En kestä enää lastani!

Ekaluokkalainen esikoiseni on erityislapsi, on motorisia ja aistisäätelyyn liittyviä vaikeuksia, on erityisluokalla ja käy toimintaterapiassa. Oli pienempänä ihan rauhallinen, kaikki oli hyvin, jopa niin hyvin, että hölmöyksissä teimme toisen lapsen.

Nyt toinen lapsi on uhmaiässä, muuten ihan normaali (vielä), mutta esikoisen käytös on muuttunut ihan kamalaksi. Ei tottelee, puhuu erittäin rumasti, huutaa pienemmästäkin vastoinkäymisestä, kiusaa nuorempaa sisarustaan ja luokkakavereitaan. Perhe-elämä on aivan kamalaa, arki-illat menee konfliktien ratkomisessa ja taistelussa siitä nukutaanko nyt vai ei. Viikonloput ja lomat ovat kaikkea muuta kuin rentouttavaa lepoa. Töissäkin pitäisi jaksaa, työni on vaativaa, mutta pidän siitä, se on henkireikäni (tosin teen lyhyempää työpäivää juuri tämän erityislapsen takia). Välillä oikein vihaan lastani ja haluaisin lähettää sen johonkin laitokseen tms, koska en varmaan enää kauaa selviä sen kanssa. Pinna on jo palanut monta kertaa, ja syyllisyys omasta käytöksestä on valtava,

Olemme menossa psykiatriseen arviointiin, mutta sinne on pitkät jonot eikä se auta akuutteihin arjen ongelmiin.

Onko täällä muita erityislasten vanhempia? Miten selviätte täysijärkisinä? Ja miten säilytätte mielenmalttinne? Auttakaa!