaikka olen päälle nelikymppinen. Varsinkin äiti kohtelee minua kuin nelivuotiasta. Sitten, kun mainitsen asiasta, se löydään leikiksi "voi voi, kun tuo meidän Liisa on niin omapäinen".

[/quote]

:D Anteeksi kun alkoi naurattaa.

Mielenkiintoista, olisikohan tässä jokin olennainen ero kasvatustavoissa vuosikymmenten välillä?

Nimittäin minä olen myös 47-vuotias, ja ap:n kysymys kummastutti minua. Miten niin ei olisi aina ollut tasa-arvoinen ja itsenäinen suhde vanhempiini? Ei minua ikinä varsinaisesti "komenneltu", perusasiat tietenkin piti hoitaa, mutta kyllä asioita käsiteltiin enemmänkin keskustelemalla ja ohjaamalla kuin komentelemalla.

[quote author="Vierailija" time="06.07.2013 klo 05:52"]

Olen 47 ja sanoisin että 17-vuotiaana suhteeni vanhempiini oli perustavalla tasolla samanlainen kuin on nytkin. Arvostamme ja kunnioitamme (puhumattakaan rakkaudesta) toisiamme itsenäisinä ihmisinä , emmekä niinkään jonakin roolin- tai ikäryhmän edustajina.

"Komentamis"suhde meillä ei toisiimme ole eikä ole koskaan aikuisiälläni ollutkaan.

Toivottavasti ei koskaan tule olemaankaan. Olisi inhaa rajoittaa (nyt 70 ja 77-vuotiaiden) vanhempieni itsemääräämisoikeuttaan, vaikka olemme hyvin tietoisia, ett jokin iän myötä etenevä sairaus voi sen aikanaan tehdä tarpeelliseksi. Rukoilen silti, että saavat itsensä itsenään ja oikeuden itsepäättää omista asioistaan, säilyttää loppuunsa asti. 

[/quote]

Asuin 20-vuotiaana Pariisissa, kotoa muutin heti kirjoitusten jälkeen. Välit vanhempiin ovat pysyneet asiallisina varmaankin tarpeeksi pitkän välimatkan ansiosta. Äitini kuvittelee olevansa aina oikeassa kaikissa asioissa ja häntä lähellä asuminen olisi varmasti saanut välimme jossain vaiheessa poikki. Kun välimatkaa on tarpeeksi ja näemme vain pari kertaa vuodessa, häntä kestää. Suhteemme ei kai varsinaisesti ole tasa-arvoinen, mutta en oikeastaan siitä välitä. Suhteeni vanhempiini ei määritä minua mitenkään. Vanmepani ovat jo iäkkäitä, enkä ala heidän kanssaan vääntämään enää mistään asiasta, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. 

Muutin omilleni 18 kesäsenä mutta yhä näin 3-kymppinsenä minusta on ihan ok jos äiti näpäyttää mielipiteellänsä. Ei minua varsinäisesti ole kukaan enää komennellut, parisuhteessakin pitää olla ihmisen kanssa jossa asiat sovitaan, mitään ei voi pakottaa ja käskeä.

Minusta fiksu aikuinen kuuntelee lastaan, se että äitini kuulee minua ja minä kuulen lastani. Minusta tuo on melko erikoinen kysymys. Ehkä olet tehnyt sitten jotain todella kurjaa jos sinua pitää aikuisenakin vielä komentaa?

[quote author="Vierailija" time="06.07.2013 klo 09:32"]

Asuin 20-vuotiaana Pariisissa, kotoa muutin heti kirjoitusten jälkeen. Välit vanhempiin ovat pysyneet asiallisina varmaankin tarpeeksi pitkän välimatkan ansiosta. Äitini kuvittelee olevansa aina oikeassa kaikissa asioissa ja häntä lähellä asuminen olisi varmasti saanut välimme jossain vaiheessa poikki. Kun välimatkaa on tarpeeksi ja näemme vain pari kertaa vuodessa, häntä kestää. Suhteemme ei kai varsinaisesti ole tasa-arvoinen, mutta en oikeastaan siitä välitä. Suhteeni vanhempiini ei määritä minua mitenkään. Vanmepani ovat jo iäkkäitä, enkä ala heidän kanssaan vääntämään enää mistään asiasta, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. 

[/quote]

Periaatteessa olen tuosta ohjeesta kanssasi samaa mieltä "yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos" mutta sitten tarvitsee varoa ettei ala ylimieliseksikään, koska sitten ei välttämättä enää kuuntele muita ollenkaan enää ja missaa hyviä vinkkejä..

Itsenäinen joo, tasa-arvoinen ei niin kauaa kun elävät ja hengittävät.

N40

muutin kotoa 20v ja siitä lähtien olen ollut itsenäinen. Vanhemmat kyllä auttavat paljon. Esim. lasten hoidossa. Ei enää rahallisesti. Mutta edelleen vaikka olen 35v niin äitini kohtelee minua kuin lapsenaan eli ei ole tasavertainen suhde.

Muutin 19 vuotiaana Suomesta pois, että olin kyllä täysin omilla jaloillani seisova ihminen. Kotoa muutin pois 18 vuotiaana eli lukion kolmannen asuin jo itsenäisesti.

Ei ollut, ikävä kyllä. Äitini tosin yrittää komennella vieläkin, ikää mulla on jo 33. Olen esikoinen, musta tuntuu, että nuoremmat sisarkseni ovat tainneet päästä vähän helpommalla. Tai en tiedä, äiti puhuu jatkuvasti veljestäni (27) kuin hän olisi joku holhouksen alainen ääliö ja kykenemätön tekemään edes päätöstä siitä, mitä syö tänään. Hohhoi...

Oli 18-vuotiaasta asti, asuin toisella vanhemmalla 22-vuotiaaksi.

Yrittävätkö ikis sun vanhemmat saada sua mielenterveysongelmien takian holhoudenalaiseksi? Sinuna en panisi kauheasti hanttiin.

Oli ja oli ollut jo pitkään. Ei minua komennettu tai katsottu perään enää ala-asteen jälkeen. Yläasteella ja lukiossa asuin yh-äitini kanssa samassa osoitteessa, äitin tosin kävi kotona muutaman päivän välein aina jonkun tunnin kerrallaan. Hän maksoi laskut ja täytti jääkaapin, sitten katosi taas miesystävälleen asumaan.

Äitini asunnosta muutin opiskelemaan 18v:na ja siitä sitten mieheni kanssa yhteen 19v:na.

En nyt tiedä, oliko suhde vanhempiin tasa-arvoinen, voiko se koskaan olla tasa-arvoinen, mutta muutin pois kotoa 17-vuotiaana ja taloudellisesti olen ollut omillani 18-vuotiaasta eteenpäin.

Minä muutin kotoa 15-vuotiaana, heti yläasteen jälkeen, ja vielä kauas Helsinkiin. Vähän oli vaikea sieltä 400km päästä komennella. Sain lapsen kun täytin 20, äiti tuli muutamaksi päiväksi käymään kun päästiin sairaalasta, pikkusiskoni 3v. ja pikkuveljeni 9v.olivat myös mukana. Äiti auttoi kun olin tosi huonossa hapessa vielä, ja tissit vuoti verta kun yritin imettää lastani. Äiti ei komennellut mitään, mitäs sitä aikuista ihmistä komentelemaan, ja äitejä oltiin molemmat. Tyttäreni on nyt 18 ja asuu omillaan, ei minulla ole mitään valtaa komennella mitään, kummallinen ajatuskin.