Te, keiden vanhemmista jompikumpi on sairastunut dementiaan, auttakaa!

dementinomainen.blogspot.fi

Olen aivan paskana.

Ei se yhtäkkiä tullut, vaan vähitellen.

dementoituvaa äitiäni palvelutalossa. Pesulla ei ollut käynyt kahteen ja puoleen viikkoon ja siellä istui ilman vaippoja sängyssä kakat housussa. Sain häkimisen jälkeen äitini pesulle ja hoitajan pesemään. Ei kuulemma pestä kun ei itse halua, sanoivat hoitajat. Että tällaista. Ei ole vielä kuin alkava dementia.

Äitini sairastui dementiaan työikäisenä. Tauti eteni hiipien ja havahduimme sairauteen vasta kun persoonallisuus muuttui. Sitten kaikki tapahtui rytinällä. Alkoi tulla ensimmäisiä etenemisjaksoja ja niitä seurasi vaihtelevan pituisia seesteisiä vaiheita. Etenemisjaksot olivat rankkoja. Aina joku taito katosi äidiltä. Alussa varsinkin kun hän itse oli järjissään ja ymmärsi mitä hänelle tapahtuu.



Silloin varsinkin oli vaikea olla itse lapsena tukena, kun äiti puhui kuolemasta ja itsemurhasta. Alkuvaiheessa isoa roolia näytteli persoonanmuutokset ja lääkitys. Oikean lääkityksen löytäminen oli tuskaista. Milloin tuli minkäkinlaista oiretta.



Tuli hallusinaatioita, pelkotiloja, aggressiivisuutta, itsensä paljastelua, rivoja puheita. Oli vaikea tietää milloin mummi oli sopivassa mielentilassa tavatakseen lapsenlapsia. Omat lapseni joskus todistivatkin näitä mummin erikoisia mielitiloja.



Yrittipä mummi joskus laittaa tulta takkaan meidän siellä vieraillessamme. Olin itse yläkerrassa kunnan virkailijan kanssa suunnittelemassa kylpyhuoneen remonttia äidille sopivammaksi. Vanhin lapseni tuli sanomaan, että mummi yrittää virittää tulta vaatekaappiin.



7v diagnoosista on nyt mennyt ja äitini on nyt hoitokodissa. On asunut siellä jo 2- vuotta. Ei enää vain onnistunut kotihoito isäni eikä meidän lasten + kodinhoitajien avulla. Äiti ei enää puhu, hän ei enää itsenäisesti kykene tekemään mitään. Hän ei enää osaa liikuttaa käsiään tai jalkojaan. Joskus hän hymyilee, mutta yleensä kasvoilla on kivettynyt ilme ja tyhjä katse.



Onhan sitä vaikea hyväksyä ja katsoa. Mutta pitää muistaa äiti sellaisena kun hän oli ennen sairautta. Pitää muistaa että hän on sen kivikasvon takana vieläkin. Puhun hänelle vieraillessani kuin hän olisi terve. Kerron lasten tekemisistä, päivän uutisista, omasta työstäni ja sukulaisistamme. Milloin mistäkin.



Minulla on 3 sisarusta, joista 1 ei ole kyennyt kohtaamaan äitiä enää 4 vuoteen. Ymmärrän häntä. 1 sisaruksistani taas asuu kauempana. Kolmas sisarus käy äidin luona kyllä, mutta ottaa myös kovin raskaasti kaikki uudet asiat ja yrittää syyttää hoitajia äidin taudin etenemisestä. Ymmärrän senkin, olisi jotenkin helpompi jos olisi joku jota voisi syyttää sairaudesta.



Minä selviän päivä kerrallaan ja turvaudun ihanaan omaan perheeseeni ja omiin ystäviini. Aloitin myös pari vuotta sitten terapian, jossa käyn joka toinen kuukausi.



Isäni on luonnollisesti ottanut asian raskaasti ja hän on vanhentunut näiden vuosien aikana kymmeniä vuosia. Hänelle on tullut myös perussairauksia lisää ja hän oli menehtyä viime talvena keuhkokuumeeseen.



Tässä katsaus omaan elämäämme dementian varjossa.

isäni sairastui lewyn kappale tautiin ja onhan se surullista seurata kun toinen ei tajua sanojen merkitystä vaikka hyvin yksinkertaisesti puhuisi. Toisinaan sairauteen kuuluvat harhat häiritsee eikä pysty oikeastaan oikomaan näitä luuloja. On ylä ja alamäkeä. Joskus ei huomaa että toisen aivot on muussina kun arki sujuu (keskustelut yms.) sitten mennäänkin jo sairaalaan. Voimia!

isäni sairastui lewyn kappale tautiin ja onhan se surullista seurata kun toinen ei tajua sanojen merkitystä vaikka hyvin yksinkertaisesti puhuisi. Toisinaan sairauteen kuuluvat harhat häiritsee eikä pysty oikeastaan oikomaan näitä luuloja. On ylä ja alamäkeä. Joskus ei huomaa että toisen aivot on muussina kun arki sujuu (keskustelut yms.) sitten mennäänkin jo sairaalaan. Voimia!