Miksi Se Minulle Kuuluisi?

Ihana Tuomas, todellakin niin oikein sanottu! Ja tottakai asioista voi keskustella ihan mielenkiinnon vuoksi ja kokemusten vaihtamisen tarpeesta, mutta muiden valintojen arvosteleminen on tosiaan loppujen lopuksi niin turhaa. Kunhan kyseessä on valinta, joka ei voi lapsen elämää lopullisesti pilata. Otetaan sii käyttöön uusi iskulause: Mitä se minulle kuuluu!

Älä yritä. Se puska on mulle varattu!! Tai sitten tulee tiivis tunnelma. Fanitan myös, entistä enempi tuon jutun jälkeen...

Ensin, ihanaa että olet palannut kirjoittamisen pariin (ainakin tänne)!!! Oli oikein ikävä mahtavaa blogiasi ja onneksi siihen taas törmäsin.



Toiseksi. Yllä mainitsemasi juttu oli hyvä, ajatuksia herättävä. Mielestäni Straniuksen mielipiteet olivat jokseenkin mielenkiintoisia. Sen sorttisia etten niitä itse allekirjoittaisi. Toisaalta. Jokainen miestä (tunnustaen tai tunnustamatta) luo itselleen periaatteita ennen lasta. Joistakin niistä on luovuttava, jotkin vain vahvistuu. Ja onneksi on oikeutettua muuttaa mielipidettään.



Itsestäni jatkuvat lehtijutut "vain prosentti äideistä pääsee täysimetystavoitteeseen" sai todellisen imetysfanaatikon. Onnekseni pystyin fanaattisuuttani toteuttamaan kokonaisen vuoden.



Vaikka minulle on AIVAN SAMA mitä muut tekevät, huomaan silti arvostelevani toisten toimia. Ja soimaan siitä itseäni jatkuvasti. Toisaalta soimaan itseäni myös siitä, etten toimi yhtä "hienosti" kuin muut. Sormiruokailuakin meillä piti harrastaa, mutta kappas... Ei harrastettu, mutta vuoden ikäisemme syö siististi haarukalla, vähän niin kuin vahingossa :)

Tytti: Kiitos, minusta oli kiva palata kun on taas kirjoitettavaa :)



Minusta on tosi hienoa että onnistuit imettämään niin pitkään, sehän on kuitenkin se peruspyrkimys mitä lapsen ruokintaan tulee. Puhumattakaan siitä että itse kirosin monta kertaa kun kanniskelimme 12-packeja litran korviketölkeistä selkä vääränä ja yritimme keksiä niille säilytyspaikkaa keittiöstä.



Minusta tuntuu että äitiyden (ja tietenkin vanhemmuuden yleensä, mutta se tuntuu vaivaavan äitejä useammin) eräs kulmakivi on jonkinasteinen syyllisyys. Jostain sitä aina potee morkkista, on se sitten imetys, nukutus, ruokailu tai se että unohti sadepäivänä pakata lapselle kurahousut päiväkotireppuun. Jostain se tulee aina. Siksi onkin erinomaisen tärkeää ettei joku muu lisää sitä morkkista alkamalla painostaa jonkun loppupeleissä melko yhdentekevän asian kanssa, juuri niinkuin itsekin totesit.



Mitä ruokailuun tulee niin teidän lapsenne on meidän mukulaa edellä: V syö edelleenkin melko laiskasti itse koska koko ajan pitäisi kertoa vanhemmille jotain :D

Kiitos palautteesta Jenni! Huomastin vasta nyt tämän kirjoituksen.



Vaikka tässä yhteydessä Tuomas Enbusken toteamus onkin varmasti perusteltu, johtaa kyseisen periaatteen laajempi soveltaminen mielestäni aika ongelmallisiin tilanteisiin.



Vai mitä pitäisi ajatella esimerkiksi seuraavasta:



Pihalla näet, että naapuri tukistaa lastaan.



“Minua ei kiinnosta seurata, miten muut vanhemmuuden hoitavat. Miksi se minulle kuuluisi?”



Näet kuinka naapurin vanhemmat, joista toinen on raskaana, käyttävät pienen lapsen seurassa huumeita ja alkoholia:



“Minua ei kiinnosta seurata, miten muut vanhemmuuden hoitavat. Miksi se minulle kuuluisi?”



Tai näet kuinka ympärillä ihmiset omalla toiminnallaan kiihdyttävät ilmastonmuutosta ja ylikuluttavat maapallon resursseja niin paljon, että tulevien sukupolvien, mukaan lukien oman lapsesi, elinmahdollisuudet vaarantuvat.



Minua kiinnostaa ja minulle tällä on merkitystä.

Minusta Enbusken toteamus pitää nimenomaan ottaa käyttöön pienissä asioissa, ei missään mikä esimerkiksi kaikilla mittapuilla vaikuttaa lapsen (tai vanhemmankaan) hyvinvointiin, kuten esimerkiksi päihteet tai lapsen pahoinpiteleminen.



Olen ehdottomasti samaa mieltä kanssasi siitä, että maailman ylikuormittaminen on vakava asia, joskaan ei arkielämässä niin lähellä todellisuutta kuin nuo muut mainitsemasi esimerkit. Vielä. Aiheella tuleekin olla suuri merkitys, niin sinulle kuin minulle ja meille kaikille muillekin.



Mielipide-eromme ovat (oman subjektiivisen käsitykseni mukaan) lähinnä käsityksessä siitä, mikä on tarpeeksi. Riittääkö oman kulutuksen kohtuullistaminen, ekologisen elämäntyylin tukeminen muiden valintojen ohella, vai tuleeko kokea "ekoherätys" ja vetää kulutus nolliin radikaalin elämänmuutoksen ohella? Joutuuko naapuri muuttumaan enemmän, koska minä en muutu tarpeeksi?



Kärjistäen homma voidaan viedä muihinkin ideologioihin. Linkolan mielestä luonnon kannalta on hyvä, että on sotaa, nälänhätää ja katastrofeja koska se johtaa pienempään luonnon kuormittamiseen: tuhoajia on vähemmän. Minusta taas inhimillinen hätä menee edelle.



Tosin tässä keskustelussa minä taidan olla se "linkola" :)



Kiitos vielä kommentista, toivottavasti et loukkaantunut pohdiskeluistani. Olen todella seurannut blogiasi suurella mielenkiinnolla, ja olisi hauska joskus päästä ihan keskustelemaankin. Ymmärryksen laajentaminen on aina positiivista :)

Kiitos Jenni! Hyviä pohdiskeluita!



Kulutuksen vähentäminen nollaan lienee mahdotonta. Sellaiselle tasolle se kuitenkin pitää saada, että emme vaaranna maapallon kantokykyä omalla toiminnallamme.



Täytyy siis varmistaa ihmisten hyvinvointi ekologisissa rajoissa.



Ja kyllä. Toivottavasti päästään joskus keskustelemaan aiheesta tarkemminkin :) Erinomaisen mukavaa joulun aikaa!