Vihaan elämääni tällä hetkellä

No ei tarvitse. Tosin sen ensimmäisen kanssa se ihmisten etsiminen on vähän outoa, kun se on sitä että lykkäät ne vaunut jonkun toisen vaunujen viereen ja sitten mietit että mitäs tässä nyt sanoisi. Vanhemman lapsen kanssa se onnistuu jotenkin helpommin, kun lapsi tutustuu toiseen lapseen ja itse pääsee siinä vähän siivellä sitten tutustumaan sen vanhempiin. Mutta siis, ei kannata heittää kirvestä kaivoon, ne on ihan yhtä pihalla ne muutkin ekan vauvan saaneet. Sinne vaan kerhoon tuijottelemaan seiniä. Siitä se lähtee.

Ja no, voishan se ukkos tehdä vähän vähemmän töitä, jos nyt yhdessä olette perheen perustaneet.

Mitä v****ua valitat? Olisit jättänyt sen kakaran hankkimatta jos kerran ahdistaa.

Minusta sinun pitäisi puhua asiasta miehesi kanssa. Te olette yhdessä perheen perustaneet ja myös sinulla tulisi olla omaa elämää. Jos et ota asiaa puheeksi nyt niin jatkossa tulee varmasti lisää ongelmia.

sama. paitsi että ei ole miestä eikä lastakaan joita nähdä. miehellä ei nyt niin väliä mutta ois edes lapsi. lapset on ihanin asia maailmassa.

Newsflash: suurin osa miehistä, jotka tekevät paljon töitä lasten ollessa pieniä, nimenomaan tahallaan pakenevat vastuutaan sinne duuniin. Kersansa käteen äijälle ja lähdet sinne jumppaan!

Mikset seurustele vauvan kanssa. Tulee wt-lapsi, jos et ota kontaktia siihen vauvan, samanlainen vätys paska kuin sinäkin.

Meillä oli kans noin kun oli vauva-aika: mies ei ollut hetkeäkään kotona. Kaikki aika meni töissä ja kavereiden kanssa. Olin todella katkera: olisin halunnut edes tunnin vapaata, että olisin päässyt jumppaan tai kävelylle yksinäni. Miehelle tämä ei sopinut. Hän lähti aina saman tien kavereiden luo kun tuli töistä.

Nyt reilut viisitoista vuotta myöhemmin huomaan, ettei meillä ole mitään yhteistä miehen kanssa. Lapset ja minä ollaan niin totuttu touhuumaan keskenämme, mies menee aina vain työkavereiden tai muiden kavereiden kanssa. Harvemmin on kotona.

En edes enää kuvittele, että löytäisimme "yhteisen sävelen." Jotenkin ei vaan enää jaksa kiinnostaa. En ole kiinnostanut miestä (eikä lapset) yli viiteentoista vuoteen, miten sitten enää.

Ainoa asia, mistä mies jaksaa valittaa on, että hän ei saa seksiä tarpeeksi. Ja arvaa vaan, kiinnostaako mua seksi tollasen kanssa? Mun kanssa ei halua olla, mutta jalkoväliä haluais lykkiä.

Ei kiitos.

Kuulostaa niin tutulta. Tuttavapiirissäni ei ole ketään muuta kotiäitiä joka hoitaisi lapset oikeasti yksin vuorokauden ympäri. Meillä mies tulee illalla kotiin kuudelta ja menee nukkumaan viimeistään yhdeksältä. Hänen tullessaan kotiin lähden 7 ja 2 vuotiaan kanssa ulos tai uimahalliin. Pakkaspäivinä he joutuvat odottamaan tuonne iltakuuteen asti päivän ensimmäistä ulkoilua kun vauvaa ei voi pakkasessa pitää. Mies tekee samanlaisen päivän myös lauantaisin.Sunnuntaisin nukkuu ja kyläilemme vanhenpiensa luona.

Minäkin vihaan elämääni, en tunne että lapsi olisi "pallo jalassani", vaan mies, joka pakottaa minut olemaan teljettynä tänne kotiin. Enää en valita omien harrastusten tai ajan puutteesta, olisin iloinen jos pääsen edes lasten kanssa hiihtämään, luistelemaan, yms. Pienimpien kanssa ei kaikki onnistu, mitä isommat jo tarvitsee. Samoin odotan aikaa jolloin voin käydä kaupassa, kampaajalla yms. rauhassa.

[quote author="Vierailija" time="05.03.2013 klo 01:27"]

Mikset seurustele vauvan kanssa. Tulee wt-lapsi, jos et ota kontaktia siihen vauvan, samanlainen vätys paska kuin sinäkin.

[/quote]

mikä on wt? Ja ihan tiedoksesi, että seurustelen kyllä vauvan kanssa todella paljon. Haluisin vain myös jotain aikuisen seuraa, 4kk vauvan kanssa kun on vähän vaikea jutella vaikkapa päivän uutisista tai vaikka jostain tv-ohjelmasta... 

Turha vastailla murrosikäisille, jotka purkavat palstalla pahaa mieltä.

Mulla myös 4 kk vauva ja lisäksi taapero. Kerran viikossa on lasten kanssa jumppa, muuten olen enimmäkseen kotona. Kaverit on muualla, soitellaan useamman kerran viikossa. Nähdään harvoin.

En itse asiassa kaipaa mammakavereita, vaan niitä oikeita, omia kavereita. Mies käy töissä ja harrastuksissa viikolla ja on viikonloput meidän kanssa. On tämä aika raskasta, mutta siellähän se työpaikka odottaa ja elämä rullaa painollaan. Aina ei ole kivaa. :(

Meille sybtyi ensimmäinen tyttö 2009, pääsin laitokselta maanantaina ja tiistai aamuna tuli talopaketti pihaan. Toinen tyttö syntyi vuosi ja 2 kk päästä ekasta.

Meillä ei mies ottanut vauva aikana kummastakaan tytöstä varsinaisesti hoitovastuuta. Vasta kun oppivat kävelemään, niin alkoi ottaa enemmän kontaktia, ottaa mukaan jne. Ja oikeastaan lopullisesti vasta pakon edessä, kun selkäni leikattiin päivystyksenä, kun nuorempi oli vasta 4 kk.

Vauva aika oli vaikeaa, varsinkin kun asutaan maalla, lähimpään leikkipuistoon 20 km. Missä voisi niitä muita äitejä nähdä lasten kanssa. Ja mitä enemmän on yksin, niin sitä enemmän ajatukset pyörii vain siinä. Ei siis ihme, että niin paljon pareja eroaa lapsen ensimmäisen ikävuoden aikana.

Olisiko siellä missä asut tai lähistöllä esim. Mannerheimin Lasten Suojeluliiton järjestämiä tapaamisia? Äiti lapsi kerhoa? Tai jotain, mitä voisit tehdä yhdessä vauvan kanssa. Pääsisit kotoa pois ja saisit päivääsi tekemistä

Ei voi kun sanoa, että jaksamista. Ensimmäinen vuosi on vaikea. Ja vielä vaikeampi se on kun kokee jäävänsä, tai todella jää yksin. Siitä on kuitenkin mahdollista selvitä. Ja jopa niin, että avioliitto pysyy kunnossa. Vaatii paljon hampaiden kiristelyä, venymistä ja loputonta ymmärtämistä. Mutta se kannattaa.

Älä jää yksin ajatustesi kanssa, jos ei muuten, niin kysele neuvolasta apuja ja kerro, että olet yksinäinen. Voit saada apua myös sitä kautta.

Tsemppiä!

Te olette tehneet lapsen yhdessä, vastuun hänen huolehtimisestaan täytyy myös jakautua. Vaadi itsellesi vaikka kaksi kertaa viikossa tunnin aika lenkille, jumppaan tms. Ja viikonloppuna jossakin vaiheessa sinä menoihisi, kaverille tms. kauppaan vaan kiertelemään ja juomaan rauhassa kahvit. Mies ei sitä sulle näytä tarjoavan, jollet vaatimalla vaadi. Miten aikuinen ihminen voisi nuo sinulta kieltää? Eikö hän halua tutustua lapseensa ollenkaan?

Sitten ne ajat kun olette keskenänne vauvan kanssa, rytmitä selkeästi ja keksi kodin ulkopuolisia tekemisiä - esim jos viihtyy rattaissa niin aamulenkille, kartoita kaikki mahdolliset kerhot ja perhekahvilat. Jos sellaisia mitään ei ole, onko jossakin joku kahvio tai puisto jossa muita äitejä kokoontuu? Ihan varmasti siellä on muitakin seurankaipuisi kotiäitejä. Paljon se on nyt susta itsestäsi kiinni! Ja aktivoituminen kannattaa.

Olen ehkä väärä ihminen sanomaan tätä, kun olen aina ollut hyvin itsenäinen ja lujaluonteinen: vaatikaa äidit itsellenne sitä aikaa! Pankaa isä hoitamaan vauvaa/lasta vaikka väkisin! Kyllä ne osaa luistaa jos niiltä nätisti kysyy että voisitko, älkää kysykö vaan sanokaa että perkele nyt minä lähden ulos. Ja sillä siisti. Pankaa ne vätykset kovan eteen. Huutakaa ja raivotkaa vaikka tai jotain. Onhan se kumma jos ei ala tapahtua. Yhdessä ne on tehty ja yhdessä ne hoidetaan.

Kivoja vastauksia taas..

Kurjaa tommonen kyllä, mutta sun pitäis nyt vaan saada se miehes välillä kotiin ja sitten vaan lähdet. Muuten saat kökkiä siellä kotona ihan rauhassa. Se mies tuskin tulee sulle itse ehdottamaan, että tee jotain tai mene jonnekkin.

Mulla on ihana mies joka hoitaa lapsia aina mukisematta kun haluan tehdä jotakin ja useemman kerran viikossa käynkin omissa harrastuksissa tai kavereita moikkaamassa.
Käyn myös lasten kanssa kerhoissa 3xvk.

Vastapainoksi pyrin kyllä huomioimaan miestäkin. Saa töiden jälkeen nukkua päikkärit rauhassa ja ruoka tulee valmiina nenun eteen.

Mulla on edellisestä suhteesta yksi lapsi, sain lapsen silloin parikymppisenä ja silloinen mies oli ulkomailla töissä, oli kotona n.1,5vk/kk ja silloin kun oli kotona nukkui ja touhusi omiaan, eli olin aina lapsen kanssa. Silloin nuorempana yhden lapsen kanssa tuli kyllä liikuttua todella paljon. Käytiin kerhoissa, lapsi oli mun mukana harrastuksessa, käytiin muiden äitien kanssa kävelemässä ym.. Että on se itsestäkin aika paljon kiinni jämähtääkö yksin kotiin vai lähteekö liikkeelle, vaikka sitten vauva mukana.

Ja vielä sen verran, että mun lapset ovat vauvana olleet kanssa huonoja nukkujia, nukkuneet päivällä vartin pätkiä. Joskus puolen vuoden kieppeissä ovat alkaneet nukkumaan parit pidemmät unet ja vuoden ikäisenä yhdet n.3:n tunnin unet.
Se jo helpottaa vähän kun saa pikkasen omaa aikaa päivään.

Tsemppiä ja koita edes vähän nauttia kotona olosta, se on kuitenkin lyhyt vaihe ja ohi nopeammin kun arvaatkaan :)

Itse olin hajoamassa kotiin pienen vauvan kanssa, kunnes tajusin että onhan hänellä isäkin. Isä kun tuli töistä kotiin annoin hänelle tunnin aikaa olla rauhassa työpäivän jälkeen ja sitten oli minun vuoroni "päästä töistä" hetkeksi. Välillä kävin kavereiden luona ja välillä vain kaupassa, mutta kyllä helpotti kun osasi vihdoin lähteä hetkeksi pois. Kyllä se isäkin osasi lastaan hoitaa sen muutaman tunnin, vaikka ensin taisi epäillä itseään ja pelätä vauvan kanssa kahdestaan jäämistä..

Välillä pistää miettimään, että minkälainen isä EI halua tutustua ja viettää aikaa oman lapsensa kanssa? Joillekin ehkä pitää rautalangasta vääntää mitä isyys on ja tuupata niitä solmimaan suhde omaan lapseensa.