Aina pienin...

Mutta meillä poika täyttää juuri kohta neljä vuotta, ja on 95 pitkä ja painaa 14kg.

Eikä todellakaan ole ryhmänsä pienin.

Kai lapsillekin voi opettaa että ihmiset ovat erilaisia, eri kokoisia. Toiset kasvaa vasta armeijassa :)

Luulisi että kasvattaa itsetuntoakin kun muut odottaa ettei osaa tehdä tiettyjä juttuja, mutta kuitenkin osaa?

Nuorimmaisemme on pienikokoinen tyttölapsi.

Lauantai-illan ratoksi pohdin tässä syntyjä syviä ja tuli mieleen, että vaikuttaako koko lapseen jollain tapaa?

Kotona tytön fyysisiä mittoja nyt ei juurikaan hämmästellä. Isommat on isompia myös iältään, joten on ihan luonnollista, että se nuorin on myös pienin. Mutta entäs sitten päiväkodissa? KOulussa?

Nyt tyttö on 3,5-vuotias ja mittaa 90cm painoa noin 12kg. Päiväkodissa nuorin (ryhmässä 2-4-vuotiaita) täytti justiin 2v ja hänkin on meidän tirriäistä muutaman sentin pidempi. Tyttö tuntuu olevan aina se kaikkein pikkuisin, minne vaan menikin. Vaikka kuinka olis jo "sieltä vanhemmasta päästä" niin aina vaan pieni.

Monet vieraat kohtelevat lasta kuin parivuotiasta. Eivät odota tytön osaavan ikätasoisiaan juttuja tms. Kun luulevat tytön olevan ainakin vuotta nuorempi kuin onkaan.

Kotona ei tosiaan juurikaan kiinnitetä asiaan huomiota, mutta kai jossain vaiheessa lapset alkaa pohtia itsekin näitä juttuja? Ainakin meillä isommat on pohtineet välillä ankarastikin, miten joku iältään isompi voi olla pienempi kooltaan.

Tarvitseeko pienikokoinen lapsi enemmän tukea esim. itsetunnon suhteen? Vai onko parempi vaan olla kiinnittämättä sen enempää huomiota ja viitata kintaalla? Oletko itse ollut "aina se pienin"? Miten koit kokosi? (Tai mikä ettei aina se pisinkin... Samankaltaiset ne on "ongelmat" kai molemmilla.)

Itse olen keskivertoa lyhyempi, mutta en ole koskaan ottanut itseeni vaikka siitä on saanut kuulla. Ainut haitta on ehkä se että helposti luullaan ikäistään nuoremmaksi ja aikuisenakin tytötellään. Tyttönä/naisena on varmaan helpompi olla pienikokoinen kuin poikana/miehenä. Tosin tunnen myös lyhyitä miehiä, eikä heille ole siitä haittaa ollut.

Tunnen myös yhden lyhytkasvuisen naisen (alla 140 cm) ja ei ole ollut hänellä pituus esteenä elämässä.

Meillä siis isot lapset ja heitä luullaan vanhemmiksi kuin ovat. Esim. 1,5-vuotiaamme on noi 95 cm pitkä, mutta ei vielä puhu kuin yksittäisiä sanoja --> pidetään tyhmänä. Lisäksi on syntynyt loppuvuonna, joten jossain paikoissa on aina se nuorin, mutta isoin.



Vanhempi lapsemme osaa jo esim. päiväkodissa sanoa, että on vasta 3-vuotias, kun kooltaan on jo eskarikokoinen. Vieraammat aikuiset olettivat lapsen osaavan paljon enemmän. Varsinkin heti isojen ryhmään siirtymisen jälkeen oli ongelmia, kun häntä luultiin jo 5-6-vuotiaaksi, vaikka oli käyttänyt vaippoja paria kuukautta aiemmin.



Yleensähän tutut aikuiset tietävät lapsen iän ja isompina lapset keskenään tietävät, kuka on eskari, viskari, neljä, "vasta kolme" jne.



Toisaalta taas, pienestä koosta on jossain asioissa, esim. harrastuksissa hyötyä. Olen itse ollut aina myös tosi pitkä ja olen kokenut syrjintää tanssi- ja voimisteluharrastuksessa. Yksi "pedagogi" tanssitunnilla sanoikin suoraan (oli itse joku 155 cm), että inhoaa pitkiä ja heitti minut ja muutaman muun suoraan takariviin.



Pienet miehet taas... Olisi hyvä, jos lapsella olisi hyvä itsetunto. Itselläni on lyhyt miespuolinen työkaveri ja joutuu välillä pyytämään apua esim. valkokankaan alasvetämisessä tms. pituutta/ulottuvuutta vaativissa hommissa.