Kasvatuspulma, kun vanhemmat eivät toimi samalla tavalla

Meillä on siis tällainen ongelma lasten kasvatuksen suhteen, etteivät molemmat vanhemmat toimi samalla tavalla ja puhalla yhteen hiileen ongelma- ja ristiriitatilanteissa. Kun kaikki on hyvin, eli lapset tottelee ja on kiltisti, niin kaikki on hyvin. Mutta auta armias jos tulee uhmaa tai kiukkua tai lapsi muuten vain on tottelematon. Tällaisissa tilanteissa vastuu jää täysin toisen harteille. Toinen vanhemmista ensin todennäköisesti suuttuu ja hermostuu, korottaa äänensä ja yrittää huutamalla saada tilanteen loppumaan ja jos se ei näin onnistu, niin esim. poistuu ruokapöydästä, lähtee huoneesta ovia paukutellen tai muulla tavalla ilmaisee, että on suuttunut. Saattaa mennessään todeta lapselle, että tehköön kuten haluaa tms. eli "antaa periksi" ja häipyy tilanteesta.



Toiselle vanhemmalle jää sitten jälkien korjaus, lapsen nuhtelu, mahdollinen jäähyrangaistuksen antaminen ja sen valvominen ja tilanteen läpikäyminen lapsen kanssa rauhallisesti. Siis kaikki sellainen johdonmukainen "kasvatus" noissa tilanteissa. Tälle jää myös sen selittäminen, että lapsi ei saa tahtoaan läpi, vaikka toinen vanhempi oli tilanteesta poistuessaan näin ilmoittanut.



Miten tästä eteenpäin? Jutella ollaan yritetty. Minusta tuo vetäytyminen (ja sitä ennen suuttuminen) on väärä toimintamalli. Minusta vastuuta ristiriitatilanteesta ei saa kaataa lapsen niskoille: häneen ei voi heti suuttua kuten aikuiseen (jonka pitäisi ymmärtää jo miten toimitaan) eikä hänen luotaan voi lähteä ovia paukutellen. Lapsihan saa siitä 2 viestiä: kiukuttelemalla saa tahtonsa läpi (kun mennessä aikuinen huutaa, että tee niin kuin haluat) ja että hänestä ei välitetä (kun poistutaan ilman ristiriidan selvittämistä). Minusta lapselle pitää kärsivällisesti selittää, että hänen toimintansa on väärää/huonoa/ei toivottavaa ja että se pitää lopettaa heti: uhata esim. jäähyllä, jos ei tottele ja totetuttaa jäähy tms. jos ei-toivottu käytös ei lopu uhkauksen jälkeen. Ja jonkinlaista uhmaa ja rajojen koettelua pitää terveellä lapsella kai ollakin, kyllähän sitä välillä itselläkin on huonoja päiviä ja kiukuttaa (mutta aikuisena sitä osaa hillitä, eikä pura muihin).



Minä alan olla aika kurkkuani myöten täynnä tätä. Tuntuu että tilanteet kärjistyy nimenomaan siksi, että toisella ei ole kärsivällisyyttä yhtään, ei yhtään tilannetajua ja ymmärrystä siihen, miten kiukuttelevaa lasta kohdellaan. Eihän se kiukku ja huuto sillä lopu, että aikuinen lähtee samaan mukaan: huutaa ja kiukuttelee! Aikuisen pitäisi (kai?) pystyä olemaan aikuinen. Argh.



Muuten siis puoliso on hyvä vanhempi ja normaalisti ollaan yhtä mieltä lapsia koskevista asioista. Tämä vaan on hänelle jostain syystä tiukka paikka. Niin ja puoliso tekee noin minullekin, jos meillä on riitaa: suutahtaa ja lähtee pois ja mököttää. Minusta sekin on ilkeä ja toista osapuolta aliarvostava tapa toimia, mutta etenkin jos toinen osapuoli on lapsi... Minä haluaisin mieluummin opettaa lapsilleni, että riidat ja erimielisyydet on selvitettävä kuin että erimielisyyden tullessa toisen voi jättää huomiotta.