Ruumillisesta kurittamisesta.

Aloitampa uuden keskustelun tästä aiheesta. Tuota yhtä ketjua kun lueskelin missä joku lupasi vastailla kysymyksiin miksi käyttää ruummillista kuritusta. En siis siihen viitsinyt enää alkaa kirjottamaan. No asiaan. Minua on kuritettu lapsena, tukkapöllöjä, luunappia, vitsaa (kylläkin ehkä vain kahdesti). Muistan että se oli erittäin loukkaavaa ja nöyryyttävää vaikka sitä ei ehkä lapsena näyttänytkään, saattoi vaan ärsyttää vanhempaa lisää kun nauroin ja sanoin että eipä käynyt kipeää yms. Mutta joskus muistan tilanteita että aikuisen kurittaminen loukkasi niin paljon että menin piiloon itkemään. Joskus vanhempani muistivat pyytää anteeksi.

Pidän vanhemmistani ja mielestäni he ovat olleet hyviä kasvattajia ja rakastavia, lukuunottamatta tuota ruumiillista kurittamista. Päätin jo hyvin nuorena että omiani en kurita, asiat selvitetään muuten. Mutta kuinkas kävikään, on helppo jatkaa sitä mallia minkä on oppinut. Olen siis kurittanut joskus (tukkapöllyä). Ja minulla siitä tulee niin kauhea syyllisyys ja pahamieli että aina on täytynyt mennä ja pyytää anteeksi toimintaani. Tiedän sisimmässäni että teen väärin kun kuritan.



Olen parhaillaan miettimässä näitä asioita, yritän pois tästä huonosta ja laittomasta tavastani. Olen jopa miettinyt ammattiapua. Olen sitä mieltä että kaikki jotka ruummillista kuritusta käyttää niin sisimmässään tietävät että tekevät väärin mutta sitä omaa käyttäytymistä pitää puolustella mitä ihmeellisimmillä tavoilla.



Eikö se sanontaki mee niin että tee sitä toiselle mitä haluaisit itsellesi tehtävän??



No, olen kuitenkin ylpeä itsestäni. Olen kai pääsemässä tästä kamalasta tavastani. En ole vuoteen tukistanut lastani. Ja oikeesti ilman sitäkin ollaan pärjätty. Juttelemalla ja neuvottelemalla pääsee paljon pidemmälle kuin tukistelulla yms luunapeilla.



Eipä muuta.