Kasvatusneuvoja: 8v tyttö, kiukuttelu ja negatiivisuus

Ihmettelin jo itsekin suuresti, kun oli vain asiallisia kommentteja! Kiintiöääliö löysi kuin löysikin tiensä myös tähän ketjuun.



ap

pitämään kiukkukohtauksia aisoissa. Kiukku on vahva tunnetila, minkä käsittelyssä rangaistuksenpelko ei ole se toimivin lasta ohjaava tekijä.



Aikuinen taitavampana tunteiden käsittelijänä voisi ennemminkin auttaa lasta sietämään tunnetilaa, jäsentämään sitä ja löytää tapoja käsitellä kiukkua rakentavammin kuin raivoamalla. Ellei lapsi saa tähän ohjausta vanhemmiltaan, hän ei ehkä etene yksin näissä taidoissa kovin pitkälle. Löytyisiköhän Raisa Cavviatoren Kiukkukirjasta tai Aggression portaat -kirjasta neuvoja tunteiden käsittelyyn?

että miksi sitä soittoharrastusta pitää väkisin jatkaa, jos se on vain kiukuttelua.



Kyllähän minä tietenkin sen ymmärrän, että soittaminen on hieno harrastus. Mutta oikeasti: Eikö harrstuksen olisi tarkoitus tuottaa lapselle iloa. Ei se ole pakollista niin kuin koulunkäynti on.



Senkin ymmärrän, että kun tämä lukuvuosi on jo maksettu, niin olisi kiva, että se myös käytäisi loppuun. Mutta onko se sitten lapsen tehtävä kituuttaa epämiellyttävässä "vapaaehtoisessa" hommassa vain siksi, että vanhempien kalliit rahat mene hukkaan. Kannattaa ainakin syksyllä miettiä huolella jatkoa.



Minä näen lasten harrastuksen niin, että sen kuuluu olla sellaista, minne lapsi menee ilosta hypähdellen, koska harrastaminen on lapsesta kivaa.



Meillä on toisen lapsen harrastus vaihdettu, koska lapselle alkoi sinne lähteminen olla kiukuttelua. Vaikka lapsella kuitenkin oli harrastuksessaan kivaa, niin lähteminen oli kiukkua. Kun vaihdettiin uuteen harrastukseen, niin mikään ei estäisi lasta lähtemästä harrastamaan. Selvästi tämä on nyt lapselle oikeampi harrastus kuin edellinen.



Ja toisen lapsen kanssa on paria harrastusta yritetty aina vuoden verran, mutta lapsi ei ole niistä juuri yhtään innostunut. Tällä hetkellä ei sitten harrasta mitään, mutta keväällä alkaa uusi harrastus, jonka kohdalla taas katsotaan, josko lapsi tykkäisi. Aina se lapselle mieleinen harrastus ei löydy helpolla.

että miksi sitä soittoharrastusta pitää väkisin jatkaa, jos se on vain kiukuttelua.

Kyllähän minä tietenkin sen ymmärrän, että soittaminen on hieno harrastus. Mutta oikeasti: Eikö harrstuksen olisi tarkoitus tuottaa lapselle iloa. Ei se ole pakollista niin kuin koulunkäynti on.

Senkin ymmärrän, että kun tämä lukuvuosi on jo maksettu, niin olisi kiva, että se myös käytäisi loppuun. Mutta onko se sitten lapsen tehtävä kituuttaa epämiellyttävässä "vapaaehtoisessa" hommassa vain siksi, että vanhempien kalliit rahat mene hukkaan. Kannattaa ainakin syksyllä miettiä huolella jatkoa.

Minä näen lasten harrastuksen niin, että sen kuuluu olla sellaista, minne lapsi menee ilosta hypähdellen, koska harrastaminen on lapsesta kivaa.

Meillä on toisen lapsen harrastus vaihdettu, koska lapselle alkoi sinne lähteminen olla kiukuttelua. Vaikka lapsella kuitenkin oli harrastuksessaan kivaa, niin lähteminen oli kiukkua. Kun vaihdettiin uuteen harrastukseen, niin mikään ei estäisi lasta lähtemästä harrastamaan. Selvästi tämä on nyt lapselle oikeampi harrastus kuin edellinen.

Ja toisen lapsen kanssa on paria harrastusta yritetty aina vuoden verran, mutta lapsi ei ole niistä juuri yhtään innostunut. Tällä hetkellä ei sitten harrasta mitään, mutta keväällä alkaa uusi harrastus, jonka kohdalla taas katsotaan, josko lapsi tykkäisi. Aina se lapselle mieleinen harrastus ei löydy helpolla.

On vaan olemassa lapsia, kuten minun 8-v. poikani, joka ei juuri koskaan innostu mistään, mitä tehdään kodin ulkopuolella. Kotona hän askartelee, lukee jne. ja sellaiseen hänellä onkin runsaasti aikaa. Mutta kun pitää mennä kouluun, kauppaan, kyläpaikkaan tai mitä vaan, kaikki on aina ei ei. Sellaista harrastusta ei ole, mitä voisi harrastaa kodin ulkopuolella ja josta hän aivan oma-aloitteisesti innostuisi. Ja silti jotkut kokemukset ovat sellaisia, että jälkikäteen huomaa, että poika viihtyikin hyvin. Jotkut lapset ovat kuin kivirekeä vetäisi, kun taas toisten innostusta saa hillitä. Jos kysyisin pojan mielipidettä, emme ikinä menisi mihinkään! Niin, sanottakoon vielä, että nyt poika ei edes harrasta mitään kodin ulkopuolella, mutta ymmärrän tuon ap:n pointin. Jos lapsi on negatiivinen, on tosi vaikea päättää harrastuksen lopettamisesta, kun niitä neg. hetkiä tulee niin paljon sinänsä kivassakin harrastuksessa.

Meillä tuo poika on aika asperger-piirteinen, mutta toisaalta hän pärjäsi eskarissa ja nyt koulussa ihan ok myös sos. tilanteissa. Mikään seurallinen hän ei ole, mutta eihän kaikkien tarvi ollakaan. Tunnetaidot ovat kyllä tosi huonot, ja hän saattaa kilahtaa ihan totaalisesti (vain kotona). Ja toisaalta on todella herttainen ja saa kehuja fiksusta käytöksestä. Huoh. Toinen lapsemme on kiinnostunut monista samoista jutuista kuin tämä esikoinen, mutta hän on silti paljon taviksempi. Kumpikin on yhtä rakas tietysti, mutta esikoisen kanssa usein tuntuu juuri siltä kuin kivirekeä vetäisi ja aina on tietty "pelko" takaraivossa, kun ei lapsen käytöstä voi ennakoida. Monesti olen miettinyt, hakeako jotain apua (mistä?), mutta toisaalta itse karsastan ajatusta, että kaikkien täytyisi olla kuin samasta muotista valettuja. Poika on outo lintu, mutta hänessä on myös tosi hyvät piirteensä. Nyt huolettaa tuleva kolmas luokka ja uusi opettaja. Vasta nyt keväällä kuulin opettajalta, että pojan kanssa on joskus tekemistä, millä hänet saa juttuihin mukaan, ja minä olin luullut, että on ollut helppoa. Jos tulee tiukka opettaja, niin kuin ilmeisesti tuleekin, voi olla ongelmia edessä. En olisi ennen esikoistani osannut ajatellakaan, että jollekin ihan tavallisesti kasvatetulle (rajoja ja rakkautta, sama paketti kuin kuopuksellekin joka "normaali") lapselle totteleminen ja ohjeiden mukaan tekeminen voi olla NIIN vaikeaa. Pakko on pojalle jostain syystä valtava punainen vaate. En ymmärrä, kun en nyt minään curlingina itseäni pidä :(

kun oman 7,5v:n kanssa ollut myös tuota ongelmaa (suhtautuu itseensä ja omiin taitoihinsa erittäin kriittisesti). Kuuluu näemmä ikään:

http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tietokulma/kasvu_ja_kehitys/7_9-vuoti…

että miksi sitä soittoharrastusta pitää väkisin jatkaa, jos se on vain kiukuttelua.

Kyllähän minä tietenkin sen ymmärrän, että soittaminen on hieno harrastus. Mutta oikeasti: Eikö harrstuksen olisi tarkoitus tuottaa lapselle iloa. Ei se ole pakollista niin kuin koulunkäynti on.

Senkin ymmärrän, että kun tämä lukuvuosi on jo maksettu, niin olisi kiva, että se myös käytäisi loppuun. Mutta onko se sitten lapsen tehtävä kituuttaa epämiellyttävässä "vapaaehtoisessa" hommassa vain siksi, että vanhempien kalliit rahat mene hukkaan. Kannattaa ainakin syksyllä miettiä huolella jatkoa.

Minä näen lasten harrastuksen niin, että sen kuuluu olla sellaista, minne lapsi menee ilosta hypähdellen, koska harrastaminen on lapsesta kivaa.

Meillä on toisen lapsen harrastus vaihdettu, koska lapselle alkoi sinne lähteminen olla kiukuttelua. Vaikka lapsella kuitenkin oli harrastuksessaan kivaa, niin lähteminen oli kiukkua. Kun vaihdettiin uuteen harrastukseen, niin mikään ei estäisi lasta lähtemästä harrastamaan. Selvästi tämä on nyt lapselle oikeampi harrastus kuin edellinen.

Ja toisen lapsen kanssa on paria harrastusta yritetty aina vuoden verran, mutta lapsi ei ole niistä juuri yhtään innostunut. Tällä hetkellä ei sitten harrasta mitään, mutta keväällä alkaa uusi harrastus, jonka kohdalla taas katsotaan, josko lapsi tykkäisi. Aina se lapselle mieleinen harrastus ei löydy helpolla.

Tästä jo yläpuolella kirjoitettiinkin, mutta vielä meidän kokemuksista sen verran, että kyllä meillä ainakin joutuu hiukan patistamaan kodin ulkopuolisiin juttuihin, samoista syistä kuin edellisellä. Mihinkään ei koskaan mentäis, jos se tytön omasta päätöksestä olisi kiinni. Mutta harrastus jota nyt harrastaa, on selkeesti tärkee ja hän saa siitä positiivisia onnistumisen kokemuksia. Jos antaisin olla menemättä ja lopettaa, ei tyttö saisi sellaisia kokemuksia, eikä itsetuntokaan kasvaisi, tuumaan minä. Vaikeaa on tämän selittäminen sellaisille, joiden lapsi innostuu helposti asioista ja joka menee suuna päänä kaikkialle. Tämähän on yleisesti "tuomittava" luonteenpiirre nykypäivänä, jolloin kaikkien pitäisi olla reippaita ja omatoimisia suurinpiirtein vauvasta saakka ja alaluokilta asti mukana oppilaskunnassa ja monissa harrastuksissa (ja ei, tämä ei muuten ollut tuomitseva puheenvuoro sellaiseen!).

Meillä ainakin on auttanut vuosien varrella kun tytön saa rohkaistua siihen ettei kaikki olisi automaattisesti ei, ja vaikka olisikin, niin voi silti lähteä. Jälkikäteen sitten keskustellaan siitä miten ei olisi halunnut lähteä mutta kumminkin kannatti. Uskon että tekee hyvää itsetunnolle ja "epämukavuusalueella" oleminen myös kasvattaa pikkuhiljaa siihen, ettei kaikelle aina tarvitse sanoa ei. pakota en kumminkaan, vaan yritän rohkaista ja tukea harkitsemaan joon sanomista.

t. jo aiemmin kirjoitellut 35 ja muitakin numeroita :)

Ihan "luonneviaksi" tuota väittäisin. Aina on kaikki päin honkia eikä mikään onnistu, jos tytöltä kysyy... Kyllästyin sitten vajaa vuosi sitten tuohon, ja ehdotin, että jos kaikkien pieleen menneitten asioiden sijaan keskityttäisiin välillä siihen, mkä on hyvin.



Nyt joka päivästä löytyy tytöltäkin jotain positiivista sanottavaa (edes tyyliin oli kivaa, kun aurinko paistoi tai oli kivaa, kun satoi vettä, koska lätäköissä on kiva hyppiä)



Itse etsin asioista aina ne positiiviset puolet ja jatkuva negatiivisuus ympärillä on todella rasittavaa.

Ihan "luonneviaksi" tuota väittäisin. Aina on kaikki päin honkia eikä mikään onnistu, jos tytöltä kysyy... Kyllästyin sitten vajaa vuosi sitten tuohon, ja ehdotin, että jos kaikkien pieleen menneitten asioiden sijaan keskityttäisiin välillä siihen, mkä on hyvin.

Nyt joka päivästä löytyy tytöltäkin jotain positiivista sanottavaa (edes tyyliin oli kivaa, kun aurinko paistoi tai oli kivaa, kun satoi vettä, koska lätäköissä on kiva hyppiä)

Itse etsin asioista aina ne positiiviset puolet ja jatkuva negatiivisuus ympärillä on todella rasittavaa.

Tuomitsematta täytyy sanoa että aika pelottavasti ajattelet. Kyllä meilläkin positiivisia asioita löydetään, mutta lapsen perusluonne on mikä on. Itse olen huomannut että jos alan nalkuttaa asiasta, niin tyttö vaan sulkeutuu ja uskon että se loppupelissä viestisttää hänentyyppiselleen enemmänkin että hän ei ole tarpeeksi hyvä sellaisena kuin on, ja taas menee se itsetunto alamäkeä. Negatiivisuus on rasittavaa ja tosiaan niinkuin kivirekeä vetäisi perässään, kuten joku totesi, mutta käskemällä ei lasta saa positiiviseksikaan. Anteeksi jos kärjistin jotenkin huonosti tekstiäsi, ja samahan ei tietty kaikilla toimi kuin meillä, mutta itse olen huomannut kannustamisen ja hienovaraisen huomion kääntämisen tehokkaammaksi - ja uskon myös ettei niitä kolhuja itsetuntoon tule sitten niin pahasti.

t. 35

Mutta lyhyesti.



Musta kuulostaa hyvin normaalilta 8-vuotiaalta. Pitää olla yhtä aikaa iso ja pieni. Monilla lapsilla juuri tossa iässä tollainen vaihe. Omassa lähipiirissää heistä kasvanut valtavan ihania tyyppejä myöhemmin.



Lopettakaa harrastus tai puhu opettajalle, että ei mitään oppimistavoitteita, vaan vain hupisoittelua, ehkä voi kokeilla jotain muitakin soittimia ja "leikkiä"



Pitäkää tytön kanssa "hauskahetki" päivittäin, esim. 15 minuuttia, jolloin lakkaatte kynnet, leivotte tms. Suunnitelkaa tytön kanssa hetket. Ja niitä ei sitten peruta rangaistukseksi.



Itsensä vähättelyyn suosittelisin suoraan linjaa. Ton ikäisille ei enää kannata musta sanoa joku taideteoksesta vau miten hieno. Pääasia on, että on kiinnostunut lapsen tekemisistä. Ja aina voi sanoa, piirrät tosi hyvin 8-vuotiaaksi, olet kehittynyt jne.



Samoin musta ton ikäinen ymmärtää jo huumoriakin. Jos äksyilee ja sotkee esim. piirroksen, niin voidaan katsoa yhdessä, onko siinä piirroksessa mitään hyvää. jos ei löydy, se on sitten mahdottoman hieno huono piirustus. samoin puhu tytön kanssa, turhautuminen on ok, kiukustuminen on ok. Antakaa tilaa kaikille tunteille. Huono käytös toki on kiellettyä.



tsemppiä tytön kanssa, kohta helpottaa.

meillä ihan samanlainen 8-vuotias. olen myös miettinyt tuota negatiivisuutta.



vinkkejä otetaan vastaan täälläkin

Ihan "luonneviaksi" tuota väittäisin. Aina on kaikki päin honkia eikä mikään onnistu, jos tytöltä kysyy... Kyllästyin sitten vajaa vuosi sitten tuohon, ja ehdotin, että jos kaikkien pieleen menneitten asioiden sijaan keskityttäisiin välillä siihen, mkä on hyvin. Nyt joka päivästä löytyy tytöltäkin jotain positiivista sanottavaa (edes tyyliin oli kivaa, kun aurinko paistoi tai oli kivaa, kun satoi vettä, koska lätäköissä on kiva hyppiä) Itse etsin asioista aina ne positiiviset puolet ja jatkuva negatiivisuus ympärillä on todella rasittavaa.

Perusnegatiivinen lapsi meilläkin.

Yleensä kaikki on aina tylsää ja ikävää ja kamalaa. Joskus kun alkaa valittamaan jonkun kivan reissun jälkeen, lisään pökköä pesään ihan vakavalla naamalla (ilman ivaa tai pilkkaa). "Lelutkin olivat ihan huonoja ja karkki pahaa ja ..." yleensä jossakin vaiheessa lapsi alkaa nauramaan sille, vaikka kuinka surkeana olisi ensin moittinut kaikkea :)

Tämä tapa uppoaa lapsemme huumorintajuun hienosti. Jatkaa sitten itsekin nauraen kaikkien kokemiensa kurjuuksien luettelemista, ilman sitä negatiivisuuden tunnetta.

Eli tavallaan kaivan esiin sieltä ne positiiviset ja iloiset asiat, mutta jätän lapsen hoksattavaksi sen että nehän oli kivoja juttuja.

Tämä toimii meidän lapseen.

Jollekin toiselle varmasti toimii joku toinen tapa paremmin.

Kannattaa kokeilla erilaisia keinoja.

Jos sanoisin lapselle, että olivathan karkit sentään hyviä, niin vastaus olisi ehdoton 'yök, pahoja olivat' ja negatiivisuus vain syvenisi.

Meillä esim. kieltäytyi täysin menemästä kavereiden kanssa leirille jo vuotta (!) etukäteen. Asialle rauhassa lämmettyään meni kyllä ja siellä oli kivaa. Kaikista asioista sanoo, ettei osaa esim. soittoläksyt jo ennenkuin on yrittänyt. Sama koululäksyjen kanssa. Mikään ei huvita eikä kiinnosta, paitsi sellainen missä ei voi epäonnistua. Kiihtyy sekunnissa nollasta sataan. Kuulostaako tutulta?

juuri noin meilläkin käyttäydytään!



läksyjen kanssa tapellaan, soittoläksyn kanssa tapellaan, ulos lähtemisessä tapellaan.



kaikki uusi on tyhmää, asenne negatiivinen kaikkeen. yleensä sitten kuitenkin esim. ulkona onkin kivaa, kun on ensin tapeltu siitä, että sinne pitää mennä.

on vastaava tilanne mutta meillä noin käyttäynyt lapsi sai myöhemmin elämässään aspergerdiagnoosiin.



Mutta voihan tuo olla vaikka luonnekysymys. Osa lapsista vaatii vaan vähän kypsyttelyä asioiden kanssa eivätkä osaa tehdä nopeasti päätöksiä.

uskomatonta miten paljon helpottaa ihan vaan kuulla, että jollain muulla on ihan samanlaista..!



ap

vai alkanut vasta viime aikoina? Meillä on nimittäin 8-vuotias tyttö, joka kyllä on aikaisemmin ollut useimmiten ihan reipas ja aurinkoinen, mutta nyt muutaman viikon ajan elämä ollut melkein pelkkää kiukuttelua ja juuri tuollaista "mä en osaa mitään/mä oon ihan huono/ei kiinnosta" -asennetta uusia juttuja kohtaan. Koulu, jossa on viihtynyt ja pärjää ihan hyvin, on "maailman tyhmin paikka", läksyjä tulee liikaa (vaikka minun mielestäni niitä on edelleen todella vähän, eikä määrä ole lisääntynyt ekasta luokasta juurikaan), eikä oikein mikään "kehittävä" toiminta jaksa kiinnostaa. Olen ajatellut, että tämä on taas joku "vaihe" tai sitten ihan vaan kevätväsymystä, mutta ohimenevää kuitenkin (toivottavasti).

Pienempänä ilmeni enemmän arkuutena ja sellaisena toiminnan jäykkyytenä, että kaikki piti mennä samojen rutiinien mukaan tai tyttö meni aivan pois päältä. Pienempänä oli myös univaikeuksia, vieläkin on joskus öisin levoton. Aina on myös pelännyt paljon. Yksi ilmenemismuoto on myös se, ettei epävarmassa tilanteessa luota meihin vanhempiin, että "hoitaisimme homman", vaikka olemme erittäin vastuullisia vanhempia.



ap

Jos nukkuu jos sen 10 tuntia yössä niin rauhallista oleskelua lisäksi. Pitkä talvi on takana niin ei ole ihme, että lapsi on väsynyt.



Meidän pojalla on välillä tuota "en osaa" näiden jälkeen yritän aina muistaa puhua jälkeen päin, että osasitpas ja hyvin meni! Että itsekin kiinnittäis asiaan huomiota.

Itse aloin tekemään sitä lapsena ihan oma-alotteisesti.

Ajattelin silloin että elämä voisi olla kivempaa jos keskittyisin miettimään hyviä asioita ja yrittäisin unohtaa ikävät.



Lapsuuskodissani oli kaikenlaista kurjaa. Vanhempani olivat köyhiä alkoholisteja, ja jouduin näkemään ja kokemaan niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa. Niitä kokemuksia terapoin opettelemalla positiivista suhtautumista.

Oli siitä apuakin. Ainakin pääsin siitä hel****:stä pois ja pystyin peruskoulun jälkeen aloittamaan normaalin elämän, keskittymään opiskeluihin ja tavallisiin nuorten asioihin. Sitä kautta pääsin kiinni normaaliin elämään.



Eri asiasta siis puhun kuin tässä ketjussa, mutta haluan tuoda esiin sen, että positiivista ajattelua voi myös oppia tietoisella harjoittelulla.

Meillä on kanssa leikillinen asenne auttanut. Kivan reissun jälkeen on meilläkin yhtäkkiä tullut vain ikäviä asioita mieleen - on ollut joko liian kuumaa tai kylmää, käyty tylsissä paikoissa/oltu liian lyhyen aikaa kivoissa paikoissa... Kun siihen on aikuinenkin mennyt mukaan liioittelemaan, niin yleensä on poika hoksannut, ettei se matka nyt ihan noin tylsä ja kauhea ollut :).



Meillä on poika joskus myös valittanut sitä, että ei tykkää koulusta tai jostain kouluaineesta. On esimerkiksi valittanut ettei pidä matematiikasta tai että matematiikka on tylsää - kun olen sitten kysellyt, että mikä siinä niin kauheaa on, niin vastaus on ollut, että se on liian helppoa. Onnistuu siis osaamisestaankin löytämään negatiivisen puolen :). Tiedän kyllä itsekin, että hän on hyvä matematiikassa, joten olen yrittänyt sitten auttaa kääntämään tuon ajatuksen toisin päin. Parempina päivinä poika jopa saattaa itsekin sanoa, että hän on hyvä matematiikassa.