En taida olla päästäni täysin terve?

Eikä välttämättä tarvitse mitään lääkettä ja terapiaa edes aina. Minäkin olin nuorena tuollainen, mutta ihan omaa itsetuntemusta kasvattamalla, omien ajatusten hallintaa opettelemalla, itseäni karaisemalla, olen päässyt eroon moisesta oireilusta. Ei mitenkään nopeasti ja ihmeparantumisena, mutta niin että kun siinä parinkympin kohdalla tajusin ongelmani ja aloin niitä pohtia, niin kolmikymppisenä olin jo varsin itsevarma ihminen jonka elämää oma pää ei rajoittanut.

Paitsi etten pelkää kamaluuksia, koska niitä on jo läheisille ja itselleni hyvät määrät sattunut.



Omituista on, että olen menestynyt opinnoissani ja pärjännyt arvosanojen osalta erinomaisesti. Siltikin tunnen alemmuutta, enkä itsekään ymmärrä miksi.



Olen tottunut tähän, mutta aina väliin mietityttää, että voisi tämä elämä helpompaakin olla.

Iän myötä todellakin helpottaa! Itse olin myös samanlainen alle parikymppisenä ja vielä muutaman vuoden siihen päälle. Sitten alkoi helpottaa ja nykyään olen aika itsevarma ihminen, vaikka esiintymisiä jännitän edelleen. Se on sitä nuoruuden tuskaa.

Vaikea lapsuus ja murrosikä takana päin. Olen entinen koulukiusattu, köyhästä perheestä, molemmat vanhempani ovat/olivat mielenterveys- ja päihdeongelmaisia; minulla on takanani hurjasti vastoinkäymisiä.

Tähän päivään mennessä olen itse kerennyt kärsiä syömishäiriöistä, alkoholin liiallisesta käytöstä, olen ollut seksuaalisesti hyvin aktiivinen = poikiin menevä.

Kaikki muuttui, kun tapasin nykyisen mieheni pari vuotta sitten.

Nykyään elämäni onkin ollut paljon tasapainoisempaa. Mieheni on tukipilarini, mutta nämä pelkotilani ja ajatukseni hänenkin menettämisestään saavat minut täysin hermoraunioksi.



Toivottavasti nämä tunteeni tosiaan ovat ohimeneviä, ja aika parantaa haavat...

jonka seurassa voin olla täysin oma itseni, ja olenkin kiitollinen ja onnellinen, kun olen löytänyt sellaisen kultakimpaleen rinnalleni.

Muiden ihmisten silmissä pyrin olemaan mahdollisimman normaali, vaatteet ja ulkoinen olemus viimeisen päälle... Mutta oikeasti sisintäni kalvaa valtava epävarmuus KOKOAJAN.

Minulla on vähän samantapaisia ongelmia, olen myöskin parikymppinen. Koulukiusaamisesta olen kärsinyt mutta muuten lapsuuteni/nuoruuteni on ollut pääasiassa turvallinen ja positiivinen, olen muuten vain ilmeisesti todella herkkä ja neuroottinen luonne.

Itsetunto on todella huono varsinkin ulkonäön puolesta, olen hirvittävän ankara itselleni ja yksikin oma poikkeavuuteni kauneusihanteestani (esim. ylimääräinen reisissä, liian leveät hartiat, liiallinen pituus, liika tai liian vähä kaikki) saa minut itkemään "rumuuttani" illat läpeensä. Ulkona ihmisten ilmoilla käyminen on ahdistavaa, sillä jatkuvasti huolehdin että mitä muut oikein ajattelevat minusta. Aasinsiltaa pitkin ulkonäköni moittiminen johtaa ajatuksissani sitten itseni moittimiseen muutenkin, olen kelvoton, tyhmä, laiska, huono, iljettävän katkera, kateellinen..



Olen myös onneksi löytänyt kultaisen ja tukena olevan miehen rinnalleni, mikä kyllä tuo itselleni juuri noita samoja pelkoja hänen menettämisestään. :/ Nykyään tämä pelko on hieman lieventynyt, mutta vuosi sitten minulla oli todella vaikeaa. Alemmuuskompleksini takia pidän itseäni automaattisesti huonompana ja rumempana kuin muut, joten olen tietenkin itkenyt sitä, kun kerran näen ympärilläni jatkuvasti itseäni kauniimpia ja parempia nuoria naisia, niin aivan hyvinhän mieheni voisi vaihtaa minut johonkin heistä. Mieheni naispuolisten ystävien hyväksyminen on siksi ollut todella hankalaa, ja työskentelen tämän asian kanssa edelleen.

Ajan myötä olen oppinut luottamaan hänen rakkauteensa, mutta silti mielessäni esim. vertailen itseäni hänen ex-tyttöystäviinsä, ja olen tietenkin satavarma siitä, että olen heitä miljoona kertaa hirveämmän näköinen sekä muutenkin huonompi, vaikken ole koskaan edes nähnyt tai tavannut heitä!



Olen yrittänyt ajatella iän tuovan itsevarmuutta, mutta ongelmani tuntuvat vain pahenevan jatkuvasti. Lähestyvä työelämä ahdistaa myös minua, pelkään epäonnistumista aivan liikaa.