Säälittävyyden huipentuma..? Muistelin juuri omaa lapsuuttani

mutta musta tuli ihan päinvastainen. Yritin aina salata viimeiseen asti, jos olin kipeä. Kerran meinasi munuaiset poksahtaa ja jouduin viikoksi sairaalaan, kun en kertonut äidille virtsatietulehduksen oireista.



Inhosin kaikkea hössöttämistä eikä hoitotoimenpiteetkään mukavia ollut. (esim. katetrointi 9-vuotiaana)

kyllä ihan normaaliin kehitykseen. Mittasuhteissa on sitten se ero.

Lapsi joka kasvaa huolehtivassa perheessä, saa huomiota. Emotionaalisesti läsnä oleva vanhempi (tai joku muu aikuinen) kyknee turvaamaan lapsen huomion tarpeen riittävästi, ettei lapsen tarvitse alkaa fantasioimaan itsensä satuttamisesta (saati totetuttaa sitä) huolenpidon ja rakkaudenosoitusten toiveessa.



Laspi voi tosiaan jäädä liian vähälle huomiolle myös ihan niissä "tavallisissa" perheissä (aikuinen on paikalla, muttei läsnä) tai perheissä joissa on monta lasta (huomiota ei vain yksinkertaisesti riitä kaikille). Korostaisin nimenomaan tuota emotionaalista läsnäoloa.

itse esim. toivoin ettei kukaan huomaa minua. En halunnut mitään huomiota, en hyvässä enkä pahassa.

mutta veikkaan, että pienemmässä mittasuhteessa täysin normaalia. Kukapa ei lapsena olis halunnut välillä olla nuhakuumeessa, jotta äiti tai isi jää pariksi päiväksi kotiin hoitamaan ja hemmottelemaan?

Hierontaa, vauvapuhetta, limsaa, satujen lukemista, videoita ja äiti vain itselle, koko päiväksi, mua varten, koska mä olen tärkeä...



Sama juttu aikuisillakin, luulisin. Ehkäpä jopa yksi syistä, miksi keho välillä sairastuu... koska silloin sekä keho että mieli saa hoivaa ja voimistuu

pakenin haavemaailmaan.

Loin pääni sisällä perheen, jossa oli välittävät ja huolehtivat vanhemmat ja asiat muutenkin hyvin.



Vietin todella paljon aikaa haaveideni kanssa.

Yllättäen olen tätä haaveilua pystynyt hyödyntämään urallani. Hakeuduin luovalle alalle töihin ja pärjään työssäni hyvin mahtavaksi kehittyneen mielikuvituksen ansiosta.

hössötys oli kauhistus. Inhosin olla avuton hoidettava. Vieläkään en sellaiseen mielelläni taivu. Olisi ollut nöyryyttävää, jos "vauvapuhetta" olisi mulle suunnattu.

Minulla oli ihan "tavallinen" perhe. Ei alkoholismia, mutta ei juurikaan hellyyttä. Itse muistan kans kausia lapsuudestani jolloin toivoin että joutuisin sairaalaan ja "kaikki" tulisivat minua katsomaan.. Normaali minustakin tuli.:)

kehitysvaiheeseen..?

Omat lapseni haluaisin vaan samalta säästää.



ap

että kuuluu johonkin ikäkauteen. Muistelisin että näitä oli ala-asteen aikoihin 9-12-v. Kyllä itsekin haluan omat lapseni tältä välttää ja siksi annan heille paljon hellyyttä ja syliä.