Sinä, joka kärsit/olet kärsinyt kahvikuppineuroosista tms. jännityksestä

Olen ollut sairalloinen jännittäjä ja ylivoimaisen vetäytyvä. Ilmiön taustalla oli vuosien koulukiusaaminen. Mulla ei ole ollut kahvikuppineuroosia, mutta esim sellainen punakeltainen näppyläinen ihottuma lehati -ja lehahtaa vieläkin -helposti kaulalle ja poskille ja korviin asti jos olen jossain ryhmähaastattelussa tai vastaavassa, jonka koen ahdistavaksi.



Onneksi niitä ahdistavia tilanteita on aina vain vähemmän. Mä olen yliopsitossa töissä tutkijana ja opettajana, ja tätä nykyä alan tuntea itseni oikeasti asiantuntijaksi. Ei ahdista enää, kun en ole niin epävarma siitä, kelpaanko. Tiedän olevani hyvä.



Mua on auttanut kaksi asiaa. Ensimmäinen oli se, että mun oli pakko ryhtyä opettamaan (siis oikeasti ei ollutnvalinnanvaraa, vaan sinne vaan kylmiltään pitämään mssaluentokurssia). Siinä sitä harjoitusta tuli niin paljon, että vaikka se eka vuosi meni ihan sumussa, ja oli ihan tuskaa ja hirveää varmaan myös opiskelijoille, siitä selvittyäni tiesin selviäväni jotakuinkin mistä vaan. Mitään niin hirveää ei vaan enää voi tulla vastaan. Toinen asia oli, etttä annoin itselleni luvan jännittää ja epäonnistua. En yritä estää sitä, enkä peitellä. Mä kuitenkin OLEN asiantuntija ja jos joku ei näe sitä jännityksen läpikin, se on lähinnä hänen häviönsä. Jännittäminen on ihan ok, ei sitä tarvitse hävetä. Näin se lamauttava halvauksenomainen pelko on vähitllen muuttunut positiiviseksi adrenaliinihumalaksi. Työtähän siinä on ollut, mutta vähitellen siitä on tullut jopa joiltain osin kivaa.

Minä olen todella kova jännittämään, ihan siihen asti että puhkesi paniikkihäiriö. Ota yhteys lääkäriin ja neuvottele sinulle sopivaa lääkitystä, se voi olla beetasalpaaja fyysisiin oireisiin ja/tai rauhoittava lääkitys. Kun selviää tilanteesta lääkkeen avulla helpommin, alkaa oma itsetunto hiljalleen nousta onnistumisten kokemusten myötä, saattaa jopa huomata ettei olekaan niin paljon mitä jännittää.



En väitä etteikö myös ilman lääkkeitä voisi tulla toimeen jännittämisen kanssa, mutta minulla tämä oli niin vahvaa ettei mikään muu enää auttanut. Voimia!

olen lääkäri. Otin siihen beetasalpaajaa silloin tällöin, mutta nyt yli kolmikymppisenä vaiva on helpottanut paljon, ujouden vähenemisen myötä. En ole käyttänyt lääkettä pariin vuoteen.

mutta opiskeluaikana tuli sellainen vaihe, että oman perheen kanssa kahvit tai ruokailut oli yhtä tuskaa. Pelkäsin keskustelun aikana että punastun ja käsi tärisee.



Mutta se meni itsestään ohi, onneksi. Liittyi varmaan "kasvukipuihin".



Ota selvää lääkityksestä, miksi kärsiä ja jännittää turhaan?

Jännitys aiheutti minulla ennen pahaa ihottumaa joka saattoi lehahtaa milloin vaan. Kädet tärisivät pahasti ja änkytin. Ihottumaa söi joskus jotain lääkettä, mutta nykyisi siitä ei ole haittaa. Ei siis ole niin pahaa ja jännittäviin tilanteisiin en koskaan valitse erittäin avokaulaista puseroa joka erityisesti paljastaa läikikkään ihottuman.



Ammatiltani olen psykologi. Työhöni liittyen en juurikaan enää jännitä. Luotan itseeni. Joskus joku pääsee yllättämään ja alan änkyttää, mutta kokoan yleensä itseni nopeasti.



Kädet voivat täristä. Nykyisin tosin harvemmin. Osaan rentouttaa itseni enkä tietenkään pitele käsissäni jotain valtavasti heiluvia papereita tai ylitäysiä kavikuppeja joissa tärinä erityisesti näkyy.



Olen siis rohkaistunut kun on ollut pakko. Ikää nyt 36 v.

Ja mahdollisesti terapia lisänä