Pitääkö keskenmenoa surra?

Saa surra jos surettaa. Jos ei sureta, silloin pidä myöskään surra. Tähän voi vaikuttaa myöskin se kuinka pitkällä raskaudet ovat olleet kun ovat menneet kesken. 

Miksi olet iloinen keskenmenosta jos kerran haluat lapsia? Ei käy järkeen.

Joillakin varmaankin ensimmäisen lapsenkohdalla ei välttämättä osaa surra kun eihän sitä oikein tiedä mitä siinä menettää.

No tätä mäkin siis ihmettelen itsekin. Siksi kysynkin, että onko mun päässä vikaa? Ja juu, en kait tiedä, mitä menetän kun en ole lasta saanut. Siskolla on kaksi ja ne on kyllä ihania. :)

ap

Saa surra jos surettaa mutta mun tulee mieleen että sun pelkosi on ihan normaaleita ja ne liittyy tavalliseenkin raskauteen. Se kertoo siitä että asenteesi äitiyteen on hyvä ja varaudut myös siihen että kaikki ei olisikaan kunnossa.

Raskaudessa tulee monia henkisiä kysymyksiä ja epäilyjä. Välillä tahtoo että raskaus jo loppuisi tai ajattelee että raskaus oli virhe. Nämä menee kyllä ohi ja peloista voi puhua, ne on vaan ajatuksia ja äidiksi tulevakin saa kyseenalaistaa elämää ja asioita. Masennusoireet on sitten asia erikseen, jos elämä tuntuu raskaalta niin sitä on hyvä käsitellä ihan asianmukaisessa hoidossa. 

Mutta ei sinun tarvitse pelätä tunteitasi ja saat tuntea mitä tahdot. Yleensä sitä kai ihmiset ajattelee raskautta jo kuolemana tai ajattelee mitä se lapsen tulo olisi ollut, olisi halunnut saada lapsen ja sen menetti. Raskaus ei kestänyt ja menetti mahdollisuuden äitiyteen/isyyteen.

Surra voi niin monella tavalla, ei se tarkoita että lopettaa suremisen kun ei enää itke tai "elämä jatkuu". Menettämistä ja surua on ihan se että 10 vuoden päästä huomaat pohtivasi että sinulla olisi tässä nyt lapsi jossain tilanteessa ja millainen hän olisikaan! Ei se tee surua että istuu apaattisena ja itkee.

Kannattaa tehdä matka tuntemattomaan ja puhua miehen kanssa siitä keskenmenosta, mitä se raskaus merkitsi, millaista olisi tuntea liikkeet, saada elävä lapsi. Millainen olisi perhe kun lapsi olisi syntynyt ja millainen kumppani olisi vanhempana.

Surua on myös tämä että kirjoitat ja pohdit elämääsi. Kannattaa koittaa käydä tätä läpi, mieluiten yhdessä. Lisää ajatuksia saat vertaistoiminnasta. Saman kokeneilla voi olla samanlaisia ajatuksia jos mietityttää. Keskenmenonkokeneilla äideillä on mahdollisuus hakea tukea esim. Simpukan kautta. Älä mieti mitä muut tuntee, vaan keskity omaan menetykseen.

http://www.simpukka.info/fi_fi/etusivu/tukea-lapsettomalle/keskenmenoja-kokeneet

Mutta kaikkea hyvää!

Kiitos tuesta, kyllä tämä tästä. Ja tunteita varmaan voi olla tosiaan monenlaisia. Ehkä en vain ole sellainen mitäjos-tyyppi eli en mieti liikoja menneitä vaan menen aina eteenpäin ja siksi tulevaisuus pelottaa enemmän kuin menetykset surettaa. Pitääpä jutella tästä jonkun kanssa enemmän ja varsinkin noista peloista, jos uusi raskaus taas tulee ajankohtaiseksi. Iloa päivään. :)

ap

Et ole päästäsi vialla. Mulla tulee jonkinlainen apatia aina raskauden alettua.

Ensimmäinen raskaus meni kesken, enkä kyllä surrut sitä ollenkaan. Ajattelin vain, että nyt tiedän voivani ainakin teoriassa raskautua. keskenmeno on kuitenkin hyvin yleistä, eikä siinä ole mitään kummallista. En aivan ymmärrä niitä, jotka tekevät keskenmenostaan valtavan suuren asian, rekisteröityvät enkelivauva-sivuille tms. Toki jos kärsii lapsettomuudesta, asia on taatusti raskas, mutta tarkoitin tilanteita, joissa esim. jo lapsia, ja välissä tulee yksi keskenmeno.

Kuolema tosin on nykypäivänä muutenkin jollain tapaa tabu, joten kai siksi useat kokevat keskenmenonkin niin dramaattisesti.

Tätä mäkin mietin, että positiivista tässä on juuri se, että hedelmöittyminen yleesnsä tapahtuu. :) Se, ettei oikein pysy siellä voi johtua vaikka limakalvosta ja pitää se sitten tutkia, jos toistuu monesti.

Tuota dramaattisuutta mäkin olen miettinyt, että jotkut ottaa niin raskaasti. Mutta ymmärrän sen, me ollaan niin erilaisia. Sitä vain tuntee itsensä jotenkin huonoksi, kun ei olekaan yhtä surullinen kuin toiset (ehkä surevat sitten pitää vaan enemmän ääntä). Ja vaikuttahan sekin, että missä vaiheessa menee kesken. Mulla kuitenkin aikas alussa vaikka ihan just pitikin mennä neuvolaan ja pitäisi se nyt perua.

Noo, hyvillä mielin eteenpäin. :)

ap

Minulle äidiksi tuleminen oli hyvin pelottavaa ja iso henkinen prosessi. Kärsin synnytyspelosta ym. En ole saanut kotoa ruusuista kuvaa perhe-elämästä, joten pitkään mietin haluanko sitä ylipäätään. Lopulta halusin... Päätimme yrittää lasta mieheni kanssa.

Tulinkin pian raskaaksi. Pää oli täynnä huolia! Pelkäsin myös keskenmenoa ja sitä että sikiölle tapahtuu jotain.

Tämä raskaus meni kesken, ja jotenkin tunsinkin huojennusta!

Kipuilin, että onko lapsen yrittäminen sittenkään oikea ratkaisu jne.

Tulin kuitenkin pian uudestaan raskaaksi, ja lopputulos on nyt ihana kymmenkuukautinen. :)

No minulla oli ensimmäisen lapseni jälkeen yksi keskenmeno ja ajattelin asian lähinnä käytännöllisesti niin, että tuo sikiö oli jotenkin viallinen ja meni siksi kesken - parempi, ettei sitten kehittynyt enempää kuin 8 viikkoa. Noilla vkoilla kehittyy niin tärkeät elimet, että jos niissä on vikaa, niin mieluummin deletoidaan pois. Tulin kylläkin pian uudestaan raskaaksi ja sain uuden lapsen.

Myöhemmin olen kyllä mietiskellyt, että mitähän sille pikkuiselle kuuluu, joka kesken meni. Etenkin kun kävin meediolla joka osasi kertoa, että minulla on kolme lasta, joista yksi on jo tuonpuoleisessa 8-0

Keskenmeno on ihan luonnollinen juttu. Moni raskautuu tietämättään ja saa varhaisen keskenmenon, muttei edes huomaa, kun tulee kuukautisverenä pois. KK:t on ehkä vähän myöhässä vain. Näin muistaakseni käy joidenkin e-pillereiden kanssa, ellen ihan väärin muista.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2013 klo 10:11"]

Pakko kysyä täältä, kun en oikein pysty keneltäkään päin naamaa kysymään. Pitääkö keskenmenoa surra? Onko ihan epänormaali, kun se onkin helpotus?

Ollaan siis yritetty lasta 5 kuukautta ja olen saanut jo 2 keskenmenoa. Joka kerta, kun testi on näyttänyt plussaa olen jotenkin masentunut, vaikka ollutkin iloinen. Jotenkin on heti alkanut pelätä kaikkea, meneekö kesken, onko se vammainen, kuolenko synnytykseen jne. Ja aina, kun on tullut spontaani keskenmeno, olenkin saanut elämänilon takaisin.

Olen ihan avoimesti kertonut lähipiirille keskenmenoista ja kaikki muut ovat olleet paljon surullisempia kuin minä. Luulen, että mun pitäisi jotenkin esitttää surullista, ettei ihmiset pidä hulluna. Mies ei ole reagoinut oikein mitenkään, on aina iloinen, ei oikein masennu mistään. Kiva luonne sikäli. :)

Eli onko tämä normaalia vai olenko outo lapsenhaluaja. Lapsi olisi siis ihan kiva, mutta ei pakollinen. Ja ikää on jo 32-vuotta.

[/quote]

mene psykiatrille, ja lopeta heti lapsen yrittäminen, ota ehkäisy heti käyttöön

tuolla mielialalla ei todellakaan kannata edes harkita lasta !!!

vauvanhoito ja koko lapsen kasvattaminen on niin iso projetkit, et jos testin näyttäminen plussaa tuotta jo niin vaikeita oireita ....voi voi...kyllä on nyky ihmiset tavan luusereita ....

Mä surin kyllä ensimmäistä keskenmenoa; olin 19v ja halusin äidiksi. Vielä sen jälkeinen lähes 2 vuoden "lapsettomuus" teki tuon paljon raskaammaksi kestää. Onneksi noita pentuja siunaantui sitten 4.

3 muuta keskenmenoa ei enää aiheuttanut sellaista tunnevyöryä mutta haikeutta kyllä. 30+ sen jo ymmärsi että luonto hoiti heikommat yksilöt pois.

No ei tietenkään "pidä" surra. Mutta hei, haluatko lapsen vai et?

Kyllä järkytyskin voi kuulua plussatestin tunneskaalaan vaikka lapsi olisi kuinka toivottu, isosta asiasta on kyse ja ensimmäisen kohdalla varsinkin on edessä hyppy tuntemattomaan. Mutta normaalisti lasta kuitenkin edelleen toivoo, eikä huoli raskauteen, synnytykseen tai lapsenhoitoon liittyvistä asioista saa noin paljon valtaa. Vaikka jonain hetkenä haluaisikin perua kaiken, harva ajattelee samoin keskenmenon jälkeen. 

Oletko ajatellut, että sinussa on ehkä jotain "vikaa", koska on tullut kaksi keskenmenoa noin lyhyen ajan sisään (vai oletko testannut tosi aikaisin?)? Jos raskaus ei koskaan onnistukaan, suru tulee kyllä itsestään eli ei tarvitse nyt mitenkään pakolla surra. 

Ehkä kannattaisi keskustella jonkun kanssa ennen kuin raskaudut taas uudelleen, tai ottaa muuten aikalisä, tulee sellainen olo ettei raskaus merkinnyt sinulle yhtään mitään. "Kiva, mutta ei pakollinen." Ymmärrätkö, miten onnekas olet kun sinulla on tuohon varaa.  

[quote author="Vierailija" time="04.04.2013 klo 10:16"]

Joillakin varmaankin ensimmäisen lapsenkohdalla ei välttämättä osaa surra kun eihän sitä oikein tiedä mitä siinä menettää.

[/quote]

Ja silloin voi elää siinä illuusiossa, että uusi raskaus alkaa yhtä helposti kuin ensimmäinen jolloin surtavaa ei oikein ole. 

Kahden keskenmenon jälkeen luulisi jo tulevan mieleen, että mitä jos raskaus menee kesken aina vaan.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2013 klo 10:29"]

Saa surra jos surettaa mutta mun tulee mieleen että sun pelkosi on ihan normaaleita ja ne liittyy tavalliseenkin raskauteen. Se kertoo siitä että asenteesi äitiyteen on hyvä ja varaudut myös siihen että kaikki ei olisikaan kunnossa.

Raskaudessa tulee monia henkisiä kysymyksiä ja epäilyjä. Välillä tahtoo että raskaus jo loppuisi tai ajattelee että raskaus oli virhe. Nämä menee kyllä ohi ja peloista voi puhua, ne on vaan ajatuksia ja äidiksi tulevakin saa kyseenalaistaa elämää ja asioita. Masennusoireet on sitten asia erikseen, jos elämä tuntuu raskaalta niin sitä on hyvä käsitellä ihan asianmukaisessa hoidossa. 

Mutta ei sinun tarvitse pelätä tunteitasi ja saat tuntea mitä tahdot. Yleensä sitä kai ihmiset ajattelee raskautta jo kuolemana tai ajattelee mitä se lapsen tulo olisi ollut, olisi halunnut saada lapsen ja sen menetti. Raskaus ei kestänyt ja menetti mahdollisuuden äitiyteen/isyyteen.

Surra voi niin monella tavalla, ei se tarkoita että lopettaa suremisen kun ei enää itke tai "elämä jatkuu". Menettämistä ja surua on ihan se että 10 vuoden päästä huomaat pohtivasi että sinulla olisi tässä nyt lapsi jossain tilanteessa ja millainen hän olisikaan! Ei se tee surua että istuu apaattisena ja itkee.

Kannattaa tehdä matka tuntemattomaan ja puhua miehen kanssa siitä keskenmenosta, mitä se raskaus merkitsi, millaista olisi tuntea liikkeet, saada elävä lapsi. Millainen olisi perhe kun lapsi olisi syntynyt ja millainen kumppani olisi vanhempana.

Surua on myös tämä että kirjoitat ja pohdit elämääsi. Kannattaa koittaa käydä tätä läpi, mieluiten yhdessä. Lisää ajatuksia saat vertaistoiminnasta. Saman kokeneilla voi olla samanlaisia ajatuksia jos mietityttää. Keskenmenonkokeneilla äideillä on mahdollisuus hakea tukea esim. Simpukan kautta. Älä mieti mitä muut tuntee, vaan keskity omaan menetykseen.

http://www.simpukka.info/fi_fi/etusivu/tukea-lapsettomalle/keskenmenoja-kokeneet

Mutta kaikkea hyvää!

[/quote]

Lapsettomuushoidoilla aikaansaadun raskauden keskeytyminen ja siinä koettu menetys on aika paljon eri asia kuin tämä ap:n kuvaama tilanne. Ap:han juuri totesi, että oli HELPOTTUNUT keskenmenosta ja mietti onko se normaalia. 

[quote author="Vierailija" time="04.04.2013 klo 15:34"]

En aivan ymmärrä niitä, jotka tekevät keskenmenostaan valtavan suuren asian, rekisteröityvät enkelivauva-sivuille tms. Toki jos kärsii lapsettomuudesta, asia on taatusti raskas, mutta tarkoitin tilanteita, joissa esim. jo lapsia, ja välissä tulee yksi keskenmeno.

[/quote]

Minä taas ymmärrän ihan hyvin. Keskenmenosta ei tarvitse "tehdä" valtavan suurta asiaa, mutta siitä voi tulla suuri asia, joka jättää pysyvän jäljen. Jos on jo lapsi, tietää mitä keskenmenossa menettää, ja toisilla se keskenmennyt raskaus jäi sitten viimeiseksi ja jo syntynyt lapsi ainoaksi. Kyllä se tuntuu vuosienkin jälkeen kipeältä, ja itse epäonnistuneelta. 

Mulla selvisi raskaus vasta kolmannen kk:n alussa ja hieman friikahdin - haluanko mä tätä oikeasti. Eikö heti seuraavalla viikolla alkanutkin sitten runsas vuoto, ja jotain tuli selvästi ulos.. Olin osin helpottunut, ajattelin että sikiö ei ollutkaan elinkelpoinen ja luonto tekee, minkä parhaaksi näkee. Pientä kaihomieltä tunsin siitä, että millainen ihminen siitä olisikaan voinut tulla ja millainen ei.. Mutta ei siinä varsinaista surua mukana ollut, päälimäisenä oli tunne siitä että varmaankin parempi näin.

Ultrassa kävin tarkastamassa, ettei mitään tulehdusta aiheuttavaa jäänyt sisälle, ja kappas vaan, siellä olikin ihan kokonainen lapsi eloisasti sätkimässä. Nyt on erinomaisesti mennyt raskaus loppusuoralla ja melkein joka päivä hymyilen itsekseni pelkästä ilosta - meille tulle vauva!!

[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 12:51"]

Mulla selvisi raskaus vasta kolmannen kk:n alussa ja hieman friikahdin - haluanko mä tätä oikeasti. Eikö heti seuraavalla viikolla alkanutkin sitten runsas vuoto, ja jotain tuli selvästi ulos.. Olin osin helpottunut, ajattelin että sikiö ei ollutkaan elinkelpoinen ja luonto tekee, minkä parhaaksi näkee. Pientä kaihomieltä tunsin siitä, että millainen ihminen siitä olisikaan voinut tulla ja millainen ei.. Mutta ei siinä varsinaista surua mukana ollut, päälimäisenä oli tunne siitä että varmaankin parempi näin.

Ultrassa kävin tarkastamassa, ettei mitään tulehdusta aiheuttavaa jäänyt sisälle, ja kappas vaan, siellä olikin ihan kokonainen lapsi eloisasti sätkimässä. Nyt on erinomaisesti mennyt raskaus loppusuoralla ja melkein joka päivä hymyilen itsekseni pelkästä ilosta - meille tulle vauva!!

[/quote]

Ihana tarina :) Piristi päivää.

terv. eräs, joka toivoi samaa "ihmettä" viimeiseen asti