Kysymyksiä perheen perustamisesta / lasten saannista (lapsettoman pohdintaa)

Olin epävarma, vielä senkin jälkeen kun raskauduin eli se on ihan normaalia. En ole katunut vaikka ei varsinaista vauvakuumetta ikinä ollutkaan. Kyllä sen vaan sitten pikku hiljaa tietää että on tehnyt oikein. Aina kannattaa miettiä sitä että onko valmis 20 vuoden päästä elämään asian kanssa jos päättää olla yrittämättä. Se raskaaksi tulohan on sitten onnenkauppaa, meillä vei lopulta 3 vuotta ja lapsettomuushoitojakin vaadittiin. Mutta niin vaan onni oli ja lapsi tuli.

ellei luonto olis päättänyt toisin. Enkä kyllä kadu. Ikinä ei oo ollu vauvakuumetta.

Niin olen kyllä itsekin ajatellut... Vauvakuumetta ei varsinaisesti ole, mutta en ole muutenkaan ikinä ollut sellainen "emotyyppi", ja eräs ystäväni minulle totesikin, että kaikki kyllä kasvavat äitiyteen omalla tavallaan. Ymmärrän kyllä, etten todellakaan edes tiedä, voinko saada lapsia, ja ettei niitä vain "tehdä". Silti vastuu ja - niin typerältä kuin tämä kuulostaakin - erityisesti synnytys pelottaa minua aivan järjettömästi! Kiitos asiallisesta vastauksestasi.

Olisko sitten iskenyt se kuuluisa kolmenkympin kriisi ja sitä vaan jotenkin havahtui et jotain puuttuu. Me ehdittiin olla miehen kanssa avoliitossa 8 vuotta. Molemmilla vakituiset työpaikat, omakotitalo ostettiin rauhalliselta alueelta ja sit vaan päätettiin et lapsi saa tulla. Kun ruvettiin yrittämään, niin mä olin välittömästi raskaana. Vaikka lapsi oli suunniteltu, niin olihan se silti vähän järkytys! ;) Nyt tyttäremme on 2v ja toinen tyttäremme syntyy ensi kuussa. Halusimme kaksi lasta, että on sisaruksille seuraa toisistaan ja sitten joskus kun musta ja miehestäni aika jättää, niin siskoksilla on toisensa.

naiselta ap, joten uskon, että jos päädytte yrittämään lasta, et tule katumaan.



Se vain huokuu rivien välistä :)



Itse olen katunut tätä viimeisen tekoa, rakashan sen on, mutta niin vaativa, että minä heikompana ihmisenä en meinaa jaksaa.

kun elämä tuntuu muuttuvan. Senkin jälkeen siis kun on tullut raskaaksi ja lapsen saanut. Minulla ei koskaan ollut vauvakuumetta vaan luonto teki päätöksen puolestani.



Kyllä minä lapsiani rakastan, mutta tietysti välillä myös ärsyttää, kiukuttaa ja harmittaa kun tämä vaihe elämästä menee lasten ehdoilla. Meillä on ollut lapsia talossa jo yli kymmenen vuotta, enkä enää tiedä mihin aikani kuluttaisin, jos heitä ei olisi. Kaikkeen siis tottuu.



Sen kuitenkin rehellisyyden nimissä sanon, että jos menisin kymmenen vuotta ajassa taaksepäin en välttämättä lähtisi tähän rumbaan. Mutta en silti koe menettäneeni enempää kuin mitä olen saanut. Jos vain tuntuu raskaalta ja joskus on kaikki aivan ihanaa.

oikeastaan koskaan. Mieheni tapasin, kun olin 21. Mies on aina ollut todella lapsirakas, ja hän se oli joka ensimmäisenä puheen aloitti perheen perustamisesta. Olimme menossa naimisiin ja mies halusi alkaa yrittämään raskautta. Myönnyin sitten, olin itsekin pikkuhiljaa tottunut ajatukseen vauvasta.



No aloimme yrittämään ja vauvaa ei kuulunutkaan. Pitkä tarina lyhyesti useampi vuosi meni ja hedelmöityshoidoilla lopulta saimme esikoisemme. Samalla hetkellä, kun vauva syntyi tunsin niin suurta rakkautta lasta kohtaan, että sydän meinasi pakahtua.



Ehkä se, että jouduimme kauan odottamaan lastamme, varmisti ajatukseni, että oikeasti haluan lapsen. Nykyään meillä on kolme lasta, kyllähän välillä väsyneenä pohtii, jos niitä lapsia ei olisi tullutkaan (mutta moni äiti pohtii varmaan samaa...), muttei rehellisesti sanottuna ole kaduttanut, ihaniahan nuo ovat.



Nykyään vaikka olemme sopineet, että kolme lasta on meille sopiva määrä, haaveilen neljännestä... Minä joka ei meinannut sitä ensimmäistäkään tehdä! Taisin saada ensimmäisen jälkeen kroonisen vauvakuumeen.



Jos rinnallasi on rakastava mies joka haluaa kanssasi lapsia, sanoisin tee edes yksi, en usko että tulisit katumaan.

Niin, ei mullakaan koskaan mitään erikoista vauvakuumetta ollut.



Kuule ap..synnytyksestä selviää hengissä. Joskus musta tuntuu että uhmaikäisen taaperon kanssa taas en meinaa selvitä hengissä! ;)

Ehkä minäkin pystyisin selviämään äitiydestä miehen ja muiden läheisten tuella. Varmaan tämä epävarmuus on myös osittain epävarmuutta omista voimista ja pärjäämisestä. Unohdin ekassa viestissä mainita, että minulla on lääkitys paniikki- / ahdistushäiriöön, ja jossain vaiheessa ajattelin, ettei minusta sen vuoksi olisi äidiksi. Ehkä sekään nyt ei kyllä riitä esteeksi asialle, taitaa olla joku muukin tässä maailmassa joka kärsii samasta (omani on nyt kyllä hyvin hallinnassa eikä vaikuta elämääni tällä hetkellä juuri mitenkään).

jos joku muukin vielä haluaisi vastailla!

Meille tämä tuli todella nopeasti, sillä aloimme puhua lapsesta syksyllä, marraskuussa aloitettiin yritys ja tammikuussa olinkin jo raskaana. Lapsi on siis toivottu, mutta silti harkitsin puolitosissani aborttia kun sain tietää raskaudesta. Ennen plussatestiä haaveilin lapsesta ja olin todella innoissani, testin tekemisen jälkeen olin monta viikkoa ihan sekaisin ja koko homma lähinnä ahdisti.

Minullakin oli mutta perheenäitinä en ehdi edes miettiä itseäni tai psyykata itseäni paniikkitilaan koska vastuullani on pieniä. Minulle parannus tarvitsi lapsen!