Minkälainen äiti arvostelee tyttärensä ulkonäköä?

ihan pienestä pitäen. Ei siinä mitään pahaa ollut. Sairastin syömishäiriötä vain 23 vuotta.

Joten suosittelen kaikille arvostelua rankempaan malliin.

käskenyt aikuista lasta värjäämään hiukset vaaleammiksi vaikka tytär itse tykkää tummemmasta

...voi joskus tuntua oudolle. Nuorena tyttönä pudotin muutaman kilon, niin isä totesi että nythän sinä näytät ihan oikealta naiselta. Hyvää tarkoitti, tiedän, mutta...



Äiti oli kauhistellut painoani, kysyi lukua, ja sanoin sen. "Voi kauhee"n hän parkaisi, "sun tarttee tehdä jotakin". Olin tuolloin hiukan pyöreä, mutta normaalipainoisen rajoissa silti. Tuosta on kai 25 vuotta, ja minulla on edelleen ongelmia suhteessa syömiseen...

kun nuorempana olin oikein siro ja hoikka niin äiti aina kehuo pitkiä naisia ja joskus sanoi takapuoltani poikamaiseksi (muka vitsinä, vaivihkaa)

Nyt kun olen pyöristynyt, kehuu äitini kummasti siroja naisia "eikö ois ihanaa olla siro nainen.."

Äitillä on aina ollut kapea lantio ja hän on halunnut naisellisempaa muotoa vartaloonsa ja nyt kun mulla kaareva lantio, ei todellakaan mainitse sitä.



En ole koskaan osannut laittaa hiuksia. Mulla on pitkät hiukset, joita pidän yleensä kiinni, niin äiti aina puhuu kuinka hiukset ovat naisen käyntikortti ja hiukset tulisi aina laittaa tiptop. Ja äitini itse on sellainen omenavartaloinen nainen, jolla maha ainut kurvi vartalossa. Ehkä tuo kaikki nousee omasta katkeruudesta, nuo arvostelut, mollaamiset ym.



Itse en koskaan arvostelisi omia tyttäriäni, päinvastoin kehun heitä, kuinka kauniita ovat ja kuinka mukavia, reippaita, fiksuja jne.



Olen kuitenkin itsekin jollain tavalla katkera äidilleni hänen kommenteistaan jne. Muistan kuinka synnytyksen jälkeen äiti sanoi että jollen laihdu niin mies etsii itselleen hoikemman naisen. Ja lihoin raskausaikana 10kg ja jälkitarkastuksessa oli jäänyt kilo raskauskiloja!





Joillain äideillä on kai tarvi piikitellä ja mollata omia jälkeläisiään, kertoo omasta huonosta itsetunnosta, tiedä häntä

Äitini on aina arvostellut ulkonäköäni,olen ollut liian laiha tai lihava..hiukseni ovat olleet hänen mielestään usein väärän väriset ym ym. Mutta kaikista pahinta oli luonteeni arvostelu, en vaan pystynyt "miellyttämään" häntä omana itsenäni. Olin itseasiassa nuorempana sievä ja hoikka, koulussa kohtuullisen hyvin menestyvä, kiltti ja arka.

Murrosiässä alkoi sosiaalinen jännittäminen, josta kärsin kovasti.Myöhemmin sairastuin alkoholismiin..hoidoissa olen käynyt sekä Aa:saa..edelleenkin. Sosiaalisesta jännittämisestä pääsin vasta n. 50 v. ihanien ihmisten avulla jotka auttoivat minua ratkomaan ongelmani Myllyhoidossa😊Ymmärsin etten ole millään muotoa huonompi kuin muutkaan, eikä minun tarvitse hävetä itseäni. Ymmärsin myös, että äidilläni on narsistisia piirteitä josta ainakin osa johtui.

Itseni hoitaminen vie varmaan loppuelämän.Välillä mielessäni olen hänelle anteeksi antanut, hän jo iäkäs ja suvun langat,"hallitsevuus" eivät enää onnistu.Välillä säälin häntä,tiedän hänen välillä kärsineen myös.

Nupistaan sairas narsisti tekee tuollaista. Oma äiti on sellainen perferktionisti joka odottaa kaikkien olevan täydellisiä ja vetää raivarit sitten kun eivät ole. Todella ala-arvoista haukkumista tullut jatkuvalla syötöllä enkä sen kanssa enää voi olla tekemisissä. Sisareni mielenterveysongelmat taitavat myös olla suureksi osakseni äitini syytä. Sille puhkesi skitsofrenia aikuisella iällä. Äiti itse se on sitten tyhmä kuin saapas eikä ole mitään merkittävää saavutettua elämässään joten eipä olisi varaa muita haukkua.

Olen epäillyt että tuo on joku munchausen by proxyn muoto. Mikä pahinta on että yhteiskunta piupaut välittää lapsista jotka tuollaisen saastan kanssa joutuvat elämään.

Äitini on aina arvostellut kaikkea mitä teen, ulkonäkö on myös saanut paljon arvostelua osakseen.  Teini-iässä olin todella urheilulinen ja hoikka. Silloin äiti arvosteli, että kuinka itse oli minun iässäni laiha. Tätä hän toi jatkuvasti esille, vaikka itse olin reilu 160 senttisenä alle 50 kiloinen.

Hiukset ovat saaneet myös paljon arvostelua osakseen, edelleen vaikka olen kolmekymppinen. Hiukset pitäisi leikata polkkamalliin tai vähintään pitää niitä jatkuvasti kiinni.

Äiti myös arvostli aikanaa, kun käytän meikkivoidetta. Silti joka kerta ilman meikkiä oli sama tuijotus naamaan ja kauhistelu omia aknearpiani kohtaan. Kerran lukioiässä heti kotiin päästyäni pesin meikit naamasta ja naama oli pesusta vielä punainen ja lisäksi kasvoja koristivat aknearpet. Äitini tokaisi kasvojani katsoessaan, kuinka varmasti minulla on luokkalaisistani rumin naama.

Niitä sanoja en varmasti unohda ikinä.

Sitten kaksikymppisenä, kun aloin käymään baarissa niin olinkin aivan ihmeissäni, kun sain paljon kehuja ja huomiota miehiltä. Ensimmäinen kerta, kun kerron aiheesta. Mutta olen kyllä "antanut anteeksi" äidille, vaikka se itsessäni paljon epävarmuutta onkin aiheuttanut. Olen tajunnut, että äidin kodissa samanlaista arvostelua, vaikka se ei mikään syy olekaan.

Minun äitini. Haukkui takapuoltani isoksi jo 10 vuotiaana, vaikka oli pieni. Haukkui mua lyhyeksi vaikka olin jo 174, ja hän 167. Hiukset oli/ on aina väärän väriset, ja olin/ olen aina lihava. Nykyäänkin vaikka olen jo 48v, niin haukkuu ja puuttuu tekemisiini. Kerran taannoin sanoin, että ei kuulu enään sulle, niin sanoi että; " Kyllä kuule kuuluu ja kun hän kieltää niin sä tottelet:. .. . Aha....

Todella huono, paremmin sanottuna kelvoton äiti! Lapsen ulkonäön arvostelu ja vielä oman vanhemman toimesta jättää pysyvät arvet ja on todella halveksuttavaa ja ala-aulassa käytöstä.

Niin ja masentunut tai muuten elämän kaltoin kohdeltu äiti ei vaan jaksa olla ns kannustava ja hyvä äiti.

Itse olen koettanut etten arvostele ihmisten

ulkonäköä tms.Ei varsinkaan oman lapsen.

Ja meidän suvussa myös lapsen lapset ovat saaneet osansa,kuten miniät ja vävytkin, jos eivät ole äitiäni osanneet miellyttää.

Näin jälkikäteen elämänkoulua käyneenä, olen välillä kyllä aika surullinenkin äitini puolesta

.Koskaan syvällistä keskusteluyhteyttä en ole häneen saanut.Kohta on ehkä liian myöhäistä .

Näinköhän joutuu kiikustuolissakin käymään vielä jotain istuntoa palvelutalossa..jos joskus sinne joutuu😉

Mun äiti... Mistä ketjusta sulle tuli se mieleen? Siitä, jossa äiti sanoi, ettei tytärtä tunnista hääkuvasta?

Mun äiti on periaatteessa normaali. Ei alkoholiongelmaa, masennusta tai narsismia.

On kuitenkin aina arvostellut lastensa ulkonäköä ja nyt kun olemme aikuisia on sanakäänteistä tullut entistä inhottavampia.

Tuossa joitakin vuosia sitten laihdutin 20 kg ja annoin isoiksi jääneet housuni äidilleni, ja ne sopivat täydellisesti. Äitini oli toki sitä mieltä, että olin "silloin aikaisemmin hirveän lihava".

Jutun hauskin osa on se, että nämä housut olivat minulle caprit (olin housut ostaessani 171 cm / 80 kg, eli "hirveän lihava"), mutta äidilleni ne olivat juuri sopivan kokoiset PITKÄT housut. Tokihan 171/80 on hirveän paljon lihavampi kuin 158/80.

Vierailija kirjoitti:

toisesta ketjusta tuli mieleen, en ymmärrä kuka äiti arvostelee lapsensa ulkonäköä, en vain voi tajuta!

Henkisesti häiriintynyt, vääristyneen minäkuvan omaava, kaiken keskipisteenä mehiläiskuningattarena ollut ja tyttärestään aiemmilta ihailijoiltaan enenevässä määrin kehuja kuullut ja/tai lapselleen kateellinen äiti.

Kiitos tästä aloituksesta. Olen ymmärtänyt äitini ja isäni ikävän käyttäytymisen meitä lapsia kohtaan jo nuorena. Itsetunnoton, epätasapainoinen vanhempi saa paljon pahaa aikaan. Mutta minkäs teet, siinä perheessä olet lapsena. Joten jos olette vielä aikuisena alistetussa asemassa vanhempien suhteen ja sisaruksetkin vain vinoilevat pahaa oloaan ja alistavat, vaikka aihetta ei olisi, niin suosittelen elämään omaa elämää. Lapsuuden perheestäkin voi erota. Tekee aikansa kipeää, mutta loppujen lopuksi ei menetä paljoakaan, käsittämätön ahdistus ja itsensä syyllistäminen vähenee. Sukulaisiin ja lähiomaisiin ei ole pakko pitää yhteyttä. Ja huom. en kuvittele olevani mitenkään parempi kuin muut. Pidän vain nykyisin parempaa huolta itsestäni ja hyvinvoinnistani. 

Oma äitini yritti varsinkin teini-iän alku puolella arvostella minua paljon, ja kun itsetunto on valmiiksi siinä iässä koulukiusatulla nuorella huono ei hirveän mukavia olleet kommentit epäterveellisesti ruokavaliosta, joita äitini letkautteli keskellä sukujuhlia. Lisäksi hän maksoi minut monta kertaa karkkilakkoon, osti minulle salaatteja ruuaksi, verraten osti muille pizzaa. Lisäksi oletti minun kuntoilevan joka päivä omatoimisesti vähintään kerran, esimerkiksi lomalla ei saannut pitää yhtään taukoa. Koulumenestys ei ollut riittävää, lukuaineiden keskiarvo oli aina siinä 8,5 paikkeilla, minulla oli todettu kielellinen oppimisvaikeus, mutta on tullut vain mieleen aina että em koskaan kelpas äidilleni hänen arvosteluidensa takia.

Äitini mielestä minun tulisi näyttää nyt 30-vuotiaana samalta kuin 15-vuotiaana. Pitäisi olla yhtä hoikka ja samanlaiset hiukset kuin tuolloin. Joka kerta arvostelee painoa ja ohentunutta tukkaa. Kuittailee myös meikittömästä olemuksesta vaikka olisin urheilemasta tulossa/menossa. Puuttuu muutenkin asioihini,pitäisi opiskella mitä hän haluaa,asua missä hän haluaa,ottaa mies,jonka hän haluaa. Kehtasi vielä sanoa kun tapasi uuden mieheni,että aika aikansa kutakin. Nykyisin tarkotuksella pidän etäisyyttä. Lopulta aina kun hermo menee ja sanon suorat sanat niin äiti loukkaantuu.

Myuös mun äitini. Löysi musta selluliittia, "appelsiini-ihoa" jo lapsena ja lihaksia sanoi "kiinteäksi läskiksi". Tuskin tietää, miltä lihakset oikeasti tuntuu.

Äiti on painanut aina n. 100 kg tai yli. Minä olen n. 7 cm pitempi, enkä painanut noin paljoa edes odotusaikana. Silti olen äidin mielestä aina ollut pyöreä, lapsena kutsui minua ihan normaalisti "punkeroksi", se oli kai nimeni. Lääkärin mielestä olen ollut välillä huolestuttavan laiha. Nyt olen 1. kertaa elämässäni noin 50-vuotiaana vähän ylipainoinen, mutta olen ahminut noin vuoden. Syömishäiriöstä tuskin paranen koskaan kokonaan.

Ulkonäön jatkuva moittiminen ei ole ainoa henkisen väkivallan muoto, jota äitini harrastaa (edelleen). Selän takana puhuminen, valehtelu, mustamaalaus ja välieni sotkeminen muihin sukulaisiin, esim. omaan mieheeni ja hänen vanhempiinsa, on esimerkkejä äitini harrastuksista, joita hän on jatkanut koko ikänsä. Lapsena pilasi kaverisuhteita, nykyään sukulaissuhteita yms.

En ole tavannut äitiäni vuosiin, ellei ole pakko. Muutkaan sukulaiset eivät enää tapaa.

Mun äiti! Saa sanoa mitä vaan, mutta auta armias jos häntä arvostelet. Meistä ei kuulema ikinä tule yhtä kauniita kun hän on :)

Äitini on aina arvostellut minua lapsesta asti. Hän vertasi minua muihin tyttöihin ja sanoi miksi et tuollainen kuin vaikkapa Piia ja Veera. Luonteessani oli aina jotain vikaa. Olin sitä ja tuota. Hän kehittelee minulle aina jos minkälaisia diagnooseja, olen ADHD, ADD, masentunut, erityisherkkä ym ym........olen kuullut sen miljoona kertaa että miksi olet tuollainen kuin olet. Kun kasvoin nuoreksi naiseksi, olin hyvännäköinen ja kroppainen, en koskaan saanut mitään kehuja äidiltäni. En pitänyt itseäni kauniina, sain kuitenkin huomiota osakseni paljon, ihmettelin sitä huomiota, koska kotona minua ei ole koskaan kehuttu mistään. Aikuisena sama jatkui, kun tulin äidiksi alkoivat asiat loksahdella omassa päässäni ja tajusin että vika ei ole minussa vaan äidissäni. Olen omalle lapselle ihan erilainen kuin oma äitini minulle. Kehun lastani, en arvostele. En yhtään ihmettele miksi olin niin epävarma lapsi ja nuori. Jos koko ajan arvostellaan negatiivisesti se jättää tietyn jäljen. Epäilen äitiäni narsistiksi ja jollain tavalla olen kokenut hänen olevan minulle kateellinen. Hänellä ja isälläni on ollut aina huono suhde.