Te joilla alku vauvan kanssa oli vaikeaa - mietittekö sitä koskaan jälkeenpäin?

Just sitä mietin, että minkälaisia traumoja lapselle mahtoi jäädä itkeskelevästä äidistä, joka ei jaksanut ottaa vauvaan mitään kontaktia. Mutta takaisin en sitä aikaa haluaisi mistään hinnasta.

Tytöllä oli koliikki. Kesti 5 kuukautta. Olin aika totaalisen poikki. Kyllähän sitä miettii että oliko se koliikki jotenkin oman stressin syytä ja että onko sitä aiheuttanut jotain traumoja lapselle kun ei vaan jaksanu aina pitää sylissä ku se itki. Mutta tottahan se on että turha niitä on miettiä jälkikäteen. Rakentavampaa tulevaisuuden kannalta on keskittyä positiivisin ajatuksiin.

Tsemppiä! Vauva huusi ekat 8kk, oli kamalaa aikaa. En muistele jälkeenpäin. Nyt on viisivuotias ja annan niin paljon rakkautta ja syliä, että varmasti ei hänkään muista enää huonoja aikoja. Armahtakaa itsenne! Toki asiaan voi vaikuttaa, että mulla on isompiakin huolia. Ei jouda murehtia joutavia. Eteenpäin vain ja halikaa ja raskastakaa niitä lapsia nyt. Korjaavia kokemuksia kehiin!

on jälkeen ja huonon nukkumisen jälkeen noin 3 vuotta heräilyä, en mieti muutakun hyvä et selvittiin siitä perheenä. pidin kyllä lasta ja yritin lohduttaa mutta ei se auta kun lapsi kiljuu kipuunsa. onneksi tutkitutin vauvan erikoislääkäreillä että tiesin ettei enempää voinut tehdä hänen hyväkseen. uuvuin kyllä mutta uupumus tuli päälle vasta kun arki hellitti. jaksoin silti olla läsnä lapselle, miehelle en. nyt korjaillaan pikku hiljaa parisuhdetta ...minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa parhaamme teimme, silti en hankkinut enää koskaan toisia lapsia sen verran äärirajoille vei tämä ensimmäisen alkutaival..

oli allerginen refluksivauva, joten kovin ruusuista ei alku ollut. Muistan että kun hän joskus harvoin oli tyytyväinen, olin uskomattoman onnellinen. Useimmiten väsynyt, kärsimätön ja todella huolissani.



En tiedä heijastuuko vauva-aika lapsen myöhempään kehitykseen/tunne-elämään (tällaiseen viittaavaa tutkimusta ilmeisesti on), mutta ainakin tämä meidän kuusivuotias on vieläkin sellainen herkästi reagoiva, ärsytysherkkä ja pikkuisen kipakka.



Myös sisarukset ovat olleet allergikkoja, mutta silloin minulla on ollut jo tietoa/kokemusta asiasta, ja olen osannut monenlaisilla toimilla helpottaa tilannetta. Nuoremmat ovat luonteeltaan erilaisia, mutta tämä voi tietysti johtua ihan muustakin kuin vauva-ajasta.



Ja kyllä, on huono omatunto ja huono mieli esikoisen vauva-ajasta, vieläkin!

Kuopuksen kanssa alku oli tosi hankalaa (johtuen muista syistä kuin vauvasta, mut heijastui siihen että oli vauvan kanssa ihan uupunut). Vaikka asiat sitten lähtivät rullaamaan pikkuhiljaa, minua on jäänyt harmittamaan lapsen ensimmäiset hetket, ja mietin kovasti tunsiko lapsi olonsa silloin turvalliseksi ja rakastetuksi.

Meillä oli esikoisen kanssa juuri tällaista. Mietin itsekin välillä onkohan lapselle jäänyt jotain synkkiä vauvamuistoja alitajuntaan kamalasta perhetilanteesta ja masentuneesta äidistä. Tällä hetkellä tuo leikki-ikäinen vaikuttaa normaalilta pikkulapselta :)

Asia pyörii varsinkin nyt mielessäni, kun toinen lapsi on suunnitteilla.

minäkin mietin juurikin sitä, että oliko vauva niin hirveän itkuinen siksi, että minä olin niin stressaantunut. Nyt puolitoistavuotiaanakin hän on paljon säpäkämpi kuin useimmat muut tuon ikäiset, ärtyy helposti, vetää kunnon kilareita kaikesta ja häntä on vaikea tyynnyttää ja lohdutella. Esikoinen oli aivan erilainen. Sitäkin siis mietin, että mikä tuossa on lapsen omaa, voimakasta tempperamenttia ja mikä voi olla merkki siitä, että lapselle on jäänyt joku turvattomuuden tunne vauva-ajasta.



Mut toisaalta, muista yhä sen hirveän uupumuksen ja melkein epätoivonkin tuolta ajalta, ja se oli ihan musertavaa. Hyvä että kaikki nyt ylipäänsä selvittiin siitä ajasta jotenkuten täysjärkisinä.



Ap.