Miksi olen lesbo... vai olenko?

Moi! Ihan turhaan sä tollasia mietit, ei kai sitä välttämättä tarvitse itseään minnekään kategorisoida. Mä olen parikymppinen nainen, joka on 14 vuotiaasta asti ihastunut lähinnä tyttöihin.

Isäni on ollut aina minulle etäinen. Hyvä isä, en kiellä, mutta hän on keskittynyt enemmän veljeeni ja nykyään pikkusiskooni, joka on vielä pieni. Hän on kuitenkin aina ollut paikalla jos häntä olisin tarvinnut. 

Luulen että se, miksi miellät lesbot miesmäisiksi ja kapinallisiksi, johtuu ennakkoluuloistasi. Useimmiten kauniit, tyttömäiset tai heteroilta näyttävät tytöt eivät pistä silmään valtavirrasta, jonka takia kaikki tuntuvat olevan "miesmäisiä". Itse kuitenkin olen tyttömäinen, elän terveellisesti ja käyn koulussa ja töissä niin kuin kuka tahansa (älä nää tätä niin että väittäisin etteivät lesbot ole kuin kuka tahansa).

Tsemppiä kuitenkin sulle, älä ota turhia paineita. Sä olet vielä nuori, eikä kaiken tarvikkaan olla vielä ihan selvää :)

Olen itse ihastunut tyttöihin myös ja olen lesbo.

Mutta lesbot ovat okei minun vanhenpani ottivat sen ihan hyvin kunnes näkivät minut tyttöystäväni kanssa sängyssä nakuina.;-)se oli kyllä kiusallinen hetki mutta vanhempani menivät pois :-)mutta olen itse lesbo ja se tuntuu kuin olisin vapaa .

Minä olen vähän aina tuntenut enemmän vetoa mimmien suhteen, kuin poikien, mutta vasta yhden kaverini "tultua kaapista" lesboutensa suhteen minulle uskalsin myöntää hänelle, ja itselleni myös, tykkääväni myös tytöistä. Nykyään oon sinut itseni kanssa, en ihastu sukupuoleen, vaan ihmiseen.

t. 17v

[quote author="Vierailija" time="11.07.2013 klo 18:27"]

Hei! Olen 17-vuotias nuori nainen. Näytän naiselta, omistan tummanruskeat pitkät hiukset, rakastan meikkaamista, seuraan muotia ja pukeudun naisellisesti. Näytän heterolta. Ihastun usein myös naisellisiin naisiin, en pissiksiin kuitenkaan.

Oikeestaan en ole vielä edes myöntänyt itselleni että olisin lesbo, koska mielestäni se on todella väärin. Perheeni ei ikinä hyväksyisi, enkä voi kertoa tästä kenellekkään.

Pienenä ihastuin tyttöihin. Ensimmäinen ihastukseni oli samanikäinen tyttö, kun olin 6-vuotias. Toki matkanvarrella on ollut poikiakin ihastuksina, mutta nyt kun olen tämän ikäinen, ihastukseni ovat pelkästään naispuolisia. Tiedän monta super ihanaa miespuolista ihmistä, mutta en ihastu yhteenkään heistä. Edellisinä neljänä vuotena olen kamppaillut asian kanssa ja ajatellut että jonakin päivänä ihastun miehiin, mutta sitä päivää ei näytä tulevan. Joskus on kausia, jolloin ajattelen että olen hetero ja mietin millainen olisi ihana poikaystävä jne jne mutta sitten tulen epätoivoiseksi ja luovun niistä ajatuksista, koska en tunne vetovoimaa miespuolisiin henkilöihin.

Voisiko jotkin tapahtumat muokata seksuaalista suuntautumista? Isäni on aina rankaissut lyömällä. Hän on lyönyt minua 3-4-vuotiaasta n. 10 vuotiaaksi asti aina kun äksyilin. Hän on minulle todella etäinen vaikka asumme saman katon alla ja näemme joka päivä. Vanhempieni esimerkki heterosuhteesta ei ole heterosuhteeseen kannustava.

En kapinoi mitään/ketään vastaan, opiskelen hyvin ja haluan elää terveellisesti. Yleensä lesbot ovat miesmäisiä ja kapinallisia? En tiedä.

Olen TÄYSIN hukassa, auttakaa ja vastailkaa asiallisesti, kiitos :)  

 [/quote]

Minä tulin vajaa kaksi vuotta sitten kaapista sen asian suhteen että pidän naisista, ensin itselleni ja sitten joillekin muille. Lapsesta lähtien olin tuntenut vetoa homoseksuaalisuuteen ja samaistin itseni jollain tapaa heihin, vaikka en osannut sanoa miksi. Olen myös aina halunnut puolustaa homoseksuaaleja, mutta myös muita historiansa aikana syrjittyjä. Teini-iässä aloin sitten kieltää itseltäni asian, vaikka olin aina pitänyt homoseksuaalisuutta luonnollisena. Silloin kielsin itseltäni myös muita asioita kuten pop- ja rockmusiikin kuuntelun ja aloin yhä enemmän kuunnella klassista musiikkia(kalssinen musiikki oli minusta joten hienompaa ja pop-ja rockmusiikki syntistä ja epähienoa). Vuosien myötä aloin kuitenkin yhä enemmän ahdistua. Tunsin olevani kuin vanki ja lähes koko ajan minusta tuntui, etten voinut olla oma itseni. Kun sitten vihdoin myönsin itselleni pitäväni naisista, lähes koko se kauhea ahdistus, josta olin kärsinyt vuosikausia katosi. Tosin sen jälkeen tuli muita ahdistuksen aiheita, esimerkiksi se miten ympäristö minuun nyt suhtautuu, uskallanko tulla kaapista joillekin muille, löydänkö koskaan ketään joka haluais olla mun kanssa, miten muut omasta sukupuolestaan pitävät ihmiset minuun suhtautuu jne. Kun sitten kerroin mun siskolle asian, hän sanoi että on mun puolella. Tänä talvena kerroin vihdoin asiasta mummolle. Olin sitä jo pitkään ajatellut, mutta en uskaltanut, koska mummolla on vähän outoja kommentteja lgbt-ihmisistä, joskus on ollut jopa aika loukkaavia. Mummo kauhistui aluksi ja vetosi Raamattuun, mutta mietittyään asiaa yön yli hän tuli siihen tulokseen, että mää vaan kuvittelen. Kirjoitin hänelle uuden kirjeen, jossa selitin mistä tiedän että olen kiinnostunut naisista. Sen jälkeen hän ei ole puhunut koko asiasta, joskaan välimmekään eivät ole rikkoontuneet, ovat samanlaiset kuin ennen mun hänelle kertomista eli soitellaan ja käyn välillä hänen luonaan. Isälle en ole kertonut, koska hänelläkin on outoja kommentteja lgbt-ihmisistä ja pelkään mitä hän sanoisi mulle. Äidille en voi kertoa, koska hän on kuollut.

Munkin isä oli väkivaltainen, kun olin lapsi ja teini eikä hänen ja äidin suhde ollut paras mahdollinen. Alkoholillakin oli osuutta asiaa. Miehiä en ole kuitenkaan koskaan vihannut eikä mulla ole koskaan ollut mitään pettymyksiä heidän suhteensa. Joskus olen ihastunut poikiin/miehiin, mutta ihastumiset eivät ole kestäneet kauan eikä rakastumiseksi niitä oikein voi kutsua. Seksiä miehen kanssa en tunne tarvitsevani, yhteen aikaan se jopa ahdisti minua.

Naisia taas tulee katseltua, mutta haluaisin pystyä katselemaan enemmänkin, mutta en aina oikein uskalla. Haluaisin myös elää jonkun naisen kanssa ja voisin kuvitella meneväni jopa naimisiin, jos se joskus olisi mahdollista, tosin avioliitto ei ole mulle se tärkein asia, vaan rakkaus ylipäätään ja yhdessä oleminen.

Vielä lisäys tohon mun yllä olevaan kommenttiin "Minä tulin vajaa kaksi vuotta sitten kaapista": Minä en ole tyyliltäni tosi naisellinen, mutta en myöskään ole miehekäs enkä tosi poikamainen. Olen jotain poikamaisen ja naisellisen/tyttömäisen väliltä, mutta ehkä hieman poikamaiseen päin kallistuen. Tykkään yksinertaisesta tyylistä. Tosin löytyy multa sitten noita stereotypioitakin kuten lyhyt tukka, meikitön naama ja aina matalat kengät jalassa, mutta ne on vaan siks et tykkään lyhyestä tukasta ja se sopii mulle, kun oon muutenkin pienikokoinen, matalilla kengillä on mukavampi kävellä(en edes omista korkokenkiä) ja en oikein osaa olla meikattuna, en meikannu edes teininä.

Täällä suht tyttömäinen, terveet elämäntavat omaava, opiskeleva ja jossain määrin uskonnollinenkin lesbo jolla aina on ollut läheinen ja turvallinen suhde isäänsä :)

Itte oon 13v ja no mus suoraan sanottuna pelottaa, mutta oon aina enemmän tuntenut vetoa tyttöihin jo 11 vuotiaana pussailin tyttökaverini kanssa suihkussa. Nyt kun oon tullut tähän ikään ja olen seiskalla en tiedä uskallanko kertoa kellekkään tai tulenkin ikinä löytämään hyvää suhdetta D:

Itse olen epävarma omasta suuntautumisestani. Olen kyllä tahtonut monestikin pussailla suihkussa yms tyttöjen kanssa. Ja kyllä on välillä tytöistä alapää kostunut ;)

Okei siis, minusta ei haittaa jos joku on lesbo (olen itsekkin) mutta jos isäsi rankaisee lyömällä, se on väärin ja siitä pitäisi ilmoittaa poliisille