Onko muita jotka eivät saa mitään perintöä?

Itse jouduin hankkimaan kaiken yksin, ilman miestä.

Päädyin hankkimaan vain asunnon. Ei autoa tai mökkiä!

Perintä ehkä tulossa,mutta siihenhän voi mennä vuosikymmeniä (tai jostain syystä vanhempieni ainoa omaisuus, asunto, menettäisi arvonsa tai vanhempani joutuisivat realisoimaan sen esim. omien sairaalamaksujensa tms. takia) eli ei sen varaan voi omaisuuden hankintaa laskea.

Vasta olen oikeastaan tätä viime aikoina miettinyt, kun tosiaan lähipiirissä jotkut ovat kohtuullisen kokoisia perintöjä saaneet. Hiukan voi olla kateellinen, mutta joka tapauksessa me kaikki teemme oman elämämme eri lähtökohdista. 

Eipä ole taloudellista tukea ollut eikä perintöjäkään näkyvissä, mutta en ole sellaisia kaivannutkaan. Elämän tärkeimmät asiat ovat muuta kuin rahalla hankittavia, olen onnellinen niissä taloudeillisissa puitteissa, mitä meillä on.

Meillä on talo, josta vielä jonkin verran velkaa, autoja on kaksi, molemmat kokonaan maksettuja. Velkataakka ei ole koskaan ollut ihan kohtuutuon, kun hankinnat on tehty tulojen mukaan.

Mä en tule saamaan. Vanhemmat on aina olleet pienituloisia, asuneet vuokralla, ei niillä mitään ole mitä periä. 

Kyllähän se ajoittain kateuden tunteita aiheuttaa kun ajattelee että jotkut saa jossain vaiheessa elämäänsä merkittävähkön summan rahaa tuosta vaan perintönä, ja minä en. Mutta ei se asia kadehtimalla muuksi muutu joten turha sitä surra. Velkataakkaa en ole itse koskaan hankkinut vaan asunut vuokralla, nyt asumisoikeusasunnossa. 

Minä en tule saamaan perintöä, isovanhempani ja vanhempani ovat aina asuneet vuokralla eikä kesämökkejä tms. ole suvussa.

Täytyy sanoa, että joskus on hiukan katkera olla kun kaiken joutuu rakentamaan alusta asti. Tuttavani omistaa velattoman asunnon kolmekymppisenä, koska sai asunnon ostoon asti asua vanhempiensa sijoitusasunnossa pelkän vastikkeen hinnalla ja sai rahaa säästöön. Loppuvelan asunnosta maksoi perinnöllä vaarinsa kuollessa. Hänen vanhemmillaan on muutama sijoitusasunto, koska hekin ovat saaneet perintöä omilta vanhemmiltaan.

En syytä vanhempiani siitä, että he eivät ole karruttaneet omaisuuttaan jotta sitä siirtyisi joskus minulle. Mutta omien lasteni tietä haluaisin edes hieman silottaa, esimerkiksi juuri tuolla tavoin että pystyisin tarjoamaan heille halvemman asumisen ja mahdollisuuden säästää omaa asuntoa varten. Tähän tietenkin tarvitaan kotoa oikea malli rahankäyttöön, en minäkään ymmärrä niitä pappa betalar -tyyppejä, joille ostetaan oma asunto kun muuttavat pois kotoa ja kaikki tienestit tuhlataan turhuuksiin.

Tämä meni hiukan perintöasian ohi, mutta voisihan se elämä olla hiukan helpompaa kun vähän edes saisi taloudellista apua perinnöstä. Esim. asuntovelan maksettua pois perinnöllä ja tuloista jäisi enemmän rahaa elämiseen.

Ihan hienosti pärjään. Meillä vanhemmat olleet taloudellisen tuen tarpeessa, pyytelivät jopa takaajaksi (en sitten mennyt).

Mä kasvoin niukkuudessa ja päätin ensi alkuun etten koskaan hanki omistusasuntoa tai autoa. Tein humanististen yliopisto-opintojen jälkeen työtä 30 euroa / kk-korvauksella eräässä kehitysmaassa, eli sain ruokakorvauksen hommistani hyväntekeväisyysjärjestössä. (Lisäksi maksoivat opintolainaani pois.) Yli kolmekymppiseksi elin kädestä suuhun, sitten alkoi hermostuttaa. 33-vuotiaana aloin rakentaa kaupallista uraa, opiskelin ja tein töitä samanaikaisesti. Mulla on ollut työsuhdeauto koko ajan, paitsi äitiyslomalla oma. 38-vuotiaana otin ekan asuntolainani 120 000 euroa, lisää olen ottanut n. 45 000 euroa ja toisaalta sitten maksanut pois jo 60 000 euroa 6-7 vuoden aikana.

Asutaan ihanassa talossa, velkaa mulla henkkoht jäljellä noin 100 000 euroa. Auto on työsuhdeauto. En ole kokenut velkaa taakaksi, syystä että panostin ennen velan ottoa hyvänpalkkaisen työn saamiseen, ja olen ottanut lainaa suhteessa tuloihin. En ole odottanut koskaan vanhemmiltani tai keneltäkään muultakaan taloudellista tukea, joten olen lähinnä vain ylpeä siitä, että olen näin hyvin pärjännyt.

 Mä olen aina ollut tyytyväinen tulotasooni, koska olen kokenut sen omaksi valinnakseni. Sitten kun tulotaso on tuntunut liian pieneltä, olen tajunnut tehdä asialle jotain.

Lapsuudenperheessäämme meitä oli useampi sisarus ja toimeentulo teki tiukkaa. 9-vuotiaasta lähtien kävin kesätöissä, ja näillä tuloilla sain ostaa itselleni ne kivat jutut, mitkä kaverini saivat automaattisesti vanhemmiltaan.

Lukion jälkeen muutin omaan asuntoon, ja itsensä elättäminen oli helppoa, kun oli jo tottunut vaatimattomaan elämään. Opiskeluaika ei siis tuntunut miltään kituuttelulta toisin kuin monen opiskelukaverini mielestä, jotka saivat edelleen pientä sponsorointia vanhemmiltaan.

Aikuisena perheellisenä ihmisenä pidän itsestään selvyytenä, että oma elämä tulee itse kustantaa. Olemme puolisoni kanssa ostaneet yhdessä asuntomme ja automme. Ilman takaajia tai perintöjä. Toki omat lapseni saavat sellaisia konkreettisia asioita ja elämyksiä, joita en itse lapsena/nuoruudessani saanut, mutta heille opetetaan rahan arvo ja se tosiasia, ettei raha kasva puussa.

Perintöä ei pienellä eläkkeellä eläviltä vanhemmiltani ole jäämässä ja se on asia, jota en ole edes sen enempää miettinyt. Eli se ei ole minulle mikään negatiivinen asia. On tosi surullista joskus lukea esim. tältä palstalta kuinka perinnöistä riidellään, ja ollaan jopa "jakamassa" perittävän ollessa vielä elossa. Siinä mielessä raha saa paljon paha aikaan.

Toivon, että en saa juurikaan perintöä. Äitini asuu nyt isossa omakotitalossa, toivon että hän myy sen jossain vaiheessa ja muuttaa pienempään, ehkä jopa vuokralle. Ja saa samalla itselleen extrarahaa loppuelämäkseen :) En ole koskaan ajatellut, että raha tekisi minut onnelliseksi. Helppo se on tietysti sanoa, kun elän yksin enkä ole vastuussa kenestäkään.