ERONNEET! (Ja etenkin ne, jotka olleet aloitteellisia eron suhteen!)

tms eivät ole sellaisia, että niistä kukaan voisi loukkaantua, ei siis eksäkään.

Siis erosin kanssa miehestä omasta aloitteestani.



Sen jälkeen en ole hänen kanssaan ollut sen kummemmin tekemisissä, sen verran että on asialliset välit ja puhutaan lasten asioista.



Kaikki muu mikä elämässäni tapahtuu en ole kertonut. Ei se enää hänelle kuulu, se on mun elämä.

Ja siinä uudessa elämässäni saan olla tasan niin onnellinen kun itse kykenen, haluan tai osaan olla.



En siis todellakaan tajua mitä ajat siinä takaa???



Elä elämäsi!!

kokenut tarvetta rankaista itseäni siitä, että halusin erota. Tosin tässä voi myös vaikuttaa se, että ex-mieheni halusi rankaista minua erohaluistani, ja teki sitä monin eri tavoin. Ehkä juuri siksi koin nimenomaan itselleni tarpeelliseksi elää ja nauraa ja voida hyvin kun eroni syyt olivat niin tapetilla koko ajan.



Aluksi lähimmäiseni (sisar ja äitini) eivät ymmärtäneet yhtään miksi halusin erota, mutta kun ex laittoi paskamyllyn päälle, hekin jo tajusivat.



En tosin ole kokenut mitään loukkaamisen tarvetta, en itseasiassa ole ajatellut hänen tunteitaan "sillä tavalla", eli "voinko nauraa ja nauttia vai loukkaantuuko ex". Mä koin itse ainakin niin, että riittävän monta vuotta löyhässä hirressä antoi mulle ns. luvan olla onnellinen.



Ja toisaalta sun tilanteessa pätee se vanha sananlasku; "ihan turha miettiä mitä toiset ajattelee, ne ajattelee kuitenkin".



Nauti elämästäsi hyvä ihminen! Ei sitä ole tarkoitettu murehtimiseen. Mutta ei myöskään tarkoitukselliseen loukkaamiseen, mutta se, että olet iloinnut jostain tapahtumasta, ei ole loukkaamista.

Vaan en anna itselleni lupaa olla onnellinen, iloinen jne. En esim. "uskalla" lähteä uuden miesystävän kanssa matkalle, etten satuttaisi eksää. Tämä kaikki siksi, että koen niin valtavaa syyllisyyttä aiheuttamastani mielipahasta eli erosta. Ja joudumme olemaan yhteyksissä, koska meillä on kaksi murrosikäistä lasta, joiden asioita joudumme yhdessä väkisinkin hoitelemaan ja olemaan sitä kautta yhteyksissä ja hyvissä väleissä.

Mun tekemiset, olemiset , ajatukset tms eivät ole sellaisia, että niistä kukaan voisi loukkaantua, ei siis eksäkään.

Nyt kun aikaa on kulunut lähes vuosi niin ne tunteet on alkaneet hiipua, ja varsinkin kun ex on löytänyt nyt uuden kumppanin niin en koe enää tarvetta potea syyllisyyttä. Aluksi se syyllisyys oli valtava mutta väheni kyllä pikkuhiljaa ajan myötä. Meilläkin siis yhteisiä lapsia joten "joudutaan" olla tekemisissä edelleen.

Ongelmana on, että olen niin ankara itselleni, se on kait ongelman ydin. Eli olen ankara itselleni, enkä voi hyväksyä, että olen pahoittanut toisen mielen. EKai joku mun sisäinen moraali-minäni ei hyväksy tekoani. Että ennemmin olisi pitänyt itse kärvistellä ja kärsiä ja jatkaa liittoa kuin laittaa toinen "kärsimään" siitä erosta. Joku lapsuustrauma varmaan taustalla... Voi hyvänen aika. Olenko tosiaan ainoa näin "hullu"?

Vaan en anna itselleni lupaa olla onnellinen, iloinen jne. En esim. "uskalla" lähteä uuden miesystävän kanssa matkalle, etten satuttaisi eksää. Tämä kaikki siksi, että koen niin valtavaa syyllisyyttä aiheuttamastani mielipahasta eli erosta. Ja joudumme olemaan yhteyksissä, koska meillä on kaksi murrosikäistä lasta, joiden asioita joudumme yhdessä väkisinkin hoitelemaan ja olemaan sitä kautta yhteyksissä ja hyvissä väleissä.

Mun tekemiset, olemiset , ajatukset tms eivät ole sellaisia, että niistä kukaan voisi loukkaantua, ei siis eksäkään.

Ja kiitos muista kannustavista viesteistä. Vieraankin "Elä elämääsi!" -kannustus merkkaa tässä tilanteessa tosi paljon! Tulostan varmaan nämä ja luen ne joka ilta ennen nukkumaanmenoa... :)

Mustakin tuntuu, että auttaisi valtavasti, oikeastaan ratkaisisi kaiken, jos eksä löytäisi uuden kumppanin ja tietäisin hänen olevan onnellinen. Saisin ikään kuin anteeksi.

Nyt kun aikaa on kulunut lähes vuosi niin ne tunteet on alkaneet hiipua, ja varsinkin kun ex on löytänyt nyt uuden kumppanin niin en koe enää tarvetta potea syyllisyyttä. Aluksi se syyllisyys oli valtava mutta väheni kyllä pikkuhiljaa ajan myötä. Meilläkin siis yhteisiä lapsia joten "joudutaan" olla tekemisissä edelleen.

Jos esim. erosit, kun löysit uuden, niin silloinhan tuo vain kertoo, sen, että sinulla omatunto toimii.



Itse erosin miehestä, koska piti muita naisia ja syytti minua siitä.



En koe huonoa omatuntoa onnellisuudestani, sen verran monta mahdollisuutta anoin miehelle parnataa tapansa. lasten kasvatuksessa otan lähes täysin yh:na kuitenkin lasten isän muutamat arvotukset huomioon, silloin kun eivät ole minun arvomaailmani vastaisia.

haluaisin tietää miksi erosit.



Kuulostaa nimittäin siltä, että et ehkä ollutkaan valmis siihen.

Eroaikeet olivat lähteneet minusta, niitä haudottiin useampi vuosi ja lopullisen päätöksen erosta teki exäni. Erotessamme lupasin exäni toiveen mukaisesti, että en ota häneen yhteyttä. Olen pitänyt lupaukseni, vaikka välillä pohdinkin, että onko tämä välttämätöntä. Haluaisin kuulla, että exälläni menee hyvin ja että hän on onnellinen. En ole törmännyt häneen edes sattumalta.



Viimeisinä yhteisinä aikoinamme olin hyvin onnellinen. Olin ymmärtänyt, että exäni tehtävä ei ole tehdä minusta onnellista, vaan minun on löydettävä se onni sisältäni. Hehkuin onnesta ja elin aistit valppaina, jotta voisin muistaa kaiken ikuisesti. Exänikin ihmetteli, että mistä uusi olemukseni johtuu. Toivoin kovasti, että hän muistaisi minua enimmäkseen hyvällä. Hän saattoi haluta unohtaa minut kokonaan, enkä tiedä, onko se sitten helpompi tapa hänelle.



Eron jälkeen olin hyvin helpottunut, kun saatoin keksittyä vain niihin asioihin, jotka minua kiinnostivat. Sain lohtua luonnosta. Sen kauneudesta. Pidin eroani turhana, mutta ilmeisen tarpeellisena, kun en voinut muutakaan enää hänelle antaa, ainakaan menettämättä omaa terveyttäni. Uskoin löytäneeni ratkaisun sisältäni, mutta hän löysi ratkaisun erostamme.



10 vuotta erosta ja uskon, että selvitämme suhdettamme vielä kuoleman jälkeen, jos ei muuten. Syllisyyttä on aina välillä, mutta enimmäkseen iloitsen niistä elämäni asioista joista voin. Miksi kaikkensa antaminen ei ollut riittävästi? Pohdin tätä aika-ajoin. Entäpä oikomattomat väärinkäsitykset? Minulla ei ole ollut tilaisuutta kertoa omaa totuuttani ja vakuuttaa exääni siitä, että mikä oli totta ja mikä ei.

lytättyään ensin eron yhteydessä koko persoonallisuuteni, ihmisyyteni ja naiseuteni. Hänen huolensa ei ole kohdistunut siihen, että eihän vain loukkaa minua, vaan siihen, että eihän vain ole jäänyt käyttämättä jokin tilaisuus minun loukkaamiseeni vielä lisää.



Ap, kirjoituksesi viittaa minusta siihen, että olet suht' normaalilla psyykellä varustettu ihminen. Soisin seurustelleeni mieluummin sinunlaisesi ihmisen kuin ympärilleen tuhoa kylvävän kieroutuneen sadistin kanssa.

Eron syynä ei ollut uusi rakkaus. Sen enempää en halua eron syitä eritellä, mutta tuon halusin selventää.

Erotessamme lupasin exäni toiveen mukaisesti, että en ota häneen yhteyttä. Olen pitänyt lupaukseni, vaikka välillä pohdinkin, että onko tämä välttämätöntä. Haluaisin kuulla, että exälläni menee hyvin ja että hän on onnellinen.

Ymmärrän eksän toiveen. Hän tarvitsee totaalieron, koska olitte varmaan kuitenkin tärkeitä toisillenne, ja häntä satuttaa muistaa sinut, vaikka ei sinua enää aviomiehenä rakastakaan. Totaali irrottautuminen on joskus välttämätöntä, jotta voi rakentaa uutta tulevaisuutta.

Pidin eroani turhana, mutta ilmeisen tarpeellisena,

Tätä kohtaa en oikein ymmärrä.

Mietin tekstiäsi lukiessani, että toivotko, että olisitte vielä yhdessä? Kenties niin, että jotakin muuttaisitte suhteessanne? Vai oletko aidosti helpottunut erostanne? Tämä jäi epäselväksi.

suhde oli aito, joten paranisiko vaihtamalla tai pyyhkiytyisikö mielestä? Olin löytänyt tasapainon sisältäni ja jotenkin oli turhaa, että eikö toinenkin voisi muuttua enempää, kun selvästi jossakin vaiheessa elämää kuitenkin muuttuisi? Hänkin olisi voinut pitää paremmin puoliaan... Hän ei siis ollut ilkeä vaan sukulaistensa hyväksi käyttämä ja pian minä olin se viimesijainen kärsijä ei hän.



Halusimme eri juttuja. Halusin nostaa exän pois masennuksesta ja näin ratkaisuksi vain eron.



11.

Olen katunutkin eroa monesti.



"Onneksi" exällä jo uusi vaimo ja tuntuu olevan onnellinen, tai no.. ei ainakaan yksin.



Minä sen sijaan kärvistelen omantunnontuskissani.

Varmaan eri juttu kuin ap:ltä, mutta on julmaa ja tragikoomista ollut seurata, kun erossa aloitteellinen nainen on kääntänyt jutun siten, että tässä erotaan miehen parhaaksi ja jotta mies voi jatkaa elämäänsä ja ollaan huolissaan miehen jaksamisesta.



Naisen kaikkien egoististen juttujen jälkeen sitä ei ymmärrä mies eikä muuten miehen kaveritkaan.



Eli jos ap oikeasti podet huonoa omaatuntoa niin se osoittaa, että olet vain tunteva ihminen.



ja toivottavsti kyseessä ei ole krokotiilinkyyneitä eikä marttyyrikortin varastamisesta mieheltä kuten eräässä tapauksessa on käynyt.