te joilla molemmat mummolat on kaukana (=yli 400km tai enemmän)

no peräkammarin pojat ja tytöt eivät muutakaan mihinkään kotoaan vaan rakentavat talonsa isin ja äitin naapuriin ja ovat koko ikänsä mamman helmoissa, mamma hoitaa sitten ne lapsenlapsetkin.

Toisten on taas pakko muuttaa esim. opiskelemaan yliopistoon, työn perässä, uran perässäs, puolison perässä ja niin edelleen.

Jos itse en olisi muuttanut 400 km päähäh, olisin kouluttamaton tyhmä ja yksinkertainen maalaistollo, ilman mitään kokemusta elämästä ja vastoinkäymisistä. Isukki ja äitykki olisivat hoitaneet kaikki asiani joten olisin unohtanut itsenäistyäkin siinä välissä.

Se on totta että helpompaa olisi jos asuisi lähellä vanhempiaan, mutta aika moni joutuu hankkimaan koulutuksen ja elannon itselleen. Kaikki ei ole maatilan perijöitä.

Juuri näin! Itse päätin jo lukioiässä että lähden yliopistoon ja sieltä sitten vaihtoon yms. Siskoni meni naimisiin ylä-asteella tavatun poikaystävän kanssa ja rakensi 1 km päähän lapsuudenkodistamme. Koskaan ei asunut yksin,ylä-asteen jälkeen kävi amiksen ja sit hetkeksi töihin ja perhettä perustamaan. Äitimme oli sairaanhoitaja eli teki raskasta kolmivuorotyötä. Niin ne vähäisetkin vapaa-ajat juoksi heti systerille kun se hieman vihelsi. Äiti osti ruokaa,makso sähkölaskuja ja oli muutenki lastenhoito automaatti. Koko elämä pyörinyt siinä hen 5 km säteellä. Sit 30v tuli se menovaihe ja 30:N kriisi. Alko viettää sinkku elämää tossa 12000 asukkaan pikkukylässä ja on kitissy ja valittanu vuosikausi minulle kun ei oo koskaan päässyt minnekkään yms. Ei osannut seistä omin jaloin ja se itsenäistyminenkin jäi kun äiti oli jatkuvasti hyysäämässä. Sitten äitimme löysi ihanan miesystävän ja he alkoivat reissata yms ja molemmat jäivät eläkkeelle. Siitähän se poru sitten alko kun äitimme ei enää ehtinyt lapsenpiiaksi joka hetki. Omille lapsille yritän takoa päähän että eläkää nuoruuttaa,menkää ja matkustelkaa,ettei tarvi sit myöhemmin kaatunutta maitoa itkeä.

Törmäsin tälläseen tapaukseen kun kävin kotikulmilla kesälomalla... voi apua! Ihan ihme riippuvaisuussuhde aikusella tyttärellä ja äidillä ja koko elämä on rullaillu samassa tuppukylässä ihan koko ikä. 40-v mimmi ei ole ikinä asunut missään muualla kuin tossa samassa kuviossa. Oli aika "mielenkiintoisia" mielipiteitä. Onneksi ite olen tajunnut lähteä pois.

no peräkammarin pojat ja tytöt eivät muutakaan mihinkään kotoaan vaan rakentavat talonsa isin ja äitin naapuriin ja ovat koko ikänsä mamman helmoissa, mamma hoitaa sitten ne lapsenlapsetkin.

Toisten on taas pakko muuttaa esim. opiskelemaan yliopistoon, työn perässä, uran perässäs, puolison perässä ja niin edelleen.

Jos itse en olisi muuttanut 400 km päähäh, olisin kouluttamaton tyhmä ja yksinkertainen maalaistollo, ilman mitään kokemusta elämästä ja vastoinkäymisistä. Isukki ja äitykki olisivat hoitaneet kaikki asiani joten olisin unohtanut itsenäistyäkin siinä välissä.

Se on totta että helpompaa olisi jos asuisi lähellä vanhempiaan, mutta aika moni joutuu hankkimaan koulutuksen ja elannon itselleen. Kaikki ei ole maatilan perijöitä.

Juuri näin! Itse päätin jo lukioiässä että lähden yliopistoon ja sieltä sitten vaihtoon yms. Siskoni meni naimisiin ylä-asteella tavatun poikaystävän kanssa ja rakensi 1 km päähän lapsuudenkodistamme. Koskaan ei asunut yksin,ylä-asteen jälkeen kävi amiksen ja sit hetkeksi töihin ja perhettä perustamaan. Äitimme oli sairaanhoitaja eli teki raskasta kolmivuorotyötä. Niin ne vähäisetkin vapaa-ajat juoksi heti systerille kun se hieman vihelsi. Äiti osti ruokaa,makso sähkölaskuja ja oli muutenki lastenhoito automaatti. Koko elämä pyörinyt siinä hen 5 km säteellä. Sit 30v tuli se menovaihe ja 30:N kriisi. Alko viettää sinkku elämää tossa 12000 asukkaan pikkukylässä ja on kitissy ja valittanu vuosikausi minulle kun ei oo koskaan päässyt minnekkään yms. Ei osannut seistä omin jaloin ja se itsenäistyminenkin jäi kun äiti oli jatkuvasti hyysäämässä. Sitten äitimme löysi ihanan miesystävän ja he alkoivat reissata yms ja molemmat jäivät eläkkeelle. Siitähän se poru sitten alko kun äitimme ei enää ehtinyt lapsenpiiaksi joka hetki. Omille lapsille yritän takoa päähän että eläkää nuoruuttaa,menkää ja matkustelkaa,ettei tarvi sit myöhemmin kaatunutta maitoa itkeä.

miksi te muutatte satojen kilsojen päähän? En ymmärrä ollenkaan. Mitä siellä kaukana on niin paljon hienompaa kuin lähellä? Suomihan on ihan samaa huttua kaikkialla.

koulutuksen ja työn perässä.

yli 500km omiin vanhempiini välimatkaa, toiseen mummilaan 25km. käydään tietysti lähellä asuvien isovanhempien luona useammin ja lapset siellä hoidossa. mutta pyrimme käymään vanhemmillani 4-5kertaa vuodessa ja ollaan melkein viikko kerrallaan. kaksi vanhinta lasta myös menevät joka kesä ainakin viikoksi kauimmaiseen mummilaan hoitoon. mummi ja ukki käyvät meillä ehkä 1 kerran vuodessa. (eivät tykkää muutenkaan reissata) sinne olemme toki aina tervetulleita.soitellaan vanhempieni kanssa päivittäin myös

vanhemmat asuu kaukana ja käy max.kerran vuoteen täällä=)Mutta me käydään siellä muutaman kerran vuodessa,nyt oltiin reilu viikko siellä kesällä putkeen lasten kanssa.

Joko tulevat tänne meidän paikkakunnalle hotelliin asumaan ja siitä sitten meidän luokse kyläilemään yhden illallisen ja yhden lounaan plus iltapäiväkahvien verran, tai sitten joskus käydään heidän luona nurkissa kuleksimassa noin viikon ajan.



Miehen vanhempia nähdään ehkä kerran kahdessa-kolmessa vuodessa.



Asumme molemmat ulkomailla eli vanhempamme ovat eri maissa, kutakuinkin yhtä kaukana meistä mutta vastakkaisissa suunnissa.

molemmat isovanhemmat 450 - 550 km. Siellä käydään 4 - 5 kertaa vuodessa ja isovanhemmat käyvät meillä pari kertaa vuodessa. Kyseessä aina pidemmät vierailut.



AP:lle tiedoksi - ei teidän ongelma ole pelkkä välimatka vaan isovanhempien asenne. Kyllä tälläkin palstalla on aika paljon niitä, jotka valittavat kun naapurissa asuvat isovanhemmat eivät osallistu.

Toinen mummola (miehen äiti) on 50 km päässä, mutta sinne en lapsiani vie, vaikka haluaisikin lapsia tavata. Rappioalkoholisoitunut vanha kääkkä, joka hakkasi omia lapsiaan (miehen isä kuollut alkoholismiin jo miehen ollessa nuori). Omat vanhempani (eronneet) asuvat molemmat noin 500 km päässä. Tapaavat lapsenlapsiaan pari kertaa vuodessa. Joulut vietämme usein jomman kumman minun vanhemman luona ja kesäisin sitten sukuloidaan vähän enemmän, käydään mökillä ja muuta. Omat vanhempani + uudet puolisonsa ovat edelleen työelämässä, joten ei tule kauheasti nähtyä muuten. Soitellaan kyllä.

toisiin 500 km, nähdään kesällä pidemmin, jouluna lyhemmin ja noin kerta vuodessa näiden lisäksi. Eivät käy meillä.



Toisiin 600 km, nähdään muuten samalla tavalla, mutta saattavat lisäksi käydä kerran tai kaksi vuodessa meillä.

no peräkammarin pojat ja tytöt eivät muutakaan mihinkään kotoaan vaan rakentavat talonsa isin ja äitin naapuriin ja ovat koko ikänsä mamman helmoissa, mamma hoitaa sitten ne lapsenlapsetkin. Toisten on taas pakko muuttaa esim. opiskelemaan yliopistoon, työn perässä, uran perässäs, puolison perässä ja niin edelleen. Jos itse en olisi muuttanut 400 km päähäh, olisin kouluttamaton tyhmä ja yksinkertainen maalaistollo, ilman mitään kokemusta elämästä ja vastoinkäymisistä. Isukki ja äitykki olisivat hoitaneet kaikki asiani joten olisin unohtanut itsenäistyäkin siinä välissä. Se on totta että helpompaa olisi jos asuisi lähellä vanhempiaan, mutta aika moni joutuu hankkimaan koulutuksen ja elannon itselleen. Kaikki ei ole maatilan perijöitä.

Hui, kaikki ei onneksi ole syntynyt landella. =)

asuu yli 1000km päässä. Heillä (kesämökkimme on siellä) vietämme kesällä 2vkoa ja talvella viikon. He käyvät pari kertaa vuodessa täällä (kakkosasunto lähellä meitä), lisäksi soittelevat ja lähetellään sähköpostia usein.

Käydään yleensä kolme krt vuodessa, noin viikko kerrallaan. Isovanhemmat käyvät saman verran täällä, ovat pari kolme yötä kun meillä on pienemmät tilat.

ja vierailee kerrallaan 3-6 yötä. Käyn itse häntä ja muuta sukua tapaamassa yhtä usein siellä päin. Matkaa noin 750km. Lapsia on hankalaa ottaa mukaan liikuntaesteen takia, mutta pyrin viemään edes kerran vuodessa heidätkin.



Ihan lähellä asuvaa isovanhempaa tapaamme vain sattumalta kaupassa, emme vieraile koskaan.

Mutta jos isovanhempia ei iinnsta niin minusta ei oo mitään ayytä tuppautua, ne on mat lapsensa jo kasvattaneet eikä niillä oo velvollisuutta teidän lapsiin tutustua, jos eivät kerta halua. Heidän on turha sitten ehkä kitistä apua kun ovat vanhoja ja raihnaita.

Hankkikaa turvaverkkoa lähempää, muista sukulaisita, ystävistä?

Oma äitini asuu 600 km päässä meistä. Näkee lapsenlapsiaan noin 4 kertaa vuodessa. Me käydään siellä kesällä ja talvella ja hän käy meillä lasten synttäreillä + joskus kesäisin. Soittelevat paljon keskenään. Välit ovat läheiset mutta harmittaa tietysti, kun emme näe useammin.



Isäni asuu 250km päässä ja hän käy meillä usein hoitoapuna tai ottaa lapset luokseen. Välit ovat sinne päin myös läheiset. Kadehtien kuuntelen kun joillain isovanhemmat asuvat lähellä ja ovat paljon apuna. Mekin saatais paljon enemmän apua jos asuttais lähempänä, mutta työn perässä oli tultava koska tuppukylässämme eikä lähelläkään ollut töitä tiedossa.

eivät suostu matkustamaan. Me käymme tyypillisesti kerran vuodessa ja olemme yhden yön verran.

kun omat vanhemmat ei halua tavata edes omia lapsiaan. Miksi sitten edes välittäisit lapsen lapsistaan?

Kyllä toislla on niitä välittäviä isovanhempia lähellä.

mutta käydään kerran kuussa. Anoppi väittää, että liian harvoin käydään.. blaah!

Isovanhemmat liian vanhoja matkustamaan tänne, eli ainoa tapaaminen, jos tullaan kesällä Suomeen. Joka kesä ei käydä.

Tottakai harmittaa kaikkia osapuolia, mutta tää nyt on meidän valinta.

Ollaan oltu jo niin kauan poissa Suomesta, että kaikki on siihen tottuneet.

Kuulostaahan toi tosi vähältä.



Meillä molemmat mummolat samalla paikkakunnalla n. 600 km päässä. Me käymme siellä 2-3 kertaa vuodessa (nyt pikkuhiljaa ajaminen alkaa lasten kanssa sujua levollisemmin kun viihtyvät hereilläkin vallan hyvin autossa, toista oli esim. viime vuonna). Minun vanhempani käyvät täällä 1-2 krt vuodessa, ovat eläkeläisiä mutta jo kahdeksankymppisiä ja erityisesti toiselle junamatkat ja pelkkä poissaolo kotoa alkaa olla raskasta -muuten kävisivät varmaan useamminkin ja nytkin kyllä heti tulevat jos tarvitaan apua esim. miehen työmatkojen ajan. Appivanhemmista toinen on jo eläkkeellä, vireitä ja meneviä ovat ja matkustelevat paljon jolloin usein piipahtavat meillä esim. matkalla lentokentälle/laivalle, saattavat olla yön, saattavat olla pari tuntia matkalla muualle mutta usein piipahtavat, ei nyt kerran kuussa mutta joka toinen kuukausia on tännepäin asiaa matkailun/työn merkeissä. Että heitä näkee sitten vielä useammin.

Mielellään ottaisin mummolat lähemmäksi että siellä käyminen ei tuntuisi niin suurelle urakalle, iso pakkaaminen, matka kestää taukoineen sen seittemän tuntia ja on jotenkin uuvuttavaa :) Vaikka ihanaahan siellä on käydä.