Miten pääsee yli kun kaverit hylkäävät?

oudolle, kun minut jätettiin sen vuoksi että sain bipo diagnoosin.



Ihan sama ihminen olen edelleen, mutta elämä jatkuu.



Yksinäinen olo on kieltämättä

Jonkin aikaa itkin muutaman ystävän perään. Sitten ajattelin, että aika aikaansa kutakin. Olen ollut yksinäinen pari vuotta, jonkun uuden ystävän saanut ja luotan siihen, että kyllä niitä löytyy... :)



Nyt olen ihan tyytyväinen siihen, että tietyt "ystävyyssuhteet" tulivat päätökseensä!

kannattaako mennä itseensä, vai jäikö edes yksi kaveri joka on sata kertaa parempi kuin ne kaksi muuta... mielestäni on ihanaa, että minulla on 3 ystävää, voin heille kertoa ihan mitä vain ja luotan 100 %.. kuin, että minulla olisi miljoona tuttua, joille pitäisi esittää jotakin muuta mitä olen...

Minulla oli läpi ala-asteen ystävä, jonka kanssa vannoimme "bff"-meininkiä ja uskoin siihen tosissani, vaikka lapsia olimmekin. Meillä oli ihan järjettömän hauskaa yhdessä ja kiersimme toistemme perheiden mukana reissuilla jne, asuimme toistemme kotona ynnä muuta.



Koitti yläasteelle siirtymistä edeltävä kesä, ja oma perheeni oli reissussa koko kesän. Surimme ystäväni kanssa sitä jo etukäteen, mutta vannoimme että ystävyys jatkuu kesän jälkeen (siihen aikaan ei vielä ollut kännyköitä yhteydenpitoa varten, itse pystyin lähettelemään kirjeitä mutta minulle ei voinut, koska olimme liikkeellä jatkuvasti).

Mutta kuinkas kävikään... Kesäloman aikana paras ystäväni oli tutustunut uusiin "cooleihin" tyyppeihin ja kokeillut tupakkaa ja alkoholia heidän kanssaan. Kun syksy saapui, palasimme kotikaupunkiimme ja koulu alkoi, en ollut enää tarpeeksi "coolia" seuraa ystävälleni, kun häntä kiinnosti kaikki, mikä minulle oli vielä aivan uutta. Tiemme erkanivat lopullisesti, mutta onneksi löysin pian uusia ystäviä luokaltamme.



Edelleen joskus kaihertaa se menetyksen ja pettymyksen tunne silloin, kun palasin ja ystäväni kertoi innoissaan uusista ystävistään ja tupakka- ja siiderikokeiluistaan. Yhtäkkiä hänellä ei enää ollutkaan aikaa minulle, ja hänen uudet ystävänsä katsoivat minua nenänvartta pitkin. Oli se pari ensimmäistä vuotta aika kauheaa, meillä kun kuitenkin oli kuuden vuoden tiivis yhteinen menneisyys.



Nyt jos törmään tämän tyypin kanssa, vaihdamme kyllä kuulumiset mutta meininki on edelleen melko vaivaantunutta. En voi väittää, ettenkö olisi ihan pikkuisen katkera edelleenkin, vaikka tapauksesta on lähemmäs 20 vuotta.