Lue keskustelun säännöt.
onko kellään muulla täysin lapsista piittaamatonta mummoa?
23.05.2012 |
ihan vain omaa surkeutta helpottaakseni kysyn, onko kellään muulla surkeaa paskamummoa joka ei yhtään välitä lapsenlapsista. Tuntuu että olen maailmankaikkeuden AINOA jolla on näin surkeasti asiat. Meillä on siis vain yksi mummo elossa, oma äitini, ja äitini ei välitä lapsistani yhtään. Mulla 2 lasta, 5 ja 3v, ja äitini on nähnyt heitä tasan kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla ohimennen sukujuhlissa.
Ei siis tullut edes lasten ristiäisiin, ei yksillekään synttäreille, tarkalleen ottaen ei ikinä ole tullut meille, eikä halua meitä sinne. Ei ole ostanut ikinä yhtään lahjaa, ei soita koskaa, ei synttärikorttia, joulukorttia, ei mitään.
Äitini on ns. kotirouva (eläkeläisisäni halusi että äiti jää pois työelämästä yhtä aikaa hänen kanssaan) eli molemmat vanhemmat oloneuvoksia, terveitä ja varakkaita. Kumpaakaan ei kiinnosta lapsenlapset - jotka ovat muuten ainoa - tippaakaan. Haluavat vain harrastaa ja oloilla. Heidän tapauksessaan se tarkoittaa telkkarin katsomista 24/7/365.
Eli viiden vuoden sisällä ovat nähneet lapseni kaksi kertaa, silloinkaan eivät viitsineet puhua edes lapsille mitään eikä ottaa heihin mitään kontaktia.
Puhuminen ei auta, kokeiltu on, kieltävät tylyytensä ja väittävät että "ollaanhan me kiinnostuneita ja autettu kovasti". (huomautus: eivät ole auttaneet missään IKINÄ, siis koko elinikänäni, hädin tuskin edes lapsenakaan elättivät). Paha on virittää keskustelua kun väittävät kirkkain silmin vastaan että osallistuvat, auttavat, hoitavat. Eivät tietenkään oikeasti ole tehneet näin kertaakaan, mutta väittävät niin. Tietänevät itsekin asian oikean tilan, mutta tällä tavalla kaikki syytökset valuvat kuin vesi hanhen selästä.
No joo, tiedän toki että vielä asia heille tulee vastaan kun vanhenevat (nyt ovat alle 60v vielä), mutta enpä kyllä sitten 20v päästä pakota lapsiani mihinkään velvoitevierailulle.
Itkettää, surettaa, harmittaa. Mutta mitäänhän tälle ei voi tehdä koska kiinnostusta ei voi pakottaa. Ehkä surua lieventäisi edes se että en ole ainoa. En tunne siis KETÄÄN kellä olisi näin paskat vanhemmat (siis isovanhempina). Kaikilla muilla isovanhemmat oikeasti rakastaa lapsenlapsiaan ja haluavat viettää aikaa heidän kanssaan.
Kommentit (10)
Tyttäreni 6v molemmat mummun asuu yli 300 km päästä, joten nähdään suht harvoin. Oma äitini on myös erittäin tunnekylmä. Myös minua on lapsena paljon mummu hoitanut eikä koskaan kyselty harrastuksista yms. Äiti oli kyllä vuorotyössä, joten olis usein kotona kun tulin koulusta, joka oli toisaalta mukavaa. Nyt kun 6v tyttäreni näkee mummun hän selvästi toivoisi halausta yms. mutta en muista olisiko mummu koskaan halannut tytärtäni. Tyttö tekee paljon kortteja itse ja piirtää mummulle, kiitos ehkä tulee mutta mitään kuulumisia yms. ei koskaan kysele tytöltä eikä myöskään hänen harrastuksistaan. Siskoni perheineen asuu äitini kanssa samalla paikkakunnalla, mutta välit on yhtä etäiset ja lapsenlapset on enemmänkin riesa. Ikävää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tyttäreni 6v molemmat mummun asuu yli 300 km päästä, joten nähdään suht harvoin. Oma äitini on myös erittäin tunnekylmä. Myös minua on lapsena paljon mummu hoitanut eikä koskaan kyselty harrastuksista yms. Äiti oli kyllä vuorotyössä, joten olis usein kotona kun tulin koulusta, joka oli toisaalta mukavaa. Nyt kun 6v tyttäreni näkee mummun hän selvästi toivoisi halausta yms. mutta en muista olisiko mummu koskaan halannut tytärtäni. Tyttö tekee paljon kortteja itse ja piirtää mummulle, kiitos ehkä tulee mutta mitään kuulumisia yms. ei koskaan kysele tytöltä eikä myöskään hänen harrastuksistaan. Siskoni perheineen asuu äitini kanssa samalla paikkakunnalla, mutta välit on yhtä etäiset ja lapsenlapset on enemmänkin riesa. Ikävää...
Ihan kuin meillä, meilläkin molemmat mummot piittaamattomia, ikinä eivät ole hoitaneet, leikkineet, pitäneet sylissä eikä edes puhuneet suoraan lapsille. Välimatkaa anopille 150 ja äidilleni 350km, ehkä vaikuttaa asiaan muttei selitä sitä. Omat vanhempani kans leikkivät ettei lapsia olekaan, sanallakaan ei lapsiin viitata tai niistä puhuta. Viimeksi nähtiin kolme vuotta sitten...
Sen sijaan minua pitää kiinnostaa vanhempieni eläkeläisjutut, jumpat, risteilyt, mökkeilyt jne joista kaakattavat taukoamatta. Lisäksi ovat kutsuneet pari kertaa mökille vain minut ja puolisoni, ei siis lapsia mukaan. Ihan kuin teeskentely muuttais sen tosiasian että meillä lapsia on.
No sen jo päätin että vanhainkotiin ei lapsenlapsia pakoteta, tunnevammaisia itsekkäitä paskoja katsomaan
Hei kaikki varamummon löytäneet, mistä löysitte mummon? Meillä lapsilla ei ole käytännössä mummoa ollenkaan, on yksi mummo siis teknisesti olemassa muttei ikinä ole nähnytkään lapsia, oma äitini siis, on mt-ongelmainen.
En etsi ilmaista hoitajaa vaan mummokaveria, ilman hoitovelvoitetta, mutta mistä löytäisin? Voisin maksaa n. 7-10e/tunti mummolle.
meilläpäin ei ole mll mummoja, talkoorengaspalvelua eikä spr ystäväpalvelua mutta näin isosta kaupungista (50t.asukasta) luulisi löytyvän. Mutta mistä?
Oma mummoni ei ole koskaan ollut kiinnostunut minusta ja sisaruksistani. Asun nykyään naapurissa mutta enpä jaksa vaivautua vierailulle. Vähän aikaa sitten oli valitellut äidilleni puhelimessa kun ei koskaan käydä kylässä, mutta en ymmärrä miksi pitäisi nyt aikuisiällä velvollisuuden takia käydä jonkun käytännössä ventovieraan ihmisen luona.
suuret ikäluokat ovat isovanhemmuudessaan todella eriytyineitä: toista puolta kiinnostaa kovasti, ja osallistuvat kaikin tavoin lastenlasten elämään. Toista puolta ei kiinnosta tippaakaan. Eletään vain hedonistisesti itselleen, ja ajatellaan että kukin hoitakoon ongelmansa itse, ei kuulu mulle.
Usein tässä on myös tunnekylmyys ja tietty suvun perimä taustalla, eli joissain suvuissa vaan apua ei anneta toisille vaikka mikä olisi. Tiedän itse oman sukuni lisäksi muitakin sukuja, joissa vanhemmat eivät auta millään tavalla aikuisia lapsiaan, ei edes silloin vaikka lapsella olisi hätä/kriisi/onnettomuus tai muu äkillinen tilanne. Koetaan, että oma aikuinen lapsi on jo "ventovierasta porukkaa" eikä omaa perhettä. Näin siis silloinkin vaikka välit ovat ok eikä ole mitään riitaa tms. välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ne on olleet tuollaisia aina niin mitä siitä stressaamaan tai murehtimaan. Itse en ole koskaan tavannut anoppiani/appeani eivätkä he siis minun ja mieheni lasta eli omaa lapsenlastaan, vaikka asuvat samassa kaupungissa. Toisaalta omat vanhempani haluaisivat tavata enemmänkin, mutta asuvat niin kaukana että tavataan vain nelisen kertaa vuodessa. Ei tuommoista kannata jäädä murehtimaan, jolle ei mitään voi.
piittaamattomuus voi tietysti olla eriasteista. Oma anoppini kyllä puhuu kovasti, kuinka lapsenlapsi on tärkeä ja "mummin oma kulta", mutta eipä sitä läsnäoloa, siis yhtä päivääkään, ole lapsen kanssa välttämättä edes joka vuosi, lupaukset perutaan, ei tule joulu- ja synttärilahjoja, loukkaantuu kun lapsi ei välitä aina puhua hänen kanssaan puhelimessa (vähän kuin puhuisi vieraalle ihmiselle). Luulen, että mummi kärsii jostakin persoonallisuushäiriöstä, alkoholin käyttökin on liiallista. Toisaalta minusta tuntuu, että anoppi kärsii myös yksinäisyydestä, itseaiheuttamastaan sellaisesta. Hän vaikuttaa jotenkin ristiriitojen repimältä ihmiseltä, enkä minä, saati lapseni, häntä voi muuttaa/auttaa. Otamme vastaan sen mitä saamme, jos saamme. Jos emme, yritämme olla ottamatta itseemme.
Et ole yksin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kiva kuulla että on muitakin. Ei siis sillä, että jotenkin olisin tyytyväinen että muilla on kurjaa, vaan että en tunne itseäni ehkä niin totaaliepäonnistuneeksi.
Syy tähän tilanteeseen ei ole minun, olen kaikkeni tehnyt asian eteen, mutta vanhempiani ei vaan....kiinnosta. Ei heitä koskaan lapsenakaan kiinnostanut elämäni, varsinkaan äiti ei koskaan kysellyt mistään, ei ollut kiinnostunut koulusta, harrastuksista. Ei koskaan ollut mitään mahdollisuutta kertoa äidille huolia tai murheita, minun pitä vain olla näkymätön.
Siinä suhteessa olin ehkä nyt naiivi, että koska omat mummoni hoitivat minua todella paljon ollessani pieni - siis joka viikko monta kertaa - ajattelin sitten että äitini jotenkin vastavuoroisesti ymmärtäisi auttaa minua, mutta ei siinä kyllä näin käynyt (jälkikäteen typerää edes odottaa niin tapahtuvan...). Eipä kyllä toisaalta äitini auttanut tippakaan omaa äitiään tai anoppiaankaan, eli niitä minun mummojani, jotka antoivat varmaan yli 10 vuoden ajan joka viikko 10-20 tuntia viikossa ilmaista apua.
Äitini on varmaan jotenkin persoonallisuushäiriöinen tai ainakin tunnekylmä, eipä koskaan lapsenakaan pitänyt sylissä, halinut tai suukottanut ikinä. Olinpa lapsellinen kun ajattelin että lapsenlapsi jotenkin muuttaisi tilannetta ja saisi äitini kiinnostumaan.
Kai tähän asiaan on jo tottunut, mutta tuntuu kyllä riipaisevan pahalle nähdä ihania rakastavia ja hoivaavia mummoja/pappoja muiden lapsilla. Esim kaikilla naapureille, sunnuntaisin en viitsi edes mennä pihalle kun näen miten siinä naapureissa mummot ja papat halittelevat lapsenlapsiaan. Eihän se minulta ole pois, mutta sydämeen sattuu!
Meillä on molemmat mummot samanlaisia ja pahaltahan tuo tuntuu lasten puolesta. Yhteen väliin lapset kyselivät, mutta eivät enää kasvaessaan isommiksi ja olemme sitten antaneet mummojen olla omissa oloissaan. Ovat kuitenkin nuoria (syntyneet 60-luvulla) eli jaksamistakin pitäisi olla.
Onneksi on olemassa varamummoja, niistä on lapsille ollut suuri tuki ja turva :). Itse aion olla ihan erilainen tuleville lapsenlapsilleni, kun sen aika sitten tulee eli aion visusti kuulua lasten lasteni elämään.
Ei tosin noin paha! Mutta selkeästi ei lapset kiinnostaneet lainkaan. Perheen tunnekylmyys on valitettavasti periytynyt eksääni ja se oli osasyy eroon. Hänkin koki lapset lähinnä häiriöksi.