Lue keskustelun säännöt.
Aikuiset, eroperheen lapset
20.03.2013 |
Kysyisin kommentteja nyt jo aikuisilta, jotka ovat lapsuudessaan kokeneet eron ja sen myötä olleet puolet ajasta isänsä ja puolet ajasta äitinsä kanssa. Kaipasitteko aina toista vanhempaa joka ei ollut paikalla? Vaikuttiko tämä jotenkin teidän kasvamiseen, itsetuntoon tms?
Kommentit (17)
Ne eroperheen lapset, jotka nyt ovat aikuisia, elivät sellaiseen aikaan, ettei tuollaista 50-50 aikaa vuorotellen isän ja äidin luona taittu vielä tuntea tai ainakin se oli harvinaista. Lapset jäivät käytännössä lähes aina kokonaan äidille ja isät saivat puolet viikonlopuista ja lomista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.03.2013 klo 18:07"]
Ne eroperheen lapset, jotka nyt ovat aikuisia, elivät sellaiseen aikaan, ettei tuollaista 50-50 aikaa vuorotellen isän ja äidin luona taittu vielä tuntea tai ainakin se oli harvinaista. Lapset jäivät käytännössä lähes aina kokonaan äidille ja isät saivat puolet viikonlopuista ja lomista.
[/quote]
...siis elivät LAPSUUTENSA sellaiseen aikaan...
Kaipasin vanhempiani yleisesti. Kummallakin oli uuden kumppanin haku päällä tai seurustelivat uuden kumppanin kanssa. Silloin heille ei riittänyt minulle niinkään aikaa. Uuden kumppanin kanssa ei myöskään vietetty lasten kanssa mitään perheaikaa, joten perhejuttuja ei tehty.
Avioeron aikana ja jälkeen kumpikin vanhemmistani oli aika rikki. Toinen ryyppäsi ja toinen laihtui ja itki. Kesti aikansa ennen kuin he saivat koottua itsensä. Uusien puolisoiden kanssa ei myöskään aina mennyt ruusuisesti, vaan kyllä heillä se nuoruusaikani meni niitä parisuhteita rakennellessa.
Miten teidät omat ihmissuhteet on menneet? Oletteko pystyneet solmimaan elämänpituisia suhteita, vaikka vanhempanne eivät siihen pystyneetkään?
Onko yksinhuoltajuus periytyvää?
Vanhempien ero huononsi ratkaisevasti elämääni ja se jatkuu vielä aikuisenakin!
Molemmilla vanhemmilla oli meno päällä ja uuden kumppanin (tai kumppaneiden) etsintä niin kiihkeää että lapset jäivät ihan kakkoseksi. Olimme jo isompia, emme siis vappaikäisiä ja vanhemmat puolustautuvat että hyvinhän te pärjäsitte. Olisin itse kaivannut tukea erotilanteessa sekä vanhempieni läsnäoloa. Vanhemmilla ei ollut tähän ollenkaan energiaa tai kiinnostusta.
Vieläkään he eivät ole puheväleissä. Tosi kiva järjestellä ristiäisiä tai häitä kun suurin stressi on se että järjestävätkö vanhempani jonkun kohtauksen.
Isä otti nuoremman vaimon, joka suosii taloudellisesti jatkuvasti omia (edellisen liiton) lapsiaan. Lapsuudenkotini irtaimisto ja kaikki minulle rakkaat tavarat on pantu eteen päin tämän uuden vaimon lapsille, samoin asunnot ja kesämökit on pikkuhiljaa siirretty tälle suvulle. Mitään perintöjä siis ei ikinä ole odotettavissa, ne on varmasti järjestelty niin että isäni lapset eivät saa yhtään mitään.
Juhlapyhät isä viettää vaimonsa lasten kanssa. Meitä kolmea ei koskaan ole kutsuttu esim. joulun viettoon. Isä hoitaa jatkuvasti vaimonsa lapsenlapsia, omiaan ei juuri koskaan.
Äiti taas panostaa täysillä parisuhteeseensa. Hän otti autoritäärisen miehen, jonka mielestä lapset eivät saa häiritä aikuisten kivaa elämää. Äiti tekee mitä tahansa pitääkseen miehensä tyytyväisenä eikä koskaan pidä lapsiensa puolta.
Meitä ei siis oikeastaan kukaan halunnut.
Kun kuuntelen näitä "lapset kyllä sopeutuu" tai "lapsilla on kivempaa kun äiti on taas iloisempi" juttuja niin en tiedä itkeäkö vai nauraa. Sopeutuvat, kyllä, mutta millä hinnalla. Eroavilla pyörii maailma usein niin oman navan ympärillä että ei siinä paljon lasten hyvinvointia jaksa ajatella. Tai ainakaan tehdä mitään sen eteen.
Ero on vittumaista lapsille ja se tuska ei hellitä vielä aikuisenakaan. Eroperheiden lapset saavat kärsiä yksin aikuisten toteuttaessa itseään ja etsiessään sielunkumppaniaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen varmaan pyrkinyt tekemään toisin kuin vanhempani. Vietän hyvin perhekeskeistä elämää, olen läsnäoleva vanhempi.
Pitkä parisuhde, onko elämänpituinen, sitähän ei voi vielä tietää. Ihan hyvältä näyttää. Jos eroaisimme välttäisin uusperhettä kuin ruttoa. Mielummin vakituinen kumppani ja omat asunnot lähekkäin, ainakin niin kauan ku lapset asuvat kotona.
Minä asuin äidilla ja kävin isällä joka toinen vkloppu. Kotona ikävoin isää ja kolmea veljeäni todella paljon ja itkin aina kun piti lähteä takaisin kotiin. Äidissä ei ollut mitään vikaa (paitsi vakava masennus), mutta kyllä se kamalaa vaan yksinkertaisesti oli, olla erossa rakkaista ihmisistä.
Ero on vaikuttanu minuun siten, etten usko että kukaan mies voisi rakastaa minua elämän loppuun asti. En siis uskalla luottaa miehiin, eikä parisuhde ole oikeastaan edes vakavasti otettava vaihtoehto, sillä tiedän, ettei se tulisi kestämään kuitenkaan. Tiedän että isäni rakastaa minua kovasti, mutta näin vaan hänen lähteminen jätti erittäin syvät arvet sieluuni...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olin 13 kun vanhempani erosivat, enkä ole koskaan ollut isäni luona viikonloppuisin tai loma-aikaan. Aloin käymään isän luona kylässä siinä viidentoista ikäisenä, ja siis tosiaan vain kävin.
Ero vaikutti sen, että haluan yrittää parisuhteissani hamaan loppuun asti; se ei avioliittoni kohdalla ollut todellakaan se paras juttu, tahto onnistua meni terveen järjen ohi ja olin aivan loppu.
Toisaalta ero opetti myös sen, että nainen ei tarvitse sitä miestä pitämään elämää kasassa; äitini on vahva nainen ja opettanut myös minut kestämään elämää ja sen kolhuja.
Mutta en tunnista itsessäni katkeruutta miehiä tai vanhempiani kohtaan, tai pelkoa rakastumiseen ja parisuhteen elämiseen.
Jäätiin asumaan isän kanssa. Olimme 12 ja 10v. Molemmat vanhemmat vaihtoivat lennosta uusiin kumppaneihin. Tuttu kommentti tuo "lapset ovat sopeutuvaisia". Ja lapsien mukavampi elää, kun vanhemmat ovat tahoillaan onnellisia. Ero oli riitaisa eikä välit vieläkään selvät, elämäni tärkeät päivät - häät ja lasteni ristiäiset - PAINAJAISIA MINULLE. Kuten jo yllä joku mainitsi, koko ajan saa pelätä järjestääkö jompi kumpi vanhemmista jotain show:ta - tai nämä uudet puolisot. Isän kanssa oli ennen avoin ja hyvä suhde, nyt olemme etääntyneet. Äiti elää ihan omassa uusperhe usvassaan. Tunnen olevani ulkopuolinen omassa perheessäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä taas kuulun niihin, joiden mielestä vanhempien ero oli lopulta oikein hyvä asia. Osittain ehkä senkin takia, että äiti muutti vain muutaman kilometrin päähän ja vanhemmat ovat edelleen puheväleissä, ja näin pystyivät sopimaan keskenään meidän lasten asioista rauhanomaisesti (vaikka ero olikin sotaisa).
Olin muistaakseni yläasteella kun ero tuli (nyt olen 26). Aluksi yritimme viikko-viikko -systeemiä, mutta se kävi ennen pitkää rasittavaksi ja tavallaan huomaamatta ajauduimme asumaan lähinnä äidin luona. Lukioikäisenä taas äidin nalkutus alkoi ärsyttää itseänikin ja asuminen muuttui isäpainotteiseksi. Saimme hyvin pitkälti itse valita, milloin oleilemme kummankin vanhemman luona. Oli mukavaa tietää, että olimme aina tervetulleita kumman luokse tahansa kun siltä tuntui.
En ole varma, miten tuo on vaikuttanut itsetuntoon tai ihmissuhteisiin. Isä oli rähjätessään tosi pelottava ja äänekäs (eron myötä rähjääminen loppui lähes kokonaan), ja voipi olla että siksi olen valinnut itselleni rauhallisen miehen, jonka en ole koskaan kuullut huutavan raivoissaan. Olen kyllä epävarma eikä itsetuntoni ole kovin vahva, mutta mielestäni olen sellainen ollut jo ennen vanhempien eroa. Voi tietysti olla, että tuo kokemus on vahvistanut epävarmuutta. Kaipaan muiden ihmisten hyväksyntää ja pelkään äkillisiä muutostiloja.
Naimisiin menin sillä mentaliteetilla, että erota en aio. Mutta on toisaalta lohduttavaa tietää että sekin on mahdollista, jos jokin menee pahasti vikaan. Toivottavasti ei mene ja omat lapsemme saavat ehjän perheen.
Hienosti sanottu, ulkopuolinen omassa perheessä. 11 kuvastaa täysin omia kokemuksiaan. Minun perheeni lakkasi olemasta ja tilalle tuli pari järjestelmää joissa ei ollut tilaa meille lapsille. Siinä sitten palloiltiin ja koitettiin olla mahdollisimman vähän häiriöksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.03.2013 klo 20:10"]
Vanhempien ero huononsi ratkaisevasti elämääni ja se jatkuu vielä aikuisenakin!
Molemmilla vanhemmilla oli meno päällä ja uuden kumppanin (tai kumppaneiden) etsintä niin kiihkeää että lapset jäivät ihan kakkoseksi. Olimme jo isompia, emme siis vappaikäisiä ja vanhemmat puolustautuvat että hyvinhän te pärjäsitte. Olisin itse kaivannut tukea erotilanteessa sekä vanhempieni läsnäoloa. Vanhemmilla ei ollut tähän ollenkaan energiaa tai kiinnostusta.
Vieläkään he eivät ole puheväleissä. Tosi kiva järjestellä ristiäisiä tai häitä kun suurin stressi on se että järjestävätkö vanhempani jonkun kohtauksen.
Isä otti nuoremman vaimon, joka suosii taloudellisesti jatkuvasti omia (edellisen liiton) lapsiaan. Lapsuudenkotini irtaimisto ja kaikki minulle rakkaat tavarat on pantu eteen päin tämän uuden vaimon lapsille, samoin asunnot ja kesämökit on pikkuhiljaa siirretty tälle suvulle. Mitään perintöjä siis ei ikinä ole odotettavissa, ne on varmasti järjestelty niin että isäni lapset eivät saa yhtään mitään.
Juhlapyhät isä viettää vaimonsa lasten kanssa. Meitä kolmea ei koskaan ole kutsuttu esim. joulun viettoon. Isä hoitaa jatkuvasti vaimonsa lapsenlapsia, omiaan ei juuri koskaan.
Äiti taas panostaa täysillä parisuhteeseensa. Hän otti autoritäärisen miehen, jonka mielestä lapset eivät saa häiritä aikuisten kivaa elämää. Äiti tekee mitä tahansa pitääkseen miehensä tyytyväisenä eikä koskaan pidä lapsiensa puolta.
Meitä ei siis oikeastaan kukaan halunnut.
Kun kuuntelen näitä "lapset kyllä sopeutuu" tai "lapsilla on kivempaa kun äiti on taas iloisempi" juttuja niin en tiedä itkeäkö vai nauraa. Sopeutuvat, kyllä, mutta millä hinnalla. Eroavilla pyörii maailma usein niin oman navan ympärillä että ei siinä paljon lasten hyvinvointia jaksa ajatella. Tai ainakaan tehdä mitään sen eteen.
Ero on vittumaista lapsille ja se tuska ei hellitä vielä aikuisenakaan. Eroperheiden lapset saavat kärsiä yksin aikuisten toteuttaessa itseään ja etsiessään sielunkumppaniaan.
[/quote]
Hetkinen.
Sen, että ero lapselle vaikuttaa negatiivisesti lapsen elämään, mä nielen nikottelematta, onhan toisesta vanhemmasta luopuminen raskasta varsinkin jos ero on riitaisa jne.
Mutta toi, että aikuinen väittää eronneiden vanhempien vuosien takaisen eron olevan syypää nykyiseen olotilaan ja jää mähisemään siihen katkeruuteen ja kateuteen, sitä ei enää voi laittaa pelkästään vanhempien eron syyksi.
NYT olisi aika ottaa ratkaisevia askelia ihan vain oman itsesi takia, ja käydä aiheeseen käsiksi vanhempiesi kanssa. Ja näköjään taitaa olla ammattiauttajallekin aihetta mennä. Toi ei oo enää tervettä.
Lisäksi et voi oman huonon kokemuksen perusteella niputtaa kaikkia eroavia vanhempia samaan porukkaan.
Nron 12 kokemus voisi olla kuin minun kirjoittamani, olen vain muutaman vuoden vanhempi.
Minulle myös vanhempien avioero oli ehdottomasti positiivinen asia. Tunnelma oli ennen sitä kotona vuosia todella hirveä. Vähintään painostava, ellei suorastaan sotaisa.
Omaa kumppania valitessani tärkeää oli, ettei mies huuda minulle. Vannoin tätä jo lapsuudenkodissani: ikinä ikinä en sieltä päästyäni asuisi taloudessa, jossa ihmiset tappelevat ympärilläni. Jotenkin onnistuin löytämään miehen, joka kykenee keskustelemaan asiat halki ja poikki, eikä tosiaan huuda. Olemme asuneet yhdessä noin kymmenen vuotta, mutta emme vieläkään ole menneet naimisiin, vaikka hyvin tiedän, että tässä on elämäni rakkaus. Ehkä alitajuisesti en halua mennä naimisiin yhtä helposti kuin vanhempani. Molemmat ovat olleet naimissa kolme kertaa. Luulen, että heille "rakkaus" on sitä ensivuosien huumaa. Kun se haihtuu, he uskovat rakkauden loppuneen ja tuntevat, että on aika vaihtaa maisemaa. Vaikka toisaalta, kyllä he yhdessä yrittivät vuosia ja vuosia ennen eroaan. Heidän ei vain olisi koskaan pitänyt mennä yhteen alkujaankaan. Vaikka toisaalta, onneksi menivät, eihän minuakaan muuten olisi. ;)
Alkuvuosina vanhempieni oli vaikeaa tavata toisiaan, mutta nyttemmin suhtautuvat toisiinsa kuin vanhoihin ystäviin. Eli ei ole ongelmaa kutsua samoihin pippaloihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.03.2013 klo 20:10"]
Vanhempien ero huononsi ratkaisevasti elämääni ja se jatkuu vielä aikuisenakin!
Molemmilla vanhemmilla oli meno päällä ja uuden kumppanin (tai kumppaneiden) etsintä niin kiihkeää että lapset jäivät ihan kakkoseksi. Olimme jo isompia, emme siis vappaikäisiä ja vanhemmat puolustautuvat että hyvinhän te pärjäsitte. Olisin itse kaivannut tukea erotilanteessa sekä vanhempieni läsnäoloa. Vanhemmilla ei ollut tähän ollenkaan energiaa tai kiinnostusta.
Vieläkään he eivät ole puheväleissä. Tosi kiva järjestellä ristiäisiä tai häitä kun suurin stressi on se että järjestävätkö vanhempani jonkun kohtauksen.
Isä otti nuoremman vaimon, joka suosii taloudellisesti jatkuvasti omia (edellisen liiton) lapsiaan. Lapsuudenkotini irtaimisto ja kaikki minulle rakkaat tavarat on pantu eteen päin tämän uuden vaimon lapsille, samoin asunnot ja kesämökit on pikkuhiljaa siirretty tälle suvulle. Mitään perintöjä siis ei ikinä ole odotettavissa, ne on varmasti järjestelty niin että isäni lapset eivät saa yhtään mitään.
Juhlapyhät isä viettää vaimonsa lasten kanssa. Meitä kolmea ei koskaan ole kutsuttu esim. joulun viettoon. Isä hoitaa jatkuvasti vaimonsa lapsenlapsia, omiaan ei juuri koskaan.
Äiti taas panostaa täysillä parisuhteeseensa. Hän otti autoritäärisen miehen, jonka mielestä lapset eivät saa häiritä aikuisten kivaa elämää. Äiti tekee mitä tahansa pitääkseen miehensä tyytyväisenä eikä koskaan pidä lapsiensa puolta.
Meitä ei siis oikeastaan kukaan halunnut.
Kun kuuntelen näitä "lapset kyllä sopeutuu" tai "lapsilla on kivempaa kun äiti on taas iloisempi" juttuja niin en tiedä itkeäkö vai nauraa. Sopeutuvat, kyllä, mutta millä hinnalla. Eroavilla pyörii maailma usein niin oman navan ympärillä että ei siinä paljon lasten hyvinvointia jaksa ajatella. Tai ainakaan tehdä mitään sen eteen.
Ero on vittumaista lapsille ja se tuska ei hellitä vielä aikuisenakaan. Eroperheiden lapset saavat kärsiä yksin aikuisten toteuttaessa itseään ja etsiessään sielunkumppaniaan.
Yö
[/quote]
mä olen kokenut myös tämän.ja silmittömästi yksinäisyyden nuoruudessa, kunvanhemmilla oli todellakin aivan muut intressit kuin me lapset.
Ero on lasten kannalta yleensä todella synkkää, mutta vanhemmille pitää esittää, että tässä pärjäillään tosi kivasti.
[quote author="Vierailija" time="20.03.2013 klo 22:11"]
[quote author="Vierailija" time="20.03.2013 klo 20:10"]
Vanhempien ero huononsi ratkaisevasti elämääni ja se jatkuu vielä aikuisenakin!
Molemmilla vanhemmilla oli meno päällä ja uuden kumppanin (tai kumppaneiden) etsintä niin kiihkeää että lapset jäivät ihan kakkoseksi. Olimme jo isompia, emme siis vappaikäisiä ja vanhemmat puolustautuvat että hyvinhän te pärjäsitte. Olisin itse kaivannut tukea erotilanteessa sekä vanhempieni läsnäoloa. Vanhemmilla ei ollut tähän ollenkaan energiaa tai kiinnostusta.
Vieläkään he eivät ole puheväleissä. Tosi kiva järjestellä ristiäisiä tai häitä kun suurin stressi on se että järjestävätkö vanhempani jonkun kohtauksen.
Isä otti nuoremman vaimon, joka suosii taloudellisesti jatkuvasti omia (edellisen liiton) lapsiaan. Lapsuudenkotini irtaimisto ja kaikki minulle rakkaat tavarat on pantu eteen päin tämän uuden vaimon lapsille, samoin asunnot ja kesämökit on pikkuhiljaa siirretty tälle suvulle. Mitään perintöjä siis ei ikinä ole odotettavissa, ne on varmasti järjestelty niin että isäni lapset eivät saa yhtään mitään.
Juhlapyhät isä viettää vaimonsa lasten kanssa. Meitä kolmea ei koskaan ole kutsuttu esim. joulun viettoon. Isä hoitaa jatkuvasti vaimonsa lapsenlapsia, omiaan ei juuri koskaan.
Äiti taas panostaa täysillä parisuhteeseensa. Hän otti autoritäärisen miehen, jonka mielestä lapset eivät saa häiritä aikuisten kivaa elämää. Äiti tekee mitä tahansa pitääkseen miehensä tyytyväisenä eikä koskaan pidä lapsiensa puolta.
Meitä ei siis oikeastaan kukaan halunnut.
Kun kuuntelen näitä "lapset kyllä sopeutuu" tai "lapsilla on kivempaa kun äiti on taas iloisempi" juttuja niin en tiedä itkeäkö vai nauraa. Sopeutuvat, kyllä, mutta millä hinnalla. Eroavilla pyörii maailma usein niin oman navan ympärillä että ei siinä paljon lasten hyvinvointia jaksa ajatella. Tai ainakaan tehdä mitään sen eteen.
Ero on vittumaista lapsille ja se tuska ei hellitä vielä aikuisenakaan. Eroperheiden lapset saavat kärsiä yksin aikuisten toteuttaessa itseään ja etsiessään sielunkumppaniaan.
Yö
[/quote]
mä olen kokenut myös tämän.ja silmittömästi yksinäisyyden nuoruudessa, kunvanhemmilla oli todellakin aivan muut intressit kuin me lapset.
Ero on lasten kannalta yleensä todella synkkää, mutta vanhemmille pitää esittää, että tässä pärjäillään tosi kivasti.
[/quote]
En mä ole jäänyt katkeruuteen vaan luonut itselleni hyvän elämän ja oman kivan perheen.
Asiaa on käsitelty vanhempien kanssa. Heidän kantansa oli että "tehän pärjäsitte hyvin" ja että " ajattelin kovasti lasten parasta". Oma kokemus oli täysin toinen.
Ero vaikuttaa myös omien lasteni elämään, valitettavasti. Ukkia ei paljon näy ja stressaan perhejuhlia. Lapsuuteni kesämökille meillä ei ole asiaa.
Eron voi hoitaa monella tavalla. Halusin tuoda lapsen näkökulman kun yleensä vaan hehkutetaan uuden liiton onnea. Ei se kaikille osapuolille niin onnellista ole. Tästä ei tietysti sais puhua koska se ahdistaa eroavia vanhempia.
[quote author="Vierailija" time="20.03.2013 klo 22:33"]
[quote author="Vierailija" time="20.03.2013 klo 22:11"]
[quote author="Vierailija" time="20.03.2013 klo 20:10"]
Vanhempien ero huononsi ratkaisevasti elämääni ja se jatkuu vielä aikuisenakin!
Molemmilla vanhemmilla oli meno päällä ja uuden kumppanin (tai kumppaneiden) etsintä niin kiihkeää että lapset jäivät ihan kakkoseksi. Olimme jo isompia, emme siis vappaikäisiä ja vanhemmat puolustautuvat että hyvinhän te pärjäsitte. Olisin itse kaivannut tukea erotilanteessa sekä vanhempieni läsnäoloa. Vanhemmilla ei ollut tähän ollenkaan energiaa tai kiinnostusta.
Vieläkään he eivät ole puheväleissä. Tosi kiva järjestellä ristiäisiä tai häitä kun suurin stressi on se että järjestävätkö vanhempani jonkun kohtauksen.
Isä otti nuoremman vaimon, joka suosii taloudellisesti jatkuvasti omia (edellisen liiton) lapsiaan. Lapsuudenkotini irtaimisto ja kaikki minulle rakkaat tavarat on pantu eteen päin tämän uuden vaimon lapsille, samoin asunnot ja kesämökit on pikkuhiljaa siirretty tälle suvulle. Mitään perintöjä siis ei ikinä ole odotettavissa, ne on varmasti järjestelty niin että isäni lapset eivät saa yhtään mitään.
Juhlapyhät isä viettää vaimonsa lasten kanssa. Meitä kolmea ei koskaan ole kutsuttu esim. joulun viettoon. Isä hoitaa jatkuvasti vaimonsa lapsenlapsia, omiaan ei juuri koskaan.
Äiti taas panostaa täysillä parisuhteeseensa. Hän otti autoritäärisen miehen, jonka mielestä lapset eivät saa häiritä aikuisten kivaa elämää. Äiti tekee mitä tahansa pitääkseen miehensä tyytyväisenä eikä koskaan pidä lapsiensa puolta.
Meitä ei siis oikeastaan kukaan halunnut.
Kun kuuntelen näitä "lapset kyllä sopeutuu" tai "lapsilla on kivempaa kun äiti on taas iloisempi" juttuja niin en tiedä itkeäkö vai nauraa. Sopeutuvat, kyllä, mutta millä hinnalla. Eroavilla pyörii maailma usein niin oman navan ympärillä että ei siinä paljon lasten hyvinvointia jaksa ajatella. Tai ainakaan tehdä mitään sen eteen.
Ero on vittumaista lapsille ja se tuska ei hellitä vielä aikuisenakaan. Eroperheiden lapset saavat kärsiä yksin aikuisten toteuttaessa itseään ja etsiessään sielunkumppaniaan.
Yö
[/quote]
mä olen kokenut myös tämän.ja silmittömästi yksinäisyyden nuoruudessa, kunvanhemmilla oli todellakin aivan muut intressit kuin me lapset.
Ero on lasten kannalta yleensä todella synkkää, mutta vanhemmille pitää esittää, että tässä pärjäillään tosi kivasti.
[/quote]
En mä ole jäänyt katkeruuteen vaan luonut itselleni hyvän elämän ja oman kivan perheen.
Asiaa on käsitelty vanhempien kanssa. Heidän kantansa oli että "tehän pärjäsitte hyvin" ja että " ajattelin kovasti lasten parasta". Oma kokemus oli täysin toinen.
Ero vaikuttaa myös omien lasteni elämään, valitettavasti. Ukkia ei paljon näy ja stressaan perhejuhlia. Lapsuuteni kesämökille meillä ei ole asiaa.
Eron voi hoitaa monella tavalla. Halusin tuoda lapsen näkökulman kun yleensä vaan hehkutetaan uuden liiton onnea. Ei se kaikille osapuolille niin onnellista ole. Tästä ei tietysti sais puhua koska se ahdistaa eroavia vanhempia.
[/quote]
"en mä ole jäänyt katkeruuteen" ja juuri aiemmassa tekstissä "Isä otti nuoremman vaimon, joka suosii taloudellisesti jatkuvasti omia (edellisen liiton) lapsiaan. Lapsuudenkotini irtaimisto ja kaikki minulle rakkaat tavarat on pantu eteen päin tämän uuden vaimon lapsille, samoin asunnot ja kesämökit on pikkuhiljaa siirretty tälle suvulle. Mitään perintöjä siis ei ikinä ole odotettavissa, ne on varmasti järjestelty niin että isäni lapset eivät saa yhtään mitään."
Tuo kuulostaa kyllä katkeralta.
Eikö kenelläkään ole kokemuksia jakaa?