Olen järkyttynyt! (aikaisemmasta ketjusta kyse)

Heidän takiaan on jatkettava elämää. Vaikka sisältä olisikin kuin kuollut. Eihän lapsen kuolemasta koskaan täysin selviä, vaan suru on olemassa aina.

Minulla on vain yksi lapsi. Jos niitä olisi enemmän, niin kestäisikö sen lapsen kuoleman helpommin? Miten se olisi mahdollista?



Ap

Koska äiti rakastaa kaikkia lapsiaan ja haluaa pysyä elämässä kiinni, niiden muiden takia. Ei se tuskaa vähennä, mutta siinä on voimaa joka estää tappamasta itseään.

mutta ehkä sitä osaisi ajatella epäitsekkäästi niitä muita lapsiaan, että olisiko heitä kohtaan oikein menettää sisaruksen lisäksi vielä äitikin?

ymmärrä, että ihmiset käsittelee surua monella eri tavalla, ihmiset ovat erilaisia. Se ei tarkoita, että toiset eivät tuntisi surua yhtä voimakkaasti. Ja jokaisen elämäntilanne on erilainen, joka täytyy ottaa huomioon.



Ajatus siitä, että minä kuolen pois kun läheiseni kuolee, on se sitten lapsi, vanhempi tai puoliso, ei oikeasti kerro rakkaudesta vaan itsekkyydestä ja vääristyneestä suhteesta kyseiseen henkilöön. Jos ihan todella voimakkaasti oikeasti tunnet noin, kannattaa hakea ammattiapua nyt, koska se vaikuttaa kaikkeen kanssakäymiseesi ko. henkilön kanssa eikä ole pidemmän päälle hyväksi.



En ole kokenut lapsen kuolemaa, mutta olen kokenut läheisen äitini kuoleman nuorena ja lapseni diagnosoimaton "tauti" saattaa olla sellainen, joka häneltä hengen vie, tässä epätietoisuudessa olemme eläneet kohta neljä vuotta. Hän on neljästä lapsesta nuorin ja vaikka muiden lasten läsnäolo ei tee kuolemasta helpompaa, päinvastoin sanoisin, koska vanhempana sinun tulee hoitaa heidänkin traumaansa, niin se auttaa olemaan vähemmän itsekäs, koska ei mitenkään voi keskittyä vain siihen omaan tunteeseensa.

kuolema on osa elämää, me kaikki kuollaan joskus. se pitää vain hyväksyä, kun sille ei mitään voi. ikävää ja kamalaa, mutta siitä selviää, koska on pakko. ihminen yleensä saa jostain lisävoimia sitten, kun on todellinen katastrofitilanne päällä.



töitä on myös pakko tehdä, ellei ole miljonääri. vaikeudet vahvistavat ihmistä ja monesti itse asiassa esim. työnteko pitää ajatukset poissa ikävistä asioista. kotona yksin murehtiminen ja surkeudessa märehtiminen vai pahentaa asiaa. rutiinit auttavat selviämään.



tietysti on myös aina muutamia poikkeuksia, eli ihmisiä, jotka eivät ole ns. "normaaleja". heille ehkä joku "parantola" olisi sitten oikea paikka.

tai niinkin normaaliin kuin se on mahdollista. Ei oo ihme jos vaipuu katatoniseen itsesäälitilaan jos jää kotiin vuosiksi muumioitumaan.



Surra saa, mutta surukin muuttaa muotoaan ja muuttuu ylitsevuotavasta ajoittaiseksi eikä lapsi poistu vanhempien, sekä muiden läheisten, sydämistä mihinkään.



Rakkautta ei voi määrällä mitata.



Lisäksi; ei vanhemmilla joilla on muitakin lapsia, ole "oikeutta" lamaantua vuosikausiksi. Heillä on vastuu muistakin lapsista.

Tyttäreni olisi täyttänyt tänä vuonna 20-vuotta. Hänen kuolemansa laittoi elämän arvot uusikisi ja antoi sellaista voimaa, että sinä et sitä pysty edes kuvitteleemaan. Rakkaus lasta kohtaa ei katoa, vaikka häntä ei fyysisesti ole, se on sitä voima varaa, joka tekee sinusta minusta täysin tekopyhän jeesustelijan.

LAPSIA? Onko yksi tärkeämpi kuin toinen, ja syy tappaa itsensä? Huomaa että elämäsi on ollut liian helppoa kun ehdit tuollaisia valmiiksi miettiä. Vastuu se on muistakin lapsista, ja sellaisia on turha murehtia mitä ei ole tapahtunut tai ehkä koskaan sinun elinaaikanasi tapahdu. Sitäpaitsi etukateen ei voi tietää miltä tuntuisi ja mitä tekisi, jos katastrofi sattuisi omalle kohdalle.

ja aina välillä tulee tuollaisia ihmisiä kuin ap kertomaan, että hän ei voisi muuta tehdä kuin tappaa itsensä. Se on jotenkin niin kovin loukkaavaa. Ensinnäkin siitä tulee se mielikuva, että en sure lapseni kuolemaa oikein kun en tappanut itseäni. äJa kun siinä vahvasti tulee läpi se, että puhuja ei tiedä mistä puhuu.



Ihmisen elämään kuuluu elämä ja kuolema. Se vain on niin. Tuollainen itsekkyys on niin julmaa. Kun yksi kuolee, niin paraneeko tilanne todella, että lisää ihmisiä kuolee. Useimmilla ihmisillä on kuitenkin muita läheisiä,muita lapsia, puoliso, vanhempia, ystäviä, sisaruksia, naapureita jne.? Heilläkö ei ole mitään väliä? Sinä lisäät heidän tuskaansa tappamalla itsesi lapsen perään?



Yleensä kuoleman ja surun kanssa oppii elämään, kun alkaa elämään arkea. Työ tuo siihen rytmiä, sisältöä, tuloa.

Ap ehkä vain dramaattisesti käy läpi tätä ajatusta lapsen kuolemasta. Suhde kuolemaan ja menetykseen on yksi elämän realismin oppitunneista. Lapsetkin ovat vain lainaa, joka tapauksessa heistä on jollain tasolla luovuttava viimeistään sitten kun aloittavat itsenäisen elämän. Sekin tuottaa jonkinlaista surua. Elämä on luopumista ja lopulta on luovuttava koko elämästä.