muita jatko-opiskelijoita? Onkohan professorin työ vaikeaa?

Jos siitä puhutaan, mikä on vaikeaa, niin vaikeita on tehdä vakavasti otettavaa, laadukasta tutkimusta ja saada julkaisujaan läpi tasokkaissa kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä. Vaikeinta on olla innovatiivinen, pysyä ajan tasalla tieteellisestä keskustelusta ja luoda uutta tietoa osaksi keskustelua. Vaikeaa on myös ristikkäiset tavoitteet. On opiskelijoiden tukemisen ja opettamisen tavoite, on yritysmaailman ja rahoittajien tavoitteet, on kovat paineet julkaista koko ajan jne. Se päivittäinen työ ei sinänsä ole se vaikein osuus. Päivät vaikuttavat venyvän aika usein, mutta palkka kai aika usein kompensoi vapaa-ajan menettämistä...

Olenkin ihmetellyt mm. sitä, miten proffat jaksavat tehdä tutkimusta ja keskittyä siihen kaiken sen hallinnon ja sälän keskellä.

Yliopiston taloushallintoa ja vastaavaa ei tarvitse tuntea, sen kyllä oppii työn mukana. Sen sijaan tutkimuksesta pitää olla vahvat näytöt. Pitää myös olla hyvä keksimään uusia ideoita siitä, mitä voisi tutkia. Vaikka joku muu sitten tekisikin varsinaisen tutkimustyön, niin jonkun pitää ensin keskiä aihe, mistä lähdetään liikkeelle. Rahoitushakemusten tekeminen on tosiaan iso osa työtä. Toinen iso osa on graduntekijöiden ja jatko-opiskelijoiden ohjaaminen.

Tuntuu et nuoremmat ottaa paljon enemmän tosissaan hommansa ja vanhat himmailee

4

Ennen professorivaihetta. Tekin joudutte heti post.doc- vaiheessa hakemaan rahaa ja jos onnistutte sitä saamaan, joudutte myös hallinnoimaan sitä sekä yo-budjetissa että sen ulkoppuolella. Myös yliopistohallinto tulee väkisin tutuksi todennäköisesti jo ennen kuin edes väittelette. Tai ainakin teidän olisi hyvä ottaa siitä selvää.



Professorin työ on työnä älyllisesti helpompaa kuin tutkijan, siinä on enemmän rutiineja, mutta kovempaa tötä se silti on. Se ei ole varsinaisesti vaikeaa, mutta sitä on ihan helvetisti. Kukaan ei ryhtyisi siihen hommaan, jos nimike ei olisi kansainvälisessä toiminnassa käytännössä välttämätön. ( ts tietyn iän jälkeen sua ei oteta tosissasi jos et ole proffan nimikkeellä. Eikä sitä ennenkään, mutta jtako-opiskelija ei vältämättä tajuasitä vielä). Palkkakaan ei kunnolla korvaa paskatyön määrää.



T professorin ja tutkijan hommissa vaihtelevasti ollut

mutta käytännössä tekee proffan hommia, eli on oma tutkimusryhmä, luennoi, on saanut rahoitusta ja hänellä ei ole pomoa eli saa tutkia ja tehdä mitä tykkää. Mieheni haluaa professoriksi mutta ei ole vielä päässyt, kun ei ole tarpeeksi kokemusta (ikä 30v).



Mieheni on oppinut kaiken tarvittavan työtä tehdessä. Jos sulla on hinkua proffaksi niin hae jotain apulaisprofessorin/luennoitsijan paikkaa. Yleensä nuo ovat vielä professorin alaisuudessa, joten saat tukea ja neuvoja, mutta professori saattaa päättää mitä tutkit.

Yliopiston taloushallintoa ja vastaavaa ei tarvitse tuntea, sen kyllä oppii työn mukana. Sen sijaan tutkimuksesta pitää olla vahvat näytöt. Pitää myös olla hyvä keksimään uusia ideoita siitä, mitä voisi tutkia. Vaikka joku muu sitten tekisikin varsinaisen tutkimustyön, niin jonkun pitää ensin keskiä aihe, mistä lähdetään liikkeelle. Rahoitushakemusten tekeminen on tosiaan iso osa työtä. Toinen iso osa on graduntekijöiden ja jatko-opiskelijoiden ohjaaminen.

Eiköhän riittävä kokemus tutkimus- ja opetustyöstä sekä riittävän pitkä julkaisuluettelo yleensä riitä noin alkajaisiksi. Työ on sitten käytännössä opettamista, hallinnollista työtä, artikkelien kirjoittamista, verkostoitumista kotimaassa ja kansainvälisesti sekä esim. isojen hankkeiden valmistelua ja myyntiä. Riippuu toki paljon tieteenalasta..



Oletko jo julkaissut paljon kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä? Siitä se lähtee..

Töitä kyllä riittää. Yleensä siinä vaiheessa, kun minä menen nukkumaan, mieheni rupeaa vielä lukemaan jotain gradun/väitöskirjan käsikirjoitusta tai kirjoittamaan jotain rahoitushakemusta. Tämä siitä huolimatta, että mieheni on jo tehnyt päivällä täyden työpäivän. Myös sellaiset viikonloput, että miehelläni ei olisi edes osan aikaa luettavana jokin työhön liittyvä juttu, ovat harvinaisia.

Yliopiston taloushallintoa ja vastaavaa ei tarvitse tuntea, sen kyllä oppii työn mukana. Sen sijaan tutkimuksesta pitää olla vahvat näytöt. Pitää myös olla hyvä keksimään uusia ideoita siitä, mitä voisi tutkia. Vaikka joku muu sitten tekisikin varsinaisen tutkimustyön, niin jonkun pitää ensin keskiä aihe, mistä lähdetään liikkeelle. Rahoitushakemusten tekeminen on tosiaan iso osa työtä. Toinen iso osa on graduntekijöiden ja jatko-opiskelijoiden ohjaaminen.

Hmmm...ehkä minullakin on toivoa. Olen tähän asti saanut itse hyvin rahoitusta eri paikoista ja ideoita riittää. Ohjaaminen on kyllä välillä tuntunut vaikealta, kun en haluaisi kuulostaa liian dominoivalta tai tätimäiseltä.

Joo, on myös kv. julkaisuja.



Epäilemättä työ voi olla aikaa vievää. Oma ohjaajaproffani on hyvin stressaantunut, työhuone sekaisin papereista, lukee viikonloput muiden tekstejä, ollut jo nelikymppisenä sydänvikaakin (hän ei kuulu niihin "urpoihin", jotka jättävät budjetin laatimiset ja mitkä lie amanuenssille jne.).

Jos siitä puhutaan, mikä on vaikeaa, niin vaikeita on tehdä vakavasti otettavaa, laadukasta tutkimusta ja saada julkaisujaan läpi tasokkaissa kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä. Vaikeinta on olla innovatiivinen, pysyä ajan tasalla tieteellisestä keskustelusta ja luoda uutta tietoa osaksi keskustelua. Vaikeaa on myös ristikkäiset tavoitteet. On opiskelijoiden tukemisen ja opettamisen tavoite, on yritysmaailman ja rahoittajien tavoitteet, on kovat paineet julkaista koko ajan jne. Se päivittäinen työ ei sinänsä ole se vaikein osuus. Päivät vaikuttavat venyvän aika usein, mutta palkka kai aika usein kompensoi vapaa-ajan menettämistä...