Lue keskustelun säännöt.
Vihdoinkin rauha sielussa - anoppiasiaa
04.12.2012 |
Tulen tilittämään tänne anoppiasiaani :) Olen työstänyt suhdettani anoppiin muutaman vuoden ajan. Erityisen ajankohtaiseksi asia tuli pari vuotta sitten, kun esikoisemme syntyi (nyt myös toinen vauva). Anopilla on mieheni lisäksi tytär, jolla on kolme kouluikäistä lasta.
Olen surrut ja raivonnut sitä, miten erilailla anoppi kohtelee poikaansa ja tytärtään sekä heidän lapsiaan (arvaattekin varmaan, miten kuvio menee...). Tyttären lapsille ostetaan kaikki vaatteet ja kengät, heille lähetetään postipaketeissa karkkeja ja leluja, lasten synttäreille mennään pari päivää ennen siivoamaan ja leipomaan ja nykyisin - heidän asuessaan ulkomailla - hoitomatkat taittuvat lentäen. Me täällä lähempänä asuvat teemme kaiken itse, meillä anoppi kävi lähes pakon edessä kakkukahveilla esikoisen synttäreillä, mitään muuta apua emme ole saaneet (paitsi pyytämättä leipoi pikkuleipiä lapsemme kastejuhliin ja iski ne pokkana pöytään ;)).
Olen nähnyt tässä kuviossa tällaisen äidin lellikki-tytär -asetelman, jota miehen sisko myös jatkuvasti käyttää hyväkseen. Samalla olen miettinyt, että tilanne ja ihmiset eivät muutu, ainoa muuttuva osa voi olla minun asenteeni. En vain ole tajunnut, _miten_ asennettani voisin muuttaa.
Pari viikkoa sitten kävin tosi hyvän keskustelun yhden ystäväni kanssa äiti-suhteista, jossa molemmat totesimme, että vaikka suhteemme äiteihin ovat iahn hyvät, emme ole heidän kanssaan läheisiä. He hoitavat mielellään lapsenlapsia ja auttavat tarvittaessa, mutta ei sen syvempää. Ystäväni sanoi, ettei koskaan juuri vieraile äidin luona yksin tai juttele muusta kuin lapsista.
Tästä lähti myös ymmärrys anopin käytökseen. Aloin muistaa asioita, joita mieheni on kertonut (sisko on käynyt puimassa terapiassa äitisuhdetta silloin, kun oli ensi kertaa raskaana, hän on saanut vauva-aikana kauheita raivareita vanhemmilleen, anoppi ei ole koskaan halannut tai antanut heille fyysistä läheisyyttä, puhumattakaan kannustuksesta ja usein hän on käskenyt lapsien olla vieraisilla hiljaa "ettei tarvitse hävetä"). Anoppi on myös marttyyri (ehdottaa itse, että nukkuu yön sohvalla/ vierashuoneessa/ lattialla patjalla, jotta mies voisi nukkua vauvan kanssa ja minä yhden ehjän yön kuukausiin, aamulla valittaa että on nukkunut surkesti... itkee jos jouluruokia ei ylistetä kattoon asti... jne...) ja tavallaan teflonia, hänellä ei ole mielipiteitä, konfliktitilanteissa vika on muissa eikä hän ota kantaa mihinkään vaiukeisiin asioihin. Tunteita hän ei näytä.
Mieheni on aina ollut ns. "helppo" lapsi, sovitteleva ja hyvin kiltti. Hän tiedostaa lapsuuden asioita, mutta on niiden kanssa sinut ja kunnioittaa vanhempiaan. Sisar taas - hän o nmyös kiltti, mutta temperamenttinen ja hyvin tunteellinen, oikeastaan hänen koko olemuksensa on "tunteella elämistä", itku ja nauru ovat herkässsä. Olen aiemmin ajattelut, että hän on oikea "drama queen" (heillä on jatkuvasti sairauksia ja vaivoja joihin ei ole diagnoosia, univaikeuksia, lasten ylisuojelua, jne.), mitä hän tavallaan onkin - hän kääntää tavalla tai toisella huomion itseensä, MUTTA: nyt vasta luulen näkeväni koko kuvion. Miehen sisko hakee kaikkialta ympäristöstä huomiota, empatiaa jne. keksimällä vaivoja ja paisuttelemalla ongelmia, koska hän luultavasti on jäänyt sitä kaikkea paitsi lapsuudessaan. Hän on aivan ylisuojeleva äiti ehkä siksi, että hänen emotionaalisiin tarpeisiinsa ei ole vastattu.
Miten tämä kaikki liittyy minun asiaani... Olen tajunnut, etten pidä anopista. Minua ärsyttävät ihmiset, joilla ei ole mielipiteitä tai eivät niitä uskalla selkeästi ilmaista. En jaksa sitä, että anoppi on työmyyrä, joka elää muiden kiitoksella. En kestä marttyyreja. Vihaan lapsien eriarvoista kohtelua. En haluaisi joutua siihen ikuiseen kiitollisuuden kierteeseen, mitä anopin apu ja vaatteiden ja lelujen ostaminen meille merkitsisi, joutuisimme jatkuvasti ylistämään häntä. Tunnen myötätuntoa miehen sisarta kohtaan siitä, että hän ei luota äitiinsä esim. lastenhoidossa (ei uskalla jättää kouluikäisiä lapsia yksin äidin kanssa vaikka ovat kouluiässä) ja että hänen elämänsä kuluu lapsia suojellessa ja "sairastaessa", huomion jatkuvassa hakemisessa. Olen vapaa anopin mielipiteistä eikä minun tarvitse nähdä häntä kuin silloin kun vauvakin lähtee kyläilemään.
Voi olla, että menen kaikessa ihan metsään, mutta tämä asennemuutos saa minut voimaan paremmin ja päästämään irti pahasta mielestä ja ärsytyksestä, jota anoppi on käytöksellään aiheuttanut. En halua hänenlaistaan ihmistä elämääni (toki lapset ja mies voivat luoda omanlaisensa suhteen häneen) ja olen pahoillani siitä, ettei miehen sisko saa emotionaalista läheisyyttä vaan ainoastaan toimintaa ja tavaraa äidiltään - ehkä anoppi korvaa sillä sitä, ettei ole osannut tukea tytärtään henkisesti.
Että tällainen tuuletus :)
Kommentit (7)
En odota yhtään mitään vanhemmilta ihmisiltä - en edes isovanhemmilta. No en muuta kuin tasavertaisuutta. Kun se ei toteudu, en odota mitään. Oman äidin kanssa välit ovat hyvät, mutta eivät siten läheiset kuin usein äitien ja tyttärien välillä kuvitellaan olevan. Uskon tämän olevan yleistä-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä sillä anopilla tehtiin kun mies nukkui vauvan kanssa? Jos sinulla on omä äiti tarvittaessa apuna miksei anoppi voi olla oman tyttären apuna.
Et pidä anopista, mutta et kyllä tunnu pitävän miehen siskostakaan.
olen itse kirjoittanut täällä myös anopistani joka viettä vuodessa 365 päivää tyttären lapsia hoitaen ja joka on sanonut meille että pojan lapset eivät ole hänelle tärkeitä, hän on mummo vain tyttärensä lapsille. Täällähän siitä asiata tietenkin haukuttiin aloittaja täysin :)
Meillä on sama kuvio että anopilla on pahoja tunne-elämän ongelmia jotka juontavat lastensa lapsuuteen ja hänen omaan äitiinsä. Oli kaikenlaisia valtapelejä, väkivaltaa, juonittelua ja muuta, ja hän ei 18v teiniäitinä jaksanut oikein olla äiti omille lapsilleen. Hänen kahden lapsensa, mieheni ja pikkusiskonsa, välit ovat todella ihmeelliset, sisko kyykyttää, määräilee ja komentelee veljeään kaikessa ja mies alistuu. Mies joutui lapsena tyytymään niihin murusiin jotka tippuivat pöydältä, anoppi hoisi/rakasti vain tytärtään jota sitäkään ei kovin paljon.
AIkuisiällä kuvio on nyt se sama kuin teillä eli anopin tytär soittaa joka aamu anopille rankkuuttaan valittaen (yksi 6v lapsi) ja anoppi kiitää joka päivä sinne auttamaan. Molemmat kotirouvia. Anoppi ja tytär ovat joka ikinen päivä yhdessä. Meillä anoppi käy hätäseen kerran vuodessa puolen tunnin ajan ennen joulua (tuo sentään lahjat josta olen kiitollinen) ja palaa sitten äkkiä tyttärensä luo, "johan sillä on hätä kun on joutunut pärjäämään itsekseen".
Meillä on kolme alle 5 vuotiasta lasta. Emme ole saaneet anopilta apua kertaakaan. Ei suostunut edes synnytysten aikana auttamaan, koska tietenkin tytär tarvitsi apua silloin niinkuin kaikkina vuoden muinakin päivinä.
Alkuun olin katkera, yritimme puhua tasaväkisyydestä anopille, ja oikeudenmukaisuudesta mutta ei se mitään ymmärtänyt. Ainoastaan tajusi vähän piilotella kaikkea mitä osti tyttärelleen ja miten paljon hoisi tyttären lasta. Jatkoi siis samaan malliin muttei kehdannut meille leuhkia hankinnoillaan ja tyttärenlapselle ostamillaan asioilla.
Vuosien saatossa olen tottunut siihen että anoppia ei ne pojan lapset kiinnosta. Jossain vaiheessa luulin että syy on minussa, ja olin oikein ystävällinen anopille. Ei auttanut asiaa, anoppi on aina siellä tyttärellään vaikka tytär on anopille itse asiassa aika ilkeä ja "kostaa" lapsuuden kokemuksiaan äidilleen nyt.
Olen päättänyt asian jättää herran huomaan, eli suomeksi sanottuna: antaa olla. Hoitakoon tytär sitten anopin vanhuudenvaivat, minä en vaivaudu. Anoppia kun ei tipan vertaa kiinnosta lapsemme, eikä meidän elämämme - tosiaan kerran vuodessa soittaa ja kerran vuodessa käy. Siinäpä se, ei siitä ole mummoksi eikä voi pakottaa kun halua ei löydy.
Mulla ei ole omaa äitiä joten asia siinä mielessä surettaa että anoppi olisi ollut ainoa mummo lapsillemme. Nyt anopin takia meillä ei ole mummoa, mutta ei ole myöskään välejä miehen sisareen. Hänen käytöksensä saa minut niin raivoihini että en halua enää tavata häntä. Lapsemme jäävät siis serkkua vaille. Sen lapsen vika tämä ei ole, mutta en halua että omat lapseni kasvaessaan alkavat huomata miten törkeästi anoppi eriarvoistaa. Tyttären lasta viedään huvipuistoon, hoploppiin, elokuviin, ostetaan aina talvihaalarit ,vaatteet ja lahjat, ja joka päivä hoidetaan. Meidän lapset ei saa mitään edellämainituista.
On vaan ollut pakko opetella siihen että ilman mummoa mennään. Toista ei voi muuttaa, toista ei voi pakottaa, ja asiasta vakavasti puhuminen ei auttanut yhtään mitään. Silloin voi tehdä vain sen että luovuttaa.
Tsemppiä ap:lle äläkä välitä vakiohaukkujista.
No, oltiin anoppilassa käymässä ja anoppi itse halusi nukkua sohvalla, jotta mies saisi nukkua vauvan kanssa hänen huoneessaan. itse ehdotin, että menisin nukkumaan apukeittiöön, mutta ei. Aamulla sitten valitukset.
En vain ymmmärrä sitä, miksi anoppi ostaa kaiken miehen siskon lapsille, noin esimerkkinä. Ei minusta ole oikein, että serkut saavat leluja ja meidän lapsemme ei. Miehen sisko saa apua anopiltaan myös ja toki minäkin toivoisin saavani apua omalta anopilta.
En pidä mieheni siskosta kovasti, on hassua auttaa koko ajan kouluikäisten kotiäitiä, kun itsellä on kaksi ihan pientä... Hän esim. purkaa minulle tuskaansa univelasta (kouluikäiset heräävät yöllä vessaan ja äiti vie heidät sinne) ja siitä, miten vaivalloista on lasten kanssa... Jep, tasoissa ollaan ;)
Niin, olen ollut tosi ystävällinen ja tehnyt lasten kanssa olemisen "helpoksi" anopille, kutsunut käymään jne., mutta ei. Tuo aloitus oli se ajatusketju, jonka avulla saan omassa päässäni asiat selviksi. Pystyn ottamaan etäisyyttä ja olen pahoittamatta mieltäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En yhtään ymmärrä tätä "sinä saat apua äidiltäsi, anna anopin auttaa miehen siskoa" -ajattelua. "Auttaminen" on mielestäni erittäin paljon sitä, että antaa aikaa lapsenlapsille ja on läsnä. Nyt kun siskon lapset ovat isompia ja asuvat ulkomailla, niin aikaa olisi vaikka miten tulla esim. leikkimään esikoisemme kanssa. Mutta kun ei, anoppi lähettelee paketteja ulkomaille ja siinä se apu.
Mutta tämä ei ollut kirjoituksen pointti. Pointtini on se, että osaan perustella, miksi en pidä anopista enkä siis enää pahoita mieltäni. Säästyn ja olen säästynyt paljolta.
ja ihmettelet kun anoppi hoitaa mielummin tyttären lapsia. Tuletko muutenkaan toimeen vanhempien ihmisten kanssa vai odotatko että he ovat lahja/lastehoitoautomaatteja.
Jos oma äitisikin kelpaa vain lastenhoitoavuksi niin vikaa on kyllä sinussakin.