Lue keskustelun säännöt.
Miten antaa anopille anteeksi ja olla kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan?
23.07.2012 |
Lyhyestä virsi kaunis.
Anoppi on kohdellut minua vuosien aikana todella törkeästi. Ollut monin tavoin kylmä, kolkko ja ilkeä, loukannut monin teoin ja teräväkielisenä myös sanoin. Tahallisesti ja varmaan joskus harvoin myös tahattomasti. Erityisesti tämä on korostunut mieheni ja minun alkutaipaleen aikana, voisi sanoa että ensimmäiset 10-15 vuotta anoppi on ollut minua kohtaan kuin uhriaan mitätöivä ja piinaava koulukiusaaja.
Mutta nyt. Ilmeisesti anoppi on saanut lääkityksensä kuntoon tms. mutta hän on viimeaikoina alkanut käyttäytyä minua kohtaan kuin ihminen. Muidenkin lapsiensa puolisoja hän kohtelee kuin kukkia kämmenellään, on sitä heidän kohdallaan tehnyt muutenkin aina: ainoastaan minua pitkäaikaisimpana miniäkokelaanaan hän on muiluttanut vuosikausia.
Miten osata suhtautua tähän oikein? Vaikka kuinka yritän unohtaa anopin teot ja sanat ja keskittyä nykyhetkeen, en vaan voi unohtaa: aina silloin tällöin monet ikävät asiat vaan palaavat mieleeni. Mikä auttaa? Miten "muuttuneeseen anoppiin" voi edes suhtautua?
Kommentit (5)
Minä olen aika samanlaisessa tilanteessa. Anoppi muttui noin vuosi sitten kun meille syntyi toinen lapsi. Ennen tätä on 12 vuotta kohdellut minua huonosti.
Nyt olisi menossa vaateostoksille minun kanssani. Kerran jopa soitti minulle! Ajatella!
Mä olen itse myös miettinyt miten suhtauta. Olen kuitenkin hyvin varovainen hänen suhteensa. En oikein itse osaa laittaa omaa "suojamuuriani" alas. Pelottaa että taas sattuu kun hän ohittaa minut tai tekee näkymättömäksi.
Olen tähän menessä kuitenkin ollut ystävällinen takaisin. Siis hymyllyt jos hän on kertonut minulle jotain hauskaa tmv. Hän ei periaatteessa koskaan aikaisemmin ole jutellut kanssani. Vain esim. käskenyt, ei pyytänyt, auttamaan pöydän kattamisessa. Ja kuitenkaan ole jutellut mistään minulle ja min un yrtityksiin ollut liian kiirenen keittiössä että olisi jaksanut kuunnellla ja vastailla minun juttuihin.
Kai jatkossakin olen vain tyynen ystävällinen takaisin, mutta en halua ainakaan vielä luopua muuristani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen aika samanlaisessa tilanteessa. Anoppi muttui noin vuosi sitten kun meille syntyi toinen lapsi. Ennen tätä on 12 vuotta kohdellut minua huonosti.
Nyt olisi menossa vaateostoksille minun kanssani. Kerran jopa soitti minulle! Ajatella!Mä olen itse myös miettinyt miten suhtauta. Olen kuitenkin hyvin varovainen hänen suhteensa. En oikein itse osaa laittaa omaa "suojamuuriani" alas. Pelottaa että taas sattuu kun hän ohittaa minut tai tekee näkymättömäksi.
Olen tähän menessä kuitenkin ollut ystävällinen takaisin. Siis hymyllyt jos hän on kertonut minulle jotain hauskaa tmv. Hän ei periaatteessa koskaan aikaisemmin ole jutellut kanssani. Vain esim. käskenyt, ei pyytänyt, auttamaan pöydän kattamisessa. Ja kuitenkaan ole jutellut mistään minulle ja min un yrtityksiin ollut liian kiirenen keittiössä että olisi jaksanut kuunnellla ja vastailla minun juttuihin.
Kai jatkossakin olen vain tyynen ystävällinen takaisin, mutta en halua ainakaan vielä luopua muuristani.
Minä myös olen melko varovainen anopin seurassa, pidän tiettyä hajurakoa ja suojamuuria päällä. Ja mielestäni ihan syystäkin. Vuosien kokemus on tämän mulle opettanut. Vaikea kuitenkaan kuvitella, että voisin koskaan suhtautua tuohon ihmiseen neutraalisti tai normaalisti; riippumatta siitä, miten anoppi tänäpäivänä käyttäytyy. Liian paljon negatiivista painolastia anoppi on toiminnallaan kasannut kannettavakseni. Edelleenkin hän ns. selän takana suosii muita miniöitään ja vävyjään ja varmaan luulee, ettemme me mieheni kanssa kuulisi näistä asioista. Minua se ei sinänsä haittaa, lähinnä vain huvittaa. Pahinta on ollut minun täydellinen mitätöimiseni, ohittamiseni, tekojeni väheksyminen ja pahan puhuminen siten että minä asianomaisena itse olen ollut paikalla kuulemassa ja näkemässä kaiken!!
Kaikki aloittamani normaalit keskustelut anoppi on vuosien aikana tyrmännyt jollakin töykeällä tokaisullaan. Hän esittää kovaa ja itsevarmaa, mutta ei esim. koskaan halua jäädä kanssani kahdestaan samaan tilaan: hän ikään kuin tarvitsee ympärilleen muuta porukkaa, että pysyisi vahvana ja töykeänä itsenään, ettei kupla tai valheellinen kulissi vain vahingossakaan puhkeaisi.
Nyt anoppi on tosiaan muuttanut käytöstään. Tiedä sitten mistä se johtuu. Minä olen lähinnä vain hämilläni ja epäuskoinen. Miten ihmeessä häneen pitäisi edes suhtautua? Kuin ylimpään ystävään? Siihen en pystyisi koskaan. Pitäisi anopin vuosiakusien aikainen huono käytös ottaa avoimesti esiin hänen itsensä kanssa? Keskustella asia läpi, käsitellä? Onko kenelläkään kokemusta asiasta?
ja se sekä lääkityksen säätö on tehnyt hänet ilkeäksi, niin eikö siinä ole hyvä syy antaa anteeksi. Minun apellani oli sama tilanne mutta lyhyemmässä aikataulussa. Hän oli hyvin ilkeä minulle, mutta se oli ohimenevä tilanne. Olen antanut anteeksi mutta hieman varuillani olen kyllä edelleen, sille en voi mitään.
heti ja saman tien aikoinasi reagoinut? Nyt sitten sinulla on kauhea kumuloitunut vitutus päällä.
Kun sinulle ilkeillään, nieletkö sen yhä vaieten ja kotona juputat miehellesi, kuinka se ja se oli kamala? Et varmaan, ainakaan toivoakseni.
Anopit eivät ole sen kummempi ihmisrotu kuin muutkaan. Jos he ovat ilkeitä, heille voi sanoa suoraan, että "olipa ikävästi sanottu, miksi littaat mielipiteeni tuolla tavalla?".
Nyt sinun varmasti onkin - kun olet vuosikausia suostunut kynnysmatoksi - aika mahdoton suhtautua anoppiin ystävällisesti. Ja sanoisin, että älä edes yritä. Pidä välit etäisinä, mutta kohteliaina, vältä hänen seuraansa jos voit. Muussa tapauksessa saatat sanoa hyvinkin ikävästi.
voisit yrittää sitä neutraalia tapaa. En usko, että koskaan voit olla ystävänsä ja miksi sinun pitäisikään. Mutta voisit yrittää suhtautua täysin neutraalisti, ilman tunteita. Miten suhtaudut jos bussipysäkillä tms. joku alkaa puhua sinulle? Minä juttelen takaisin tavallisia, neutraaleja asioita. Mitään henkilökohtaista en tietenkään sano ja henkilökohtaisiin vastapuolen sanomisiin nyökyttelen tai pudistelen päätäni, asiasta riippuen. Samoin voisit koittaa anopin kanssa. Minä olen harrastanut tätä isäni kanssa ja oli musta ok tapa toimia. Tiettyjen ihmisten kanssa vaan pääsee vähemmällä, kun ei ala kaivella menneitä tai vaatia heitä tilille. Jos anoppi kovasti yrittäisi kaveerata, siis tuppautuisi ja tinkaisi sinne vaateostoksille, niin saattaisin sanoa, että 'en nyt menneistä johtuen oikein osaa olla seurassasi'.