Miten pääsen eroon miksi-kysymyksen esittämisestä?

olen kyennyt selittämään itselleni, että exä, joka kohteli minua huonosti, teki sen omista syistään ja olin riippumaton siitä, niin ei se poista sitä tunnetta, että olen voinut tuntea itseni huonoksi ja on se kysymys, että "Miksi näin käy juuri minulle?". Jotenkin ehkä ajattelee, että kaikella on tarkoitus ja nyt oli minun jostain syystä oikeutettu "kohtaloni" tulla kohdelluksi näin huonosti.



Olen pystynyt pitämään itselläni kuitenkin tuon ensimmäisen tulkinnan voimakkaampana ja huonoimpina hetkinä tuo toinen tulkinta, että olen huono, väijyy minua. Eikä se täysin väisty. Ajan kanssa helpottaa. Myös ymmärrys siitä, että voi tuntea syvästi tuota huonommutta, auttaa myös. Silloin ei lähde liikaa vellomaan siihen huonommuuteen.



Minusta jos on loukattu sydänjuuria myöten, haluaa kuitenkin itselleen järkevän selityksen. Mielestäni on kyse siitä.

Jokainen avioero syntyy siten kun suhteen molemmat osapuolet tekevät tuhat pientä virhettä vuosien mittaan. Päätös tehdä syrjähyppy? Ei se yhdessä yössä synny. Ainekset tulivat avioliitosta, mies vain sekoitti cocktailin yhdessä toisen naisen kanssa.



Kyseessä ei edes tarvitse olla virheet, vaan... sokeus ja vaikeneminen. Toinen on sokea kumppanin aikeille, kumppani vaikenee ajatuksistaan, peittää niitä tietoisesti. Mikä on luottamuspulan syy? Juontuuko se aiemmista huonoista kokemuksista luottamuksenannosta? Vai onko taustalla perustavanlaatuisempi luottamuspelko?



Niin ne muutkin katastrofit syntyvät. Ei ne johdu mistään yhdestä asiasta vaan tuhat pikkutekijää johtaa asianlaitaan. Esim. minä. Minulla on huono kunto. Johtuuko se siitä että en eilen käynyt lenkillä vai siitä että olen jättänyt menemättä lenkille tuhat kertaa?

Uskon ammattini ja elämänkokemukseni pohjalta, että jotkut kysymykset ovat huomattavasti tärkeämpiä kuin vastaukset: tai että sama kysymys elää eri elämäntilanteissa ja vastaukstekin ovat erilaisia eri aikoina.



Minä kannustaisin kysymään vain lisää. Miksi, mitä, millä tavalla.

Esimerkiksi: miksi vaadit itseäsi pääsemään siitä yli tiettyyn aikaan mennessä? Miksi pettäminen sattui sinuun niin paljon? Mitä olisit toivonut? mikä olisi voinut mennä paremmin pettämisen ilmi tultua, mitä puolison olisi pitänyt sanoa jne? Mistä tietäisit, että olet päässyt yli? Millaiseksi koet itsesi? Otatko ylivastuuta miehesi teosta? Mitä toivot, että kokisit elämässä ja itsesi esim. vuoden kuluttua?





"Kysy itseltäsi ihminen, kysele vielä kun olet kyselemisestä uupunut. Elämä vastaa kyllä kun maltat odottaa" kirjoittaa Helena Anhava ja minä lisään:

älä kadota kysymyksiäsi.

Mutta kuuntele millaisia erilaisia vastauksia niihin voikaan löytyä näkökulmia vaihtamalla.

koska päätökset tehdä jotain ovat AINA tulosta vuosien kehityksestä ja tuhansista pikkuasioista...



Toki, avioliiton toimivuuteen vaikuttavat molemmat puolisot, mutta hei: kyllä se päätös pettää on silti aina viime kädessä sen pettäjän valinta.



Jos avioliitto ei toimi, sille voi yrittää tehdä jotain tai voi jopa erota, ennen kuin aloittaa uuden suhteen. Pettäminen ei ole mikään automaatia, jolle voi kohauttaa olkapäitään ja vierittää syytä ainakin osittain petetyn puolison niskaan.



Komppaan nelosta: kysymysten teko on viisasta - MUTTA muista ap vaihtaa näkökulmia. Minusta erinomainen kysymys on: mikä saisi minut varmistumaan siitä, että asia on loppuunkäsitelty? Mitä vielä kaipaan saada tietää?

kolmonen, tuolla periaatteella kukaan ei ole vastuussa mistään,

Näkemys on lähempänä sitä että kaikki ovat vastuussa kaikesta, ennemmin kuin tuota toista ääripäätä.

kolmonen, tuolla periaatteella kukaan ei ole vastuussa mistään,

Näkemys on lähempänä sitä että kaikki ovat vastuussa kaikesta, ennemmin kuin tuota toista ääripäätä.

Kun kaikki ovat vastuussa kaikesta, ei mistään tarvitse olla henkilökohtaisesti vastuussa.

toisen toiminnan syistä. Ne ovat ehkä sattuman kauppaa, ehkä tietoinen valinta.



Et ole selviytynyt enennkuin syy on sinulle yhdentekevä.

Kaikkea mitä olette ketjussa kysyneet, olen jo kysynyt itseltäni. Olen potenut huonoutta pohjia myöten, olen miettinyt kaikki avioeron aineiksia luottamuspulaa myöten, olen miettinyt vastuunottoa. Jne.



Miehen vastaus kysymykseen oli vain se, että meillä oli rakkaudeton avioliitto ja hän löysi rakkauden. Toinen vastaus oli, että olimme liian erilaiset ihmiset.

Minun näkökulmastani meillä oli hyvä avioliitto. Joo, arkipäiväistynyt, mutta elämä toimi, meillä oli kumppanuutta, täydensimme toinen toistamme. Miksi muut eivät eroa tällaisesta liitosta? Muut ovat vain tyytyväisiä, jos heillä olisi sitä, mitä meillä oli. Miksi mieheni ei ollut tyytyväinen?



Kysymysten myötä olen löytänyt miljoona vastausta. Aina luulen löytäneeni sen kultajyvän - osaan esimerkiksi vastata tuohon kysymykseen kymmenellä eri tavalla, miksi se ei riittänyt miehelle - mutta sitten taas palaan alkupisteeseen. Taas kysyn samaa, miksi se ei miehelle riittänyt, vaikka tiedän vastauksen.



Olen antanut anteeksi 7x77 kertaa, olen kiittänyt, olen hyväksynyt, olen nähnyt avioeron lahjana ja uutena alkuna, olen rypenyt ja tehnyt tunnetyöskentelyä ja tutkinut syyllisyyttä ja häpeää... Tiedän, että uskon näihin todella, ne eivät ole sanahelinää. Olen onnellinen ja minulla on rauha.

Mutta sitten taas mietin, miksi.... Ikäänkuin pää jauhaisi asiaa eivätkä aivot suostuisi jättämään minua rauhaa.



Mistä siis tietäisin, että asia on loppuun käsitelty? No, siitä, ettei enempää kysymyksiä nousisi mieliini.



ap

Vai yritättekö vielä pysyä yhdessä?



Minusta sinun pitäisi nyt aidosti päättää, että tämä riitti tästä. Nyt eteenpäin.



Kuulostaa ehkä vähän naiivilta, mutta oikeasti: sinä (kuten muutkin) voit itse päättää, missä määrin annat itsellesi luvan velloa tässä kriisissä. Ei se helppoa ole, mutta loppupeleissä kannattaa muistaa, että olemme itse pitkälti vastuussa tunteistamme ja niiden syvyyteen ja kestoon voi vaikuttaa ainakin jossain määrin.



Olet nyt käsitellyt asiaa todella perusteellisesti, kertomasi mukaan. Nyt sinun pitäisi pyrkiä koko tahdonvoimallasi keskittymään jo muuhun elämässäsi. Lapsiin, työhösi, harrastuksiisi, ystäviisi ja uuden kumppaninkin etsintään sitten aikanaan.



Ei se tietenkään helppoa ole, älä ymmärrä väärin. Mutta tuota voi harjoitella, että aina, kun alat märehtiä asiaa, sanot itsellesi vaikka ääneen, että NYT riittää, tämä ei johda mihinkään ja tapahtunutta en jälkikäteen muuttaa voi.



Ja sitten etsit nopeasti jotakin tekemistä ja muuta ajateltavaa.



Jos tuo on oikeasti täysin mahdotonta, ja ajatuksesi palaavat pakonomaisesti koko ajan tähän, kannattaa miettiä sitäkin, oletko masentunut ja tarvitsisitko psykiatrista apua. En vittuile, vaan ihan aidosti sanon, että tuollainen voi aina laukaista masennuksenkin, ja siihen kotikonstit purevat kovin hitaasti.



Voimia!



-5-