Tarina ukosta ja akasta

Tapasivatpa kerran nuori tyttö ja poika kotikylänsä markkinoilla. He pitivät toisistaan, ja kylän laidalta lähti kaunis metsätie jota molemmat halusivat lähteä kulkemaan. Niinpä he hankkivat kärryt tavaroitaan varten, joita päättivät yhdessä tuumin alkaa kuljettaa tietä pitkin eteenpäin. Alkumatkan meno oli kevyttä. Kärryjä vedettiin rinta rinnan ja välillä pysähdyttiin tien varteen aukealle auringonpaisteeseen lepäämään. Kuormakin oli kevyt vetää, eihän nuorella parilla ollut juuri muuta kuin välttämätön elääkseen, ja paljon voimia ja rakkautta.

Matkalla tuli vastaan monenlaista maastoa, kiviä jouduttiin kiertämään ja välillä keli haittasi menoa. Näistä kuitenkin selvittiin ja matka jatkui. Eräänä päivänä jo miehen ikään ehtinyt puoliso sanoi vieressä taivaltavalle vaimolleen: ”Kuulehan, matka menisi vielä paljon paremmin, jos vaihtaisin tuonne kuorman taakse työntämään. Voisin tarkkailla kärryn rattaita ja kuorman tasapainoa, silloin sinunkin on helpompi vetää.  Muutenkin voimani sopivat paremmin työntämiseen kuin vetämiseen.” Vaimo oli sopuisa ihminen eikä nähnyt ehdotuksessa vikaa, joten mies vaihtoi paikkaa kuorman taakse ja matka jatkui. Vaimosta oli hiukan ikävää, ettei puoliso kulkenutkaan enää ihan siinä vieressä, mutta taukojakin pidettiin ja kävihän se juttelu kuitenkin kuorman ylitsekin.

Kuormaan kasaantui matkan varrella hiljalleen kaikenlaista, ja vaimo huomasi sen käyneen hiukan raskaaksi vetää. Hän kuitenkin arveli lisääntyneen painon vain kuuluvan asiaan ja jatkoi menoa. Eräänä päivänä hän sai sitten mieheltään lahjaksi aurinkolasit. Mies jutteli vaimolleen: ”Otahan tästä nämä päähäsi, ettei aurinko niin häikäise ja jaksat paremmin vetää. Tiedäthän, että minäkin täällä takana työnnän kaikin voimin.” Vaimo oli kovasti kiitollinen, eikä viitsinyt mainita siitä, että laseilla näkyi aika huonosti sivuille tien pientareille. Muita tiellä matkustaviakaan ei laseilla nähnyt kunnolla, mutta aurinko ei kiusannut kuitenkaan ja kuormaa oli helpompi vetää. Kuorman taakse laseilla näki hyvin, kun päätä käänsi ja se riitti vaimolle.

Matka kävi vaimolle kuitenkin entistä raskaammaksi, ja hän ihmetteli miksi ihmeessä voimat eivät riitä kiskomiseen, eihän kuormassa nyt niin paljon painavaa ole. Muutaman mutkan jälkeen mies antoi vaimolleen hienot valjaat, joilla kuormaa kuulemma veti kevyesti kuin höyhentä. ”Tässä vaimoseni sinulle hyvät valjaat jotta jaksaisit paremmin vetää. Minuakin kovasti väsyttää, kyllähän sinä tiedät miten raskasta varsinkin tämä työntäminen on, joten ethän viitsi lisätä taakkani valittamalla.” Vaimo oli taas kiitollinen, ajatteli kuinka hyvä matkatoveri hänellä onkaan ja kiskoi entistä kovemmin. Ainoa ongelma valjaissa oli se, ettei pää kääntynyt enää katsomaan taaksepäin. Vaimo ei kuitenkaan viitsinyt tästäkään valittaa, olihan miehelläkin täysi työ kuorman työntämisessä.  

Vaimon voimat kuitenkin ehtyivät ehtymistään, ja matka kävi hitaaksi ja vaivalloiseksi. Jalkapohjat olivat kasvattaneet paksun, kovan nahan ja valjaat hiertäneet olkapäät verille. Miehestäkään ei kuorman takana enää kuulunut hiiskaustakaan pitkiin aikoihin, mukava juttelu oli vaihtunut tyytymättömään nurinaan ja valittamiseen liian hitaasta vauhdista. Vaimoa alkoi epäilyttää pärjääkö mies raskaissa työntöhommissa. Eräänä iltapäivänä, kun vaimolla ei ollut enää paljon muuhun voimia kuin yhteen lyijynraskaaseen askeleeseen kerrallaan, hän ei huomannut oksaa, joka kasvoi pitkälle tien yli. Oksa raapaisi vaimon laseihin pienen naarmun, jonka kautta vaimolle aukeni pieniä vilahduksia muista tiellä taivaltavista matkueista. Vaimo kurkisteli rakosesta ja ihmetteli pariskuntia, jotka kiskoivat omia kärryjään rinnakkain, eikä vaimoilla ollut edes hienoja laseja eikä valjaita. Hän ajatteli, eivätkö näiden vaimoraukkojen miehet ollenkaan rakastaneet puolisoitaan kun eivät olleet näiden kuormaa yhtään yrittäneet helpottaa. Heidän matkantekonsa näytti kuitenkin paljon hauskemmalta ja helpommalta, mutta vaimon mielestä siinä täytyi olla jokin harha ja muut varmasti vain teeskentelivät olevansa tyytyväisiä.

Sitten kulunut valjaiden hihna napsahti äkkiä poikki. Vaimo käänsi päätään viimeisillä voimillaan kertoakseen miehelle onnettomuudesta, ja mitä hän huomasikaan! Kuorma keikkui kallellaan täynnä valtavia kivenlohkareita ja kaikenlaista kamaa, joita mies oli sinne matkan varrelta kerännyt vaimon kiskoessa eteenpäin. Siinä oli risuja ja oksia, joita mies oli aikansa kuluksi nyhtänyt tienvarren puskista matkaan. Miehen kynsien alla oli maantien likaa matkan hidastamisesta ja vastaan haraamisesta, ja poskenpehmeiden varpaiden välissä sojotti heinää ja voikukkia jalkojen heiluttelusta kärryn laidan yli. Mies nukkui kuorman päällä lihavana, punakkana ja tyytyväisenä. Tyrmistynyt vaimo viskasi lasit jorpakkoon, katkoi valjaat palasiksi ja kurvasi ensimmäisestä tienhaarasta vasemmalle. Kuorma jäi tielle kenolleen kuorsaava mies päällimmäisenä, eikä vaimo vaivautunut edes herättämään laiskuria korvapuustilla.

Jos kohtaat metsätiellä kuorman päällä päätään raapivan miehen, ei kannata uskoa tarinoita vanhasta pahasta eukosta, joka silkkaa ilkeyttään jätti hyvän miehen tien poskeen raskaan kuorman kanssa. Varsinkin, jos mies ehdottaa matkanteon jatkamista yhdessä tuumin ja tarjoaa hienoja laseja ja valjaita vakuuttaen kovaa työntökuntoaan, on paras katsoa seuraava tienhaara valmiiksi ja kiihdyttää mutkaan.