Äitini pilasi elämäni eikä edes tajua sitä :(

Mitä äitisi sinulle teki? Miksi hän ei tajua kohdelleensa sinua väärin?

Ajatella, aikuisena voit päättää itse!

et voi pakoilla äitisi selän taakse. Ota vastuu ja lakkaa marisemasta joka päivä samaa.

oma äitini pilasi lapsuuteni myös, äitini on luonnehäiriöinen ja käyttäytyi täysin tunteettomasti ja julmasti, väkivaltaisesti. Aikuisena kun täytin 18 muutin pois kotoa, ja tällöin äitini lopetti kaiken yhteydenpidon. Hylkäsi minut täydellisesti (tosin teki sen lapsena jo "henkisesti"). En ole ollut kohta 10v ajan missään yhteyksissä.



Omien lasten syntymä palauttu takaumat lapsuudesta ja järkyttävän todellisuuden siitä miten törkeästi minua on kaltoinkodeltu. Sairastuin masennukseen ja kävin terapiassa. Äitini ei halua pitää mitään yteyttä edes ainoisiin lapsinlapsiinsa joten meillä ei ole mummo ollenkaan (anopilla omat ongelmansa eikä pysty olemaan mummo hänkään).



Asiasta on pitänyt tehdä järjettömän iso surutyö. Sellainen surutyö että äitini on kuollut. On toki siis oikeasti elossa mutta hän on itse kirjoittanut itsensä elämästäni ulos, hylännyt lapsensa. Minun pitää se vain hyväksyä ja luovuttaa irti asiasta.



On kovaa olla orpo ja välillä pillahdan itkuun kun kuuntelen muiden tuttujen juttuja, miten äiti tukee, auttaa, osallistuu, hoitaa lapsia, tulee auttamaan jos tyttärellä rankkaa. Minä en ole koskaan saanut äidiltäni mitään tuollaista, en tukea, välittämistä, kannustusta tai hoivaa.



Minulla myös on järkyttävän suuri väärinkohdelluksi tullut olo. Siis että en saanut sitä mikä on lapsen PEUSOIKEUS eli rakastavaa lapsuudenkotia. Sain vain väkivaltaa, haukkumista, nöyryytystä, uhkailua. Kenenkään ei pitäisi kokea sellaista lapsuutta.



Minunkin äitini kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut (esim väkivaltaa, uhkailua, nöyryyttämistä) ja joskus kun olimme vielä puheväleissä, niin hän haukkuui minut hulluksi, pahaksi ja kiittämättömäksi penikaksi joka olisi pitänyt abortoida. Väitti että olen pilannut hänen elämänsä.



Äitini on niin patologisen hullu ja luonnevikainen että ei hän ymmärrä tekojaan, eikä hän ymmärrä sanojaan, eikä ota mitään vastuuta mistään. Tällainen ihminen pitää vain jättää elämästä ulos, unohtaa, tehdä surutyö, itkeä itkut ja sitten koota itsensä ja jatkaa eteenpäin.



AP sinunkana äitisi tuskin koskaan ymmärtää tai myöntää mitään. Käsittele asia itseksesi, äitiisi ei ole pakko pitää mitään yhteyttä jos hän tuo vain surua ja murhetta elämääsi. Voimia!

Nyt olen aikuinen, olen täysin yksin enkä tiedä kuka olen.

Voit päättää itse

Olen jo kolmekymppinen ja melkein kuivilla, harvoin tulee näin vahvoja ahdistuksen tunteita enää. Nuorempana tuntui kamalalta joka toinen päivä.

oma äitini pilasi lapsuuteni myös, äitini on luonnehäiriöinen ja käyttäytyi täysin tunteettomasti ja julmasti, väkivaltaisesti. Aikuisena kun täytin 18 muutin pois kotoa, ja tällöin äitini lopetti kaiken yhteydenpidon. Hylkäsi minut täydellisesti (tosin teki sen lapsena jo "henkisesti"). En ole ollut kohta 10v ajan missään yhteyksissä.

Omien lasten syntymä palauttu takaumat lapsuudesta ja järkyttävän todellisuuden siitä miten törkeästi minua on kaltoinkodeltu. Sairastuin masennukseen ja kävin terapiassa. Äitini ei halua pitää mitään yteyttä edes ainoisiin lapsinlapsiinsa joten meillä ei ole mummo ollenkaan (anopilla omat ongelmansa eikä pysty olemaan mummo hänkään).

Asiasta on pitänyt tehdä järjettömän iso surutyö. Sellainen surutyö että äitini on kuollut. On toki siis oikeasti elossa mutta hän on itse kirjoittanut itsensä elämästäni ulos, hylännyt lapsensa. Minun pitää se vain hyväksyä ja luovuttaa irti asiasta.

On kovaa olla orpo ja välillä pillahdan itkuun kun kuuntelen muiden tuttujen juttuja, miten äiti tukee, auttaa, osallistuu, hoitaa lapsia, tulee auttamaan jos tyttärellä rankkaa. Minä en ole koskaan saanut äidiltäni mitään tuollaista, en tukea, välittämistä, kannustusta tai hoivaa.

Minulla myös on järkyttävän suuri väärinkohdelluksi tullut olo. Siis että en saanut sitä mikä on lapsen PEUSOIKEUS eli rakastavaa lapsuudenkotia. Sain vain väkivaltaa, haukkumista, nöyryytystä, uhkailua. Kenenkään ei pitäisi kokea sellaista lapsuutta.

Minunkin äitini kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut (esim väkivaltaa, uhkailua, nöyryyttämistä) ja joskus kun olimme vielä puheväleissä, niin hän haukkuui minut hulluksi, pahaksi ja kiittämättömäksi penikaksi joka olisi pitänyt abortoida. Väitti että olen pilannut hänen elämänsä.

Äitini on niin patologisen hullu ja luonnevikainen että ei hän ymmärrä tekojaan, eikä hän ymmärrä sanojaan, eikä ota mitään vastuuta mistään. Tällainen ihminen pitää vain jättää elämästä ulos, unohtaa, tehdä surutyö, itkeä itkut ja sitten koota itsensä ja jatkaa eteenpäin.

AP sinunkana äitisi tuskin koskaan ymmärtää tai myöntää mitään. Käsittele asia itseksesi, äitiisi ei ole pakko pitää mitään yhteyttä jos hän tuo vain surua ja murhetta elämääsi. Voimia!

[

oma äitini pilasi lapsuuteni myös, äitini on luonnehäiriöinen ja käyttäytyi täysin tunteettomasti ja julmasti, väkivaltaisesti. Aikuisena kun täytin 18 muutin pois kotoa, ja tällöin äitini lopetti kaiken yhteydenpidon. Hylkäsi minut täydellisesti (tosin teki sen lapsena jo "henkisesti"). En ole ollut kohta 10v ajan missään yhteyksissä.

Omien lasten syntymä palauttu takaumat lapsuudesta ja järkyttävän todellisuuden siitä miten törkeästi minua on kaltoinkodeltu. Sairastuin masennukseen ja kävin terapiassa. Äitini ei halua pitää mitään yteyttä edes ainoisiin lapsinlapsiinsa joten meillä ei ole mummo ollenkaan (anopilla omat ongelmansa eikä pysty olemaan mummo hänkään).

Asiasta on pitänyt tehdä järjettömän iso surutyö. Sellainen surutyö että äitini on kuollut. On toki siis oikeasti elossa mutta hän on itse kirjoittanut itsensä elämästäni ulos, hylännyt lapsensa. Minun pitää se vain hyväksyä ja luovuttaa irti asiasta.

On kovaa olla orpo ja välillä pillahdan itkuun kun kuuntelen muiden tuttujen juttuja, miten äiti tukee, auttaa, osallistuu, hoitaa lapsia, tulee auttamaan jos tyttärellä rankkaa. Minä en ole koskaan saanut äidiltäni mitään tuollaista, en tukea, välittämistä, kannustusta tai hoivaa.

Minulla myös on järkyttävän suuri väärinkohdelluksi tullut olo. Siis että en saanut sitä mikä on lapsen PEUSOIKEUS eli rakastavaa lapsuudenkotia. Sain vain väkivaltaa, haukkumista, nöyryytystä, uhkailua. Kenenkään ei pitäisi kokea sellaista lapsuutta.

Minunkin äitini kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut (esim väkivaltaa, uhkailua, nöyryyttämistä) ja joskus kun olimme vielä puheväleissä, niin hän haukkuui minut hulluksi, pahaksi ja kiittämättömäksi penikaksi joka olisi pitänyt abortoida. Väitti että olen pilannut hänen elämänsä.

Äitini on niin patologisen hullu ja luonnevikainen että ei hän ymmärrä tekojaan, eikä hän ymmärrä sanojaan, eikä ota mitään vastuuta mistään. Tällainen ihminen pitää vain jättää elämästä ulos, unohtaa, tehdä surutyö, itkeä itkut ja sitten koota itsensä ja jatkaa eteenpäin.

AP sinunkana äitisi tuskin koskaan ymmärtää tai myöntää mitään. Käsittele asia itseksesi, äitiisi ei ole pakko pitää mitään yhteyttä jos hän tuo vain surua ja murhetta elämääsi. Voimia!

Ja toisaalta, kenenkään ei kannata ikuisesti suostua olemaan menneisyytensä uhri. Apua on saatavissa terapeuteilta, jos itse ei pysty asioitaan ratkomaan. Itsesäälissä pyöriminen tai äidin syyttely ei kuitenkaan auta yhtään ongelmaa ratkaisemaan, päinvastoin, se sitoo syvemmälle niihin.



Mulla itselläni on ollut myös monella tapaa kurja lapsuus, sillä olen jälkeenjääneen alkoholia ja huumeita käyttäneen yksinhuoltajaäidin tytär. Mutta jotenkin olen ihan itse onnistunut laittamaan menneisyyteni taakseni ja pidän nykyisin itseäni ihan tasapainoisena ihmisenä. Mutta yli kolmekymppiseksi siinä kyllä meni että tähän pääsin, sitä ennen olin aika levoton alkoholia liikaa käyttävä sekoilija.

Se todellakin auttaa, jos kaltoinkohtelija tajuaa mitä on tehnyt! Jos hän kieltää kaiken, se tarkoittaa että kaltoinkohtelu jatkuu.



Voimia ap:lle. Yritä ajatella, että menneisyys on mennyttä ja katso sitä aikuisen silmin, ei sen kärsivän lapsen. Äitisi ei voi enää vahingoittaa sinua (kai olet laittanut välit poikki?).

Ymmärrän sinua, sillä omalle äidilleni olivat pojat vain tärkeitä ja tytöt välttämättömiä pahoja.

Mikään ei hänelle riittänyt:Jos olsin ollu ensimmmäinen kuulentäjä, hän olisi tuumannut, että Ville(veli)olisi kyllä mennyt Mars'iin, jos olisi halunnut.

Mikään, mitä tein, ei ollut oikein.

silti olen nyt jo jotenkin antanut hänelle anteeksi, kun ajattelen, miten kova elämä hänellä on ollut, kun joutui piiaksi lähtemään 8-v ja siitä lähtien elätti itsensä ja joutui kokemaan pahoja aikoja.

Se on turhaa. Äitisi on sellainen kuin on, ei hän muutu miksikään.

Ei toisen elämää voi pilata ellei toinen siihen suostu. Jokainen tekee elämästään niin onnellisen kuin haluaa.



Ja turha tulla lätisemäään että olosuhteet sitä ja tätä. Olen itse nähnyt kuolemansairaita mutta silti onnellisia ihmisiä.

että jokainen vastuussa omasta elämästä. On todella paljon ihmisiä joilla ollut erittäin traaginen lapsuus ja silti pärjäävät hyvin. Jos makaa ja kierii omassa katkeruudessa vuosia niin ei todellakaan tule helpottamaan. Täytyy tehdä se päätös ettei anna enää toisten ihmisten pilata omaa elämää ja NOUSTA, jatkaa eteenpäin ja unohtaa joitakin asioita, koska kaikille annetaan toinen mahdollisuus jos todellakin haluaa sen ja taistelee sen edestä. Itsesääliin ei todellakaan kannata jäädä ryömimään koska kukaan - KUKAAN MUU - ei nosta sua sieltä.

Mutta ei se kuin pilaa oman elämän.

jos äitini myöntäisi tekonsa ja pyytäisi niitä anteeksi, antaisin heti ja varmsti toipuisin kaikesta. Äitini vaan ei ota mitään vastuuta, kieltää ja valehtelee että mitään ei tapahtunut, ja JATKAA ENTISEEN MALLIIN kaltoinkohteluaan.



Joten se on just niin että jos väärintekijä kantaa vastuun, anteeksianto on mahdollista.



Äitini ei meinaakaan rajoittaa ilkeyttään joten en minäkään voi antaa hänelle anteeksi. En vaikka miten sanotaan että anteeksianto eheyttää. Jotkut teot on sellaisia että niitä vaan ei voi antaa anteeksi.

mutta traaginen suhde äitiini aikuisuudessa. Äitini ei hyväksy minua ja olemme liian erilaisia ihmisiä keskenämme. Joskus jopa tuntuu, että äitini yrittää tuhota elämäni.

Äitini piereskeli jatkuvasti kun olin lapsi. Sen takia en voi sietää naisten pieruja enää. Ero tullut jo kolmesti tämän takia.

Tv. Mies joka ei piere

Salaan asian niin kauan kuin pystyn. Lapsen hoidan itse ilman äitini apua. Olen oppinut, että niin on parempi.

aina äänekkään kaasunpurkauksen jälkeen he tivasivat minulta miksi pieraisin. En koskaan pierryt. Mummu tai äiti pieri, en minä. Vieläkään kukaan ei usko minua.

He pierivät ja syyttivät pieruistaan minua. Olen yksin ja itken. Itken ja pieren yhyy.



-Simon

jos äitini myöntäisi tekonsa ja pyytäisi niitä anteeksi, antaisin heti ja varmsti toipuisin kaikesta. Äitini vaan ei ota mitään vastuuta, kieltää ja valehtelee että mitään ei tapahtunut, ja JATKAA ENTISEEN MALLIIN kaltoinkohteluaan.

Joten se on just niin että jos väärintekijä kantaa vastuun, anteeksianto on mahdollista.

Äitini ei meinaakaan rajoittaa ilkeyttään joten en minäkään voi antaa hänelle anteeksi. En vaikka miten sanotaan että anteeksianto eheyttää. Jotkut teot on sellaisia että niitä vaan ei voi antaa anteeksi.

Juuri tuollaisella "ihan varmasti toipuisin HETI, jos vaan äiti ensin..." jutulla sä ap ( tai kuka ikinä oletkin)teet itsestäsi ikuisen uhrin ja estät oman toipumisesi.

Ei ne lapsuuden jättämätä jäljet yhdellä anteeksipyynnöllä pois lähde. Lisäksi se mitä sä odotat on ihan utopistista: ei luonnehäiriöinen, koko ikänsä tunnekylmä ihminen muutu yht´äkkiä siksi äidiksi jota olet aina kaivannut.

Kyllä se toipuminen on täysin sun käsissäsi. Et vaan selvästikään ole vielä tarpeeksi kypsä ja vahva sitä tajuamaan. JOssain vaiheessa kuitenkin ymmärrät, että SINÄ yksin elät omaa elämääsi, ei kukaan muu. Ja vain sinulla on näin aikuisena valta muuttaa se elämä hyväksi, tai sitten jatkaa sitä tuolla tavalla, itseä säälitellen ja lapsuutta itkien.

Ja kyllä mä tiedän millainen on huono lapsuus, olen itsekin sellaisen elänyt. Olin voimakastahtoinen lapsi, joka alistettiin, nujerrettiin ja nöyryytettiin väkivallalla ja mielivaltaisuudella täysin. Koin seksuaalista ahdistelua monelta taholta ja molemmat vanhempani hylkäsivät mut 14-v iässä. Erosivat ja muuttivat pois molemmat.

Oireilin voimakkaasti teini-iässä, sairastuin syömishäiriöön, masennuin syvästi, ja parannuin vasta kun pirstoin minäkuvani täysin ja aloin rakentaa sitä ihan pieninä paloina uudestaan.