Kasvatusneuvoja: 8v tyttö, kiukuttelu ja negatiivisuus

vai alkanut vasta viime aikoina? Meillä on nimittäin 8-vuotias tyttö, joka kyllä on aikaisemmin ollut useimmiten ihan reipas ja aurinkoinen, mutta nyt muutaman viikon ajan elämä ollut melkein pelkkää kiukuttelua ja juuri tuollaista "mä en osaa mitään/mä oon ihan huono/ei kiinnosta" -asennetta uusia juttuja kohtaan. Koulu, jossa on viihtynyt ja pärjää ihan hyvin, on "maailman tyhmin paikka", läksyjä tulee liikaa (vaikka minun mielestäni niitä on edelleen todella vähän, eikä määrä ole lisääntynyt ekasta luokasta juurikaan), eikä oikein mikään "kehittävä" toiminta jaksa kiinnostaa. Olen ajatellut, että tämä on taas joku "vaihe" tai sitten ihan vaan kevätväsymystä, mutta ohimenevää kuitenkin (toivottavasti).

Meilläkin tällaista 8v kanssa. Mutta helpotti kummasti siitepölyallergian aiheuttamaan huonoon oloon (alkoi pari viikkoa sitten) kun aloitettiin anthistamiini ja nenäsumuten käyttöön. Ja laitettiin kevääksi tuore omena ja porkkana käyttökieltoon (näistä tulee mahakipua siitepölyaikaan ristireakointina). Ja meillä ei tuolla lapsella nenä juurikaan valu tai silmät kutise vaan oireilee siitepölyille lähinnä vaan tuolla kurjalla ololla jne. Mutta tällä lapsella nuo allergiat näkyy kyllä ihan allergiatesteillä eli ei ole mitenkään äidin keksintöä. Ja lapsi voi tosiaan huomattavasti paremmin kun saa allergialääkityksensä.

Meillä kaksi lapsista kiukutteelee ja on todella negatiivisia. Yleensä siihen liittyy joku fyysinen vaiva esim. hammaskipeä (lähtemässä/tulemassa), korvakipu tai meillä usein ruoka-aine allergia. Toisella ei ole juuri mitään muita oireita kuin kiukuttelu, huono olo, huono keskittymiskyky ja osin levottomat yöunet silloin kun on syönyt sopimatonta ruokaa. Sopivalla ruokavaliolla näitä ongelmia ei juurikaan ole tai ne liittyvät johonkin muuhun fyysiseen vaivaan.



Kannattaa seurata vaikuttaako jotkut tietyt ruoka-aineet, mausteet tai lisäaineet niin että lapsella on sen jälkeen negatiivinen ja huono olo. Meillä tällaisia sopimattomia ruoka-aineita ovat esim. pähkinät, sitrukset, kaneli, curry, E472C jne. Itsekkin tunnustan että olen paljon negatiivisempi ja kiukkuisempi silloin kun pää on kipeä tai on joku muu fyysinen vaiva (esim. närästys).

Hei, ei tosiaankaan ollut tarkoitus nostaa mitenkään esinn meidän perhettä tai kasvatusta "paremmaksi" kuin muilla; lähinnä sitä yrittää ajatella, että missä voisi vielä petrata, kun ollaan yritetty perheenä mennä "itseen" ja miettiä mikä kannustaisi poikaa, ja antaa tilaa pojalle olla oma itsensä. Kun yrittää, että pojalla olisi kaikki hyvin, ja voisi olla oma iloinen itsensä ilman niitä itseinho-kohtauksia.



Väsyneenä poika enemmän itsekriittinen ja ärtyvä, sen olen huomannut. Poika kun saattaa esim. viikonloppuisin herätä liian aikaisin, eikä malta nukkua vaikka väsyttäisikin aamulla.

Olin tosi arka lapsi, ujo ja kömpelö. Kavereita minulla kyllä oli, oli myös katto pään päällä ja ruokaa päivittäin. Kiukutella en uskaltanut koskaan. Kotioloni olivat tasaisen ankeat, mutten osannut sitä mitenkään lapsena kyseenalaistaa. Toinen vanhemmistani joi usein, toinen oli tunneköyhä, kylmä ja ankara. Vasta aikuisena olen tajunnut, että meillä ei milloikaan käynyt tuttavaperheitä tai vanhempieni ystäviä kylässä (oliko niitä edes?), ja sukulaiset asuivat kaukana.



Soittoharrastus oli minulle henkireikä, ja pakenin myös kouluaineisiin. Vaikka kuinka kannoin kotiin allekirjoitettavaksi ysin ja kympin kokeita, siihen ei mitenkään reagoitu. Yhden kerran tuli matikan kokeesta 6, eikä siitäkään sanottu mitään, vedettiin vain nimi paperiin. Tuntui, kuin en olisi ollut edes olemassa tai että olisi ollut yhdentekevää, mitä tein. Soittoharrastusta tuettiin, ostettiin nuotteja ja uusi soitin, kun vanha alkoi olla huono ja sointi kulunut (ihmeellinen asia, kun olimme sentään aika köyhiä). Soitin joka päivä huoneessani, mutten pystynyt ikinä soittamaan, jos samassa huoneessa oli joku muu kuuntelemassa. Pelkäsin niin kovasti epäonnistumista, että sormet eivät kertakaikkiaan toimineet.



Äitinikin oli kyllä kannustava ja lohduttava, jos joskus vaivautui juttelemaan kanssani. Se tuntui mukavalta, kun tunsin olevani huomattu. Seuraavaksi saatoin kuulla, kun äitini jutteli puhelimessa siskolleen tai äidilleen ja naureskeli, miten hölmö olin. En koskaan viitsinyt avautua äidille syvimmistä tunteista, koska tiesin hänen kohta nauravan minulle jonkun toisen kanssa.



Minulla perimmäinen syy negatiivisiin tunteisiin oli siis juuri tuo perusturvallisuuden järkkyminen ja järjetön nauretuksi tulemisen pelko, josta joku täällä jo puhuikin. Nyt aikuisena olen saanut itsetuntoni takaisin, kun olen alkanut ymmärtää asioita. En enää piittaa yhtään, mitä muut minusta ajattelevat, ja teen juuri sitä, mistä pidän, ja harrastan, mitä ja miten haluan. Lapsena unelmoin aina siitä, että olisin niin hyvä jossain asiassa, että vanhempani todella katsoisivat minuun ja sanoisivat olevansa ylpeitä minusta. Niin ei ole vielä tähän päivään mennessä tapahtunut, mutta olen oppinut olemaan itse ylpeä (varsin keskinkertaisista) taidoistani ja saamaan tyydytystä tekemisistäni muista huolimatta. Minun kohtaloni siis oli ihan onnellinen negatiivisista lapsuusajoista huolimatta.

turhanpäiväiseen kiukutteluun auttaa etuuksien menettäminen; puhelin, tv, viikkoraha tai karkkipäivä jne. Ja tällainen pelisääntö pitää etukäteen käydä kunnolla läpi, jolloin lapsi tietää, mitä seuraa vaikkapa huutamisesta. Soittoharrastus kannattaa lopettaa kokonaan, kun ei kerta kiinnosta. Jos lapsi sanoo, ettei halua lopettaa, niin säännöksi kiukuttelun lopetus tai harrastus loppuu.

ja tuo, että asioiden pitää mennä aina samalla tavalla, viittavat mahdollisiin asperger-oireisiin.

Myös esim. valikoivuus ruokien ja juomien suhteen, hankaluudet vaatteiden kanssa (vaatteiden materiaalit,uudet vaatteet)ja univaikeudet ovat tyypillisiä tälle neurologiselle häiriölle. Samoin vaikeus ymmärtää kielikuvia ja vitsejä sekä leikkien erikoisuus; kaverisuhteet yms.

Kannattaa viedä lapsi tutkimuksiin, koska kuntoutuksella ja oikealla ohjauksella voidaan paljonkin helpottaa lapsen elämää.

Olisin kaivannut aikuiselta myötäilyä ja kyselyä hyvänä hetkenä, et miksi olen negatiivinen. Vihaiselta ei kannata kysellä. Ymmärrystä vain kehiin tai saatatte lapsen lopullisesti lukkoon ja vihaamaan itseänne..

negatiivinen poika. 6-vuotias.

Hän on ihana lapsi, mutta kärsii voimakkaista tunnereaktioistaan, ja suhtautuu asioihin perusnegatiivisesti. 'Mikään ei auta', on tyypillinen lause.

Hän itse toisinaan kysyy 'miksi minä suutun niin kovasti'

Olen hänelle yrittänyt selittää, että ihmiset ovat erilaisia ja toiset suuttuvat isommin kuin toiset, mutta kyllä sen kanssa oppii tulemaan toimeen. Olenkin onnistunut opettamaan hänelle keinoja tunteiden kanssa pärjäämiseen :)

Yhdessä ollaan lapsen kanssa mietitty mikä voisi olla kiva tai helpottava asia silloin kun kiukku tulee suurena.

Isänsä suvussa on muitakin perusnegatiivisia, suuritunteisia ihmisiä. Isänsäkin on lapsena ollut kuulemma kovin negatiivinen.

Olen sen siksi ajatellut olevan perinnöllinen ominaisuus.

Omakin lapseni suhtautuu negatiivisesti omiin taitoihinsa ja yrittää vältellä uusien asioiden kokeilemista siltä varalta, että jos ei vaikka heti osaisikaan. Pettyi mm. kun ei osannutkaan hiihtää hyvin heti ensimmäisellä kerralla, kun sukset laitettiin tänä talvena jalkaan :). Malttoi kuitenkin hiihdellä hetken (ei heittänyt sauvoja, ottanut suksia pois tai lähtenyt kodin suuntaan), vaikka manasikin sitä ääneen kuinka hiihtäminen on tyhmää. Kehitystä on siis tapahtunut vuosien mittaan. Poika jopa huomasi itsekin parin harjoittelukerran jälkeen, että harjoittelun myötä taidot olivat huimasti parantuneet.



Aiemmin minua ärsytti kovastikin tuo kiukuttelu ja negatiivisuus, mutta olen jo tottunut siihen, että poika vaatii ohjausta tuon suhteen. Monet toiset koululaiset tarvitsevat poikaani enemmän harjoitusta vaikkapa äidinkielessä ja matematiikassa ja vastaavasti minun lapseni tarvitsee harjoitusta itsehillinnässä, positiivisessa ajattelussa ja asiallisessa käyttäytymisessä (eli ettei heti vastaa tiuskimalla, oli kysymys mikä tahansa).



Minusta tuo on enemmänkin luonteenpiirre, jota voi hillitä/hienosäätää, kuin 'vika' jota pitäisi hoitaa tai diagnosoida. Positiivinen palaute ihan aina kun siihen on aihetta on hyvä keino auttaa ja muistuttaminen siitä, kuinka esimerkiksi harjoitteleminen on tärkeää/pakollista, jotta voisi osata hyvin esim. soittaa, pelata, tms. Harrastuksia en siten jättäisi pois, jos näyttää siltä, että lapsi on kuitenkin kiukuttelusta huolimatta kiinnostunut siitä mitä harrastaa.



Myös keskustelu siitä, miltä lapsesta itsestä tuntuisi, jos hänelle kiukuteltaisiin samalla tavoin on auttanut ainakin meillä (opettajalta on tullut positiivista palautetta lapsen käytöksestä).

Omakin lapseni suhtautuu negatiivisesti omiin taitoihinsa ja yrittää vältellä uusien asioiden kokeilemista siltä varalta, että jos ei vaikka heti osaisikaan. Pettyi mm. kun ei osannutkaan hiihtää hyvin heti ensimmäisellä kerralla, kun sukset laitettiin tänä talvena jalkaan :). Malttoi kuitenkin hiihdellä hetken (ei heittänyt sauvoja, ottanut suksia pois tai lähtenyt kodin suuntaan), vaikka manasikin sitä ääneen kuinka hiihtäminen on tyhmää. Kehitystä on siis tapahtunut vuosien mittaan. Poika jopa huomasi itsekin parin harjoittelukerran jälkeen, että harjoittelun myötä taidot olivat huimasti parantuneet.

Aiemmin minua ärsytti kovastikin tuo kiukuttelu ja negatiivisuus, mutta olen jo tottunut siihen, että poika vaatii ohjausta tuon suhteen. Monet toiset koululaiset tarvitsevat poikaani enemmän harjoitusta vaikkapa äidinkielessä ja matematiikassa ja vastaavasti minun lapseni tarvitsee harjoitusta itsehillinnässä, positiivisessa ajattelussa ja asiallisessa käyttäytymisessä (eli ettei heti vastaa tiuskimalla, oli kysymys mikä tahansa).

Minusta tuo on enemmänkin luonteenpiirre, jota voi hillitä/hienosäätää, kuin 'vika' jota pitäisi hoitaa tai diagnosoida. Positiivinen palaute ihan aina kun siihen on aihetta on hyvä keino auttaa ja muistuttaminen siitä, kuinka esimerkiksi harjoitteleminen on tärkeää/pakollista, jotta voisi osata hyvin esim. soittaa, pelata, tms. Harrastuksia en siten jättäisi pois, jos näyttää siltä, että lapsi on kuitenkin kiukuttelusta huolimatta kiinnostunut siitä mitä harrastaa.

Myös keskustelu siitä, miltä lapsesta itsestä tuntuisi, jos hänelle kiukuteltaisiin samalla tavoin on auttanut ainakin meillä (opettajalta on tullut positiivista palautetta lapsen käytöksestä).

kyseessä eikä esim. häiriö toiminnanohjauksessa.

(Saat jotenkin kuulostamaan muut ko häiriöön apua hakeneet jotenkin huonoilta vanhemmilta tekstilläsi.)

Meilläkin on ollut mm. tuollaisia ongelmia tosiaan lapsen kanssa nuorempana ja nyt hän on nuori aikuinen, jolla edelleen samat ongelmat. Kannattaa miettiä kuinka jaksaa tulevaisuudessa olla lapsen tukena ja apuna, jos lapsi ei kehity esim. toiminnanohjauksen suhteen vaan vaatii aina tukea siihen. Kaikenlaisten vaikeiden tilanteiden kohtaaminen aikuisena saattaa ollakin todella haastavaa, jos virallista diagnoosia ei ole eikä siten myöskään tukea ja apua. Muuta kuin ne omat vanhemmat.

En siis tarkoita peloitella tai väittää, että teillä on noin. Mutta kannattaa myös ajoissa poissulkea ammattilaisilla vaihtoehto häiriöstä tai oireyhtymästä. Varsinkin jos oireet jatkuvat tai siis teidän kohdalla luonne on vaativa ja kuormittaa paljon muita ihmisiä.

Varoituksen laitan vielä tähän perään. Monelle autisminkirjon oireista kärsivälle murrosikä voi olla todella haastava paikka. Erittäin paljon masennusta ilmenee juuri näillä lapsilla ja nuorilla. Alakouluikäisenä perheen ja esim. koulun tuki monelle riittää mutta elinpiirin laajetessa ja siinä vaiheessa kun pitäisi pystyä itsenäistymään, voi ollakin että nuori ahdistuu ja masentuu, kun ei selviä.

On pitkä ja rankka tie saada masentunut as-nuori takaisin elämään, kokemuksesta sanon. Vie helposti koko perheen voimat.

tuossa aiemmin asperger-oireesta. Joidenkin mielestä on turha hakea/saada diagnoosia lapselle vaan hyväksyä hänet sellaisenaan. Toki on tärkeätä hyväksyä lapsi juuri sellaisena kuin hän on, mutta diagnoosi ja sen seurauksena tukitoimet voivat todella paljon helpottaa aikuistumista!

Tiedän nuoria, joita pidettiin vain erikoisina kouluiässä, mutta aikuistuminen toi esiin suuret ongelmat. Kun olisi pitänyt esim. aloittaa opiskelu ja alkaa huolehtia omista asioistaan, tulikin niin suuria vaikeuksia, että mielenterveys järkkyi. Vasta sen seurauksena alettiin nuorta tutkia ja paljastuikin as-häiriö. Kun nuori sai selityksen omalle "outoudelleen", alkoivat asiat vähitellen sujua paremmin. Eiväthän oireet ja vaikeudet esim. sosiaalisissa suhteissa kokonaan katoa, mutta helpottuvat ja niiden kanssa voi elää!

Vertaistuki voi olla hyvin tärkeätä ja monella paikkakunnalla onkin nuorille as-henkilöille omia ryhmiään.

Tällä en halua pelotella ketään, vaan kannustaa hakemaan apua ajoissa, jos epäilee lapsessaan/nuoressaan as-oireita.

ja tuo, että asioiden pitää mennä aina samalla tavalla, viittavat mahdollisiin asperger-oireisiin.

Myös esim. valikoivuus ruokien ja juomien suhteen, hankaluudet vaatteiden kanssa (vaatteiden materiaalit,uudet vaatteet)ja univaikeudet ovat tyypillisiä tälle neurologiselle häiriölle. Samoin vaikeus ymmärtää kielikuvia ja vitsejä sekä leikkien erikoisuus; kaverisuhteet yms.

Kannattaa viedä lapsi tutkimuksiin, koska kuntoutuksella ja oikealla ohjauksella voidaan paljonkin helpottaa lapsen elämää.

En usko, että tyttärelläni on Aspergeria tai muuta autismiin viittaavaa, koska on tuittupäisyydestään huolimatta sosiaalisesti varsin taitava ja pidetty kaveri. Hahmottaa myös hyvin ajan, paikan yms. Hän on myös yllättäin esim. ruuan suhteen erittäin kokeilunhaluinen ja ennakkoluuloton!

Olemme myös käyneet neurologisissa tutkimuksissa (EEG ja unipolygrafia) unihäiriöiden takia (jotka siis ovat jo helpottaneet). Olemme myös käyneet "terapiassa" joitakin vuosia sitten, jossa lapsi todettiin ns. normaaliksi.

Itseäni lähinnä mietityttää tyttären itsekritiikin vaikutus tulevaisuudessa. Täällä joku puhuikin anoreksiasta ja muusta oireilusta nuoruudessa ja aikuisuudessa, ja näitä juuri pelkään. Varmasti olen tehnyt virheitä kasvatuksessa, mutta uskoisin tai toivoisin, etten mitään niin peruuttamatonta, etteikö sitä rakkaus ja hyväksyntä, joita jatkuvasti pyrin osoittamaan korjaisi.

ap

Arvasin kyllä, että joku palstailija heti yrittää diagnosoida minunkin lapseni. Halusin antaa tälle kysyjälle oman kokemukseni, jonka mukaan negatiivisuuskin voi olla ihan 'vain' luonteenpiirre, joka voi kehittyä ajan myötä positiivisempaan suuntaan, kunhan vanhemmat haluavat lastaan tukea siinä, niin kuin muussakin kasvamisessa. Kaikkea ei tarvitse yrittää diagnosoida, varsinkaan jos siihen ei ole mitään syytä.



Meillä on myös lähipiirissä samanlaista taipumusta, joten olen nähnyt että kyllä samantyyppisistä lapsista on kasvanut ihan elämässään menestyviä ja iän myötä myös positiivistuneita aikuisia.

Mutta poika on jo 10v. Edelleen herkkä, syyttää pettymyksistään itseään, unohtaa helposti ne 10 onnistumista ja muistaa sen yhden kun meni pieleen. Satunnaisesti olen iloinnut kun on saanut oma-aloitteisesti sanottua, että "mä osasin tän aika hyvin.." Silloin ollaan juhlittu.



Olen jo selittäny tuon ikäiselle, että "aivot voi ohjelmoida ajattelemaan joko onnistumista tai epäonnistumista, että mitäs luulet, ajatteleeko (pojan idoli) Teemu Selänne ennen matsia, että joo kiva, perseelleen tää menee kuitenkin vai ajatteleeko se, että hitsi, tää homma hoidetaan kotiin voitokkaasti" Sitten ruvennu hissuksiin ajattelemaan, että huonojen asioiden hokeminen heikentää suoritusta vaikka kyse vaikka vain perunan kuorinnasta. Mä osaan, mä pystyn - asenne auttaa oikeasti, vaikka silloinkin voi joskus mennä mönkään.



Tykkää myös rutiineista, mutta toisaalta kykeneee myös äkkilähtöihin vaikka maailman toiselle puolelle. Mieluusti kuitenkin saa rauhaa rutiineista. Äkkiehdotuksille sanoo usein ekana EI, tarvii siis hieman aikaa sulatella ehdotusta ja sitten usein pyörtää sen ei:nsä. Hieman semmonen varmistelija luonne :)

Arvasin kyllä, että joku palstailija heti yrittää diagnosoida minunkin lapseni. Halusin antaa tälle kysyjälle oman kokemukseni, jonka mukaan negatiivisuuskin voi olla ihan 'vain' luonteenpiirre, joka voi kehittyä ajan myötä positiivisempaan suuntaan, kunhan vanhemmat haluavat lastaan tukea siinä, niin kuin muussakin kasvamisessa. Kaikkea ei tarvitse yrittää diagnosoida, varsinkaan jos siihen ei ole mitään syytä.

Meillä on myös lähipiirissä samanlaista taipumusta, joten olen nähnyt että kyllä samantyyppisistä lapsista on kasvanut ihan elämässään menestyviä ja iän myötä myös positiivistuneita aikuisia.

Meillä on myös muita pienempiä lapsia ja he ovat esikoista huomattavasti reippaampia ja positiivisempia, sellaisia tyypillisiä "helppoja" lapsia vauvasta saakka. Olen miettinyt kantaako tyttö harteillaan jonkinlaista esikoisen taakkaa, raivaa tietä nuoremmille sisaruksilleen. Tiedän, että toisen lapsen syntymä oli tyttärellemme vaikea pala nieltäväksi. En tiedä, onko perusturvallisuus saanut siinä kohdassa jonkin merkittävän kolauksen vai onko tosiaan kyseessä "vain" luonteenpiirre.

ap

Sun jokaisen viestin jokainen kohta on kuin suoraan meiltä! En jaksa nyt piempää sepustusta kirjoittaa, mutta tyttö nyt 8v ja juuri noin meillä kaikki. Lapsi on kieltämättä haastava, mutta myös aivan ihana. On myös niin että varsin monelle täysin mahdoton kuvattava (siis kuva hänestä on lähes kaikilla erilainen kuin mitä me hänet tuntevat tiedämme hänen olevan). Tosi ihana kaikesta huolimatta kuulla että muitakin samanlaisia on. Mietin mistä tässä asiassa olisi haettava vertaistukensa? Nuoremmat lapset ovat allergisia/astmaatikkoja jne erilaisiane "tavallisine" diagnooseineen, ja niihin kyllä vertaisia löytyy :)

Oma suurin ongelmani on se, että vaikka kuinka puren hammasta yhteen, niin tarpeeksi pitkälle mentäessä tilttaan itsekin. Pitäisi tietysti olla loputtoman kärsivällinen, mutta en ole (onko joku, oikeasti?). Toistaiseksi olen jakanut sanktioita, jotta lapsi oppisi ymmärtämään, että omalla käyttäytymisellä on seurauksia. Esim. tämän päivän kiukkukohtauksen seurauksena oli loppuviikko kaveritonta ja tietokoneetonta aikaa. Yritän aina myös lapsen kiukun laannuttua selittää, missä "meni vikaan" eli miksi lapsen käytös ei ole hyväksyttävää tai mikä hänen omassa "en osaa mitään"-ajattelussaan mättää. Tyttö on pohdiskelija, jää miettimään kovasti asioita ja keskustelemme avoimesti kaikesta.



ap

kiukkukohtaukset kestivät tunnin pari ja päättyivät melko varmasti yös minun hermojeni menetykseen. Lapsi ei ikinä päästänyt pois tilanteesta. Jos itse tiedostin että nyt pitää ottaa aikalisä ja mennä pois, niin seurasi perässä ja huusi ja kiljui niin kauan että se rauhoittuminen varmasti epäonnistui. Mutta syliinkään ei saanut ottaa tai muuten ottaa lähelle.



Nykyään saattaa jo mennä itse rauhoittumaan (minun käskemänäni) omaan huoneeseensa ja tulla sieltä jotenkin tolkuissaan takaisin. Mutta jonkun kuoren läpi en pääse tässä asiassa vaikka puhuttais ja puhuttais kuinka (ja sitä tehdään kyllä).



Meillä sanktiot ei auta, koska tyttö ei jotenkin pysty pysäyttämään sitä tilaansa kun tilttaa. Eli antaa sen tunteen viedä, eikä ole mitenkään järkikeinoin tavoitettavissa. Vaikka mitä sanktioita antaisi niin tilanne tulee aina vaan eteen. Muoto vaan muuttuu ja helpottuu) vanhemmiten.



t. 35, jolla tasan sama meno kotona

Tätä kutsutaan myös jälkiabortiksi ;)

Toimii varmasti!

jos ei ole mitään fiksua sanottavaa niin sitä turpaa sitten kiinni vaan

Tätä kutsutaan myös jälkiabortiksi ;)

Toimii varmasti!

Niin se piti vielä sanoa että tyttö on usein itsekin järkyttynyt näiden tilttausten jälkeen ja silloin hänelle on todella tärkeää päästä syliin ja tiukasti halattavaksi.



Mikään vaihe tämä ei tosiaan ole, vaan aina ollut näin, muoto vaan muuttuu.