Lue keskustelun säännöt.
70-luvun lapsi, jääkaappiäiti, muita?
24.07.2012 |
nko kohtalotovereita? Kellään tämmöistä äitiä?
ei ole koskaan katsonut silmiin
etunimellä harvoin puhutellut
sylissä, muistan, kerran (toki kaikkea ei voi muistaa)
unohti ilmoittaa kouluun sun muuta ”pikku” unohduksia
ei koskaa jaksanut edes vilkaista koulutodistuksia
haukkui isää (joka asiasta)niin, että vasta 35-v tajusin, että eihän tuo nyt niin kamala ole
piilotti tai hävitti kaikki ”hienot” joululahjat sun muut, jotka sain sukulaisilta, enkä sen koommin nähnyt.
Ei koskaan kysynyt mitään mistään,kun kävin lukiota (eikä isäkään) ja niinpa heiltä jäi huomaamatta (?) että lintsasin aika tavalla, mikä näkyi arvosanoissani. Pääsin kuit jatko-opiskelemaan
raivostui minulle kun esim. nuorena kimppuun hyökkäsi mies, mutta onnistun pakenemaan
kinastelut siitä, onko hän ”oikeassa” asiassa, jossa tiesin olevani oikeassa johti siihen, että lumilapiolla yritti kalauttaa. Tällöin olin 28-v ja perheellinen.
Poikaystävät aina ”huonoja”
lapsena antoi pari kertaa selkään mutta koko ajan motkotti mmm. Vääristä ”naamanilmeistä”
Yhtään lausetta , no ainakaan paria lausetta, en saanut koskaan sanotuksi loppuun, koska keskytti ja vaihtoi puheenaihetta. Tämä koski kaikkia ihmisiä.
Jos otti puheeksi ko.negatiiviset asiat, hirveitä raivareita ja jos ei pystynyt perustelemaan mitään niin itkukohtaus ja marttyyrius rukoillen ”Jumalaa ottamaan pois”
toisinaan avointa halveksuntaa non-verbaalisin keinoin (koski monia ihmisiä)
yhtä sisaruksita suosi eikä puuttunut vaikka tämä yritti hakata (opin puolustautumaan....)
puki aivan sairaisiin rääsyihin välillä
harrastin urheilua, mutta koskaan ei kysynyt mitään, puhumattakaan että olisi asialliset vaatteet ostanut (rahasta ei pula)
Aikuisena:
ei ole edes kysynyt, minkälaisessa paikassa/asunnossa asutaan
työpaikoista(yhdestäkään) ei kysy mitään eli mitä teet tms.
opiskeluista ei kysynyt mitään esim. mitä niihin kuuluu tjsp, yleistä
vakavista sairauksista ei välitä tuon taivaallista (paitsi omista) jätti kerrankin keuhkokuumeisen (minut,en tajunnut ehkä tilaani, mutta pahahan se oli jälkeenpäin aateltuna) kotiin, jääkaappi tyhjänä, oli kuulemma menoja, älysin onneksi soittaa pian häkeen ja elossa ollaan.
Lastenlapsi oli vakavasti sairaana ja soitin sairaalasta, niin ei joutanut puhumaan, koska Salkkarit menossa, soita uudestaan...........
lista loputon.
Vanhemmat kunniallisia, ei alkoa sun muuta, mutta jotain vialla ja pahasti.
Kannanottoja?
Kommentit (17)
ja ehkä toi tunnelma, että kukaan ei näe eikä kuule.
Paljon oli sun lapsuudessa vialla, sulla on ollut ihmeellisesti voimaa, että olet tuosta selvinnyt edes jotenkin.
Et kysynyt neuvoja, mutta minä en pitäisi yhteyttä äitiin jos edelleen on tuollainen. Kun samaan haavaan lyödään aina vaan, se ei ole terveellistä.
Voimia sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kaikille kirjoittajille, nyt tiedän että minunkin äitini oli, ja on yhä, jääkaappi!!!
mutta ei sentään selkään antoja tai kouluun ilmoitttamisen unohtamisia.
Mutta sellainen aika tunnekylmä ja etäinen äiti oli, ei kauheasti pitänyt meihin lapsiin kontaktia muuta kuin pakolliset hoitotoimet. Koulumme saimme hoitaa itseksemme, ei kysytty mitään eikä puututtu mihinkään. Pikkulapsi-iän jälkeen ei juuri fyysistä kosketusta, ja jos itse sitä yritti, sai kiukkuiset torut että "iso ämmä" siinä syliin hinkumassa, ei käy (nelivuotiaana muistan ainakin jo olleeni liian iso ämmä haluamaan syliin)!
Ja tosiaan nyt kun olen aikuinen, soittelee mekaanisesti kerran viikossa mutta ei ole erityisen kiinnostunut lapsistamme tai miten meillä menee, enemmän kertoo heidän omista matkoistaan, remonteistaan tms.
Toisaalta hassua kyllä, mä en koe olevani mikään kovin traumatisoitunut tai ongelmainen ihminen vaan varsin tasapainoinen. Huolimatta siitä että tiedostan että lapsuuden tunneilmasto oli kaikkea muuta kuin ihanteellinen.
vaikuttavat energiasyöpöiltä. Kannattaa sanoa suoraan vaikka muistilapuan avulla millaisia vanhempia ja ihmisiä he ovat(mielellään julkisesti) ja nauttia paskamyrskystä. Kuitenkin kaduttaa ettei tehnyt sitä kun he ovat vielä elossa.
Onneksi itse olen hyvä manipuloimaan juuri tuollaisia ihmisiä. Loppujen lopuksi he ovat henkisesti aika yksinkertaisia ja kun tuntee käyttäytymisen kaavan niin voi etukäteen tietää mitä voisi vastata mihinkin juttuun. Esim. vähättelyyn voi sanoa että eihän tälläisillä geeniperimällä ja kotikasvatukella pitkälle pötkitä. Että saa jotain ulkopuolista (terapeutti?) kiittää tästäkin vähästä. Vittuilu on taitolaji.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja eikä aina 70-l (lähinnä tuo lelujen varastaminen viittasi)
ihmisen jolla tuollainen äiti ja nyt vaikuttaa siltä, että ainakin yksi lapsista saattaa olla samanlainen(pelottaa)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei ollut tommonen äiti, eikä tuo vanhemmuus mitenkään liity mihinkään vuosikymmeneen tai ajanjaksoon. Samanlaisia ja erilaisia on joka vuosikymmenessä.
Minun äitini
-eli alistetussa parisuhteessa
-ei pitänyt sylissä, ehkä vauvana joskus mutta ei myöhemmältä iältä mitään muistikuvaa
- ei kehunut, ei kiittänyt
-moitti ja haukkui
- sai raivareita, huusi, karjui, aiheet olivat aika "pieniä" eli ihan lapsen ikätasoiseen toimintaan
- löi, etenkin minua
- vaati samanlaista osaamista asioissa kuin aikuisellakin
- ei neuvonut, ei opastanut
- antoi vanhemman siskon kiusata meitä kaikkia muita, etenkin minua, ei koskaan puuttunut siihen
- ei ollut ikinä rahaa minun harrastukseen, mutta pikkusiskon voimisteluharrastukseen satsasi, koska olisi itsekin nuorena halunnut voimistella muttei saanut
olisin halunnut piirtää, mutten saanut edes paperia, kyniä oli jonkin verran, mutta paperia minulle ei raskittu ostaa, piirsin mainoslehtisiin, tuohon aikaan tuli sellaisia A4-monisteita, joissa saattoi olla toinen puoli tyhjä.
- ei haukkunut isää
- ei puolustanut, ei lohduttanut
Mm. se että äidin mielipiteet on aina oikeampia kuin muiden. Hän on kyvytön kuuntelemaan.
Arvostelee naamanilmeitä. Tuijottaa keskittyneesti jos vaikka luen kirjaa tai katson televisiota ja sitten huomauttelee ilmeistä ö.ö
Kohtuuton isän haukkuminen. Isäni kuoli kun olin lapsi, joten itse en pajoa hänestä muista. Äitini kuitenkin vieläkin haukkuu isääni ja hänen sukuaan aina kun tapaamme.
Äitini myös haukkuu ja arvostelee ihmisiä jotka ovat kuolleet yli 40 vuotta sitten. Vaatii minulta kommentteja heidän tekemisistään ja sanomisistaan. Sitten suuttuu kun en osaa tuntemattomista ihmisistä mitään sanoa.
Kaikki sukulaiset, naapurit, ystävät ja tuttavat ovat aina jollakin tavalla huonoja, ja heitä pitäisi vältellä.
Vähättely. Hänen mielestään ihan kuka tahansa muu ihminen tietää kaikki asiat paremmin kuin minä. Jopa pienet lapset ovat hänen mielestään minua fiksumpia ja osaavampia.
Koulusta saaduista stipendeistä ja kaikista uralla menestymisistä sanoo vaan. "Miksi ne sulle sen anto, eikö sillä ollu ketään muuta?" Sitten pyörittelee silmiään suurieleisesti.
Kehunsa pukee sanoiksi näin "en olis ikinä uskonut että sinä osaat/opit tuon". Minä koen sen vähintäänkin loukkaavana.
Esimerkiksi lapseni lukemaan oppimisesta sanoi: "en olisi ikinä uskonut että opit lukemaan", kun lapsi oppi ihan normaalisti lukemaan 1. luokalla. Samanlaisia 'kehuja' olen itseksin saanut äidiltäni kuulla. Onneksi hän ei ole kova kehumaan ;)
Etäinen äitini ei kuitenkaan ole. Hän kärsii läheisriippuvuudesta ja soittelee minulle n. 10 kertaa päivässä jankatakseen vanhoja asioita jotka ovat tapahtuneet ennen syntymääni. Joka kerta myös muistaa hätääntyneen kuuloisena kysyä "oletko saanut yhteyttä siskoosi?" Ihan kuin hän olisi kadoksissa ja minun pitäisi olla jossakin etsintäpartiossa häntä etsimässä.
Jos vaikka opiskeluaikan hänelle sanoin etten ehdi olemaan jatkuvasti puhelimessa sillä luen tenttiin, niin soittotahti vaan kiihtyi ja puhelin alkoi soimaan puolen tunnin välein. Ihan kuin hän olisi yrittänyt saada minut reputtamaan tentin.
Meillä 70-luvun lapsilla taitaa olla paljon vanhemmuuteen kyvyttömiä vanhempia. Ovat joutuneet lapsena itse kärsimään omien vanhempiensa sotatraumoista ja kärsivät siitä aikuisenakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olet aikuinen ja tajunnut, että sinulla oli äiti, joka laiminlöi sinua. Eli ei kovin kummoinen äidiksi. Paska säkä, mutta elämä on. Kaikilla ei ole kypsiä ja huolehtivia vanhempia. Tuon tajuamalla voit päästää irti. Ei ollut sinun syysi.
Allekirjoitan joka kohdan. Tulisi siis kirja, jos selittäisin kaiken, mutta sanalla tiivistäen: äitini oli, on, ja tulee olemaan;VÄLINPITÄMÄTÖN.
On sitä toki lapsenlapsiaankin kohtaan, ristiäisissä ei ole ollut kertaakaan ja kuuden vuoden aiana on nähnyt lapsrnlapsensa tasan yhden kerran, ja ei tod tule mitään joulu tai synttärimuistamisia.
Olen ollut vauvasta asti käytännössä äiditön eli orpo, jo lapsena jäin ilman tukea, itse piti auttaa, lohduttaa ja tukea itseään, hoitaa pipit ja haavat itse, hoitaa paha mieli ja vastoinkäymiset itse. Ja sama jatkunut läpi elämän, kas kun äitiaäni ei vaan kiinnosta!
Ap, olen todellakin kohtalotoverisi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluan lisätä keskustelluun vain tämän seikan: kerran radiossa joku traumapsykiatri selitti että sota pilaa aina kolme sukupolvea sotvien jälken. Siis traumat siirtyvät niin pitkään tunne-elämän tunnekylmyytenä ja välttelevänä suhtautumisena lähimmäisiin.
Eli siis ne sodassa ollet vammautuivat ja siitsivät traumat omiin lapsiinsa (40-50 luvun lapset). Nämä siirsivät ne minun sukupolveeni (60-70l.) ja minun ikäluokkani vielä omiin lapsiinsa, vasta sen jälken trauma laimenee ja vaurit korjaantuvat. Tämä siis yleisellä tasolla.
Allekirjoitan itse tämän siten, että sekä isäni ja äiini suvuissa väkivalta on kulkenut sukupolvien verenperintönä ja todellakin, sekä äidilläni ja isälläni oli todella paha tunnevamma ja tunnekylmyys lapsia kohtaan
Itse vammauduin ja traumatisoiduin todlla pahsati lapsuuteni laiminlyönneistä, mutta terapian avulla onnistuin katkaisemaan tämän perimän ja en ole siirtänyt sitä omille lapsilleni. Mutta kaikki eivät vielä nykyhetkessäkään tiedosta käytöksensä syytä ja sotatrauma siirtyy joissain tapauksissa vielä meidän 70-lukulaisenkin omille lapsille.
Tämä on muuten paljon yleisempää, sillä asia on tabu josta ei puhuta. Harva kehtaa ääneen sanoa että omat vanhemmat oli surkeat, väkivaltaiset ja tunnevammaiset paskat. Omani olivat. Ja varmasti monen muunkin.
epäilen just tuota sotatraumojen siirtymistä kolme sukupolvea eteenpäin. 70-luvulla ei sanottu koskaan kenellekään mitään kaunista, ihanaa tai "rakastan sinua". Ei vaan ollut tapana, kaikki oli kylmiä, pidättäytyviä ja tunnevammaisia.
Ja oli silloinkin ehkä poikkeuksellisesti JOITAIN perheitä joissa oltiin aikaa edellä ja kasvatettiin rakkaudella ja kunnioituksella, mutta kyllä suurin osa kasvatti lasta nimenomaan alistamalla, pelolla ja väkivallalla, nöyryyttäen ja nujertaen. Näin minutkin kasvatettiin vaikka olin ns. "hyvästä perheestä". Koko lapsuuden ja nuoruuden oli aina maha kipeä jatkuvasta pelosta, koska aina sai pelätä milloin tulee ilman syytä isältä selkään kun isä purkaa raivoaan meihin lapsiin. Ja sitä aihetta pelkoon todella oli sillä remmi napsui monta kertaa viikossa selkärankassa ja kylkiluilla ;(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
40-luvulla oli suositus, että vanhemmat eivät pitäisi lapsia sylissä eivätkä tarpeettomasti koskettelisi näitä. Äskettäin oli jossain lehdessä artikkeli tästä, siellä kerrottiin, kuinka isovanhemmat eivät olisi uskoneet, mutta äidit tunnollisesti noudattivat tätä ulkomailta peräisin olevaa ohjetta, kun itse Arvo Ylppö oli sen takana. Onko tämä syynä??? Kaikki vanhemmat eivät varmaan uskoneet noita suosituksia. Oma äitini on syntynyt 1930-luvun alkupuolella, ja oikein lämmin, vaikka muita ongelmia olikin.
1960-70-luvuilla äitiyslomat olivat myös lyhyitä ja vauvat vietiin hoitoon jo 6 viikon tai 3 kuukauden iässä. Vieraat hoitajat ovat hoitaneet jo pieniä vauvoja normaali kiintymyssuhde on jäänyt kehittymättä lapseen. Myös tämä selittää - sotatramojen lisäksi - tuon ajan tunnekylmiä äitejä. Tutulta nimittäin kuulostaa ja minut on myös viety hoitoon 3 kk iässä -70-luvun alussa. Eipä olla koskaan oltu äitini kanssa läheisiä.
Nää tyypit on jotain 50-60-vuotiaita, eläkkeellä masennuksen takia. Heillä ei kummallakaan ole lapsia koska äiti on sanonut, ettei niitä tarvi mennä tekemään. Toinen ei mennyt edes naimisiin koska äiti haukkui kaikki poikakaverit. Eivät ole kertoneet eläkkeestään äideilleen, eivät uskalla. Toinen heistä oli muuttanut koulun alettua johonkin asuntolaan (tosin tuohon aikaanhan se oli tavallisempaa).
Olin aina luullut, että oma äitini on jotenkin tunnekylmä ja deprivoiva, jopa vihaava, mutta olenkin tajunnut näihin tyyppeihin tutustuttuani, että äidissäni oli aika paljon myös inhimillisyyttä. Tosin tunnistan monia kohtia tekstistäsi, koskevat myös mun äitiä.
Tee reilu pesäero, vaikka tekisit mitä, olisit maailman arvostetuin tutkija tai taiteilija tai ihan mitä tahansa, äitisi tuskin sinua ikinä arvostaa. Et voi muuttaa äitiäsi mutta itseäsi voit. Tsemppiä!