Anopit hoi, rehellisiä vastauksia kaivataan!

Tyttären kanssa on paljon enemmän ongelmia, kapinoi kaikkea vastaan, eniten äitiään. Poika oli murkkuna paljon helpompi ja on muutenkin äidin poika.

En usko että tulen olemaan paha anoppi. Ainakin nyt on tosi hyvät välit miniäkokelaaseen.

Jos poika on onnellinen, olen minäkin.

mun työkaveri(= anoppi x 2) sanoi, että kyllähän sen tyttären kanssa on läheisemmät välit. Eihän poika edes soita, ellei sillä ole asiaa.



Tämä tuli esille kun odotin esikoistani ja keskustelimme sukupuolesta.

Varmaan on ihan ihmisestä kiinni. Meillä on pojan kanssa tosi läheiset välit. Aina on puhuttu paljon ja osattu tarpeen tullen olla hiljaa.

Asuu n. tunnin päässä meistä ja joka pv. soitellaan. Ei nyt mitään pitkiä puheluita, mutta "tarkistussoitto" . Lähes joka viikonloppu käy kotona yötä, samalla kun käy kavereitaan tapaamassa.

mun työkaveri(= anoppi x 2) sanoi, että kyllähän sen tyttären kanssa on läheisemmät välit. Eihän poika edes soita, ellei sillä ole asiaa.

Tämä tuli esille kun odotin esikoistani ja keskustelimme sukupuolesta.

mun työkaveri(= anoppi x 2) sanoi, että kyllähän sen tyttären kanssa on läheisemmät välit. Eihän poika edes soita, ellei sillä ole asiaa.

Tämä tuli esille kun odotin esikoistani ja keskustelimme sukupuolesta.

sanoisin, että se varmaan johtuu siitä, että eihän miehet yleensäkään soita jos ei ole asiaa :) Siis että se on joku miessukupuolen sisäänrakennettu juttu, eikä sen takia kannattais anopin hernettä ottaa nenään..

Tässä siis tilanne ilmeisesti toistaiseksi 50/50, toivottavasti tulee lisää vastauksia.

ap

ja lapsenlapsista tyttären pojat ensin, sitten tyttären tytär, sitten toisen pojan pienet adoptiolapset, sitten ei ketään, sitten ei vieläkään ketään ja sitten meidän lapset, ehkä.

Siis sillä lailla syvällä sisimmässäni. En ole toki hänelle sitä koskaan kertonut ja aina olen pyrkinyt olemaan täysin tasapuolinen. Tytärkin toki on rakas, mutta vähän toisella tavalla.



Miniä on vaan sellainen vähän mustavalkoisesti ajatteleva ja tykkää, että meillä on "väärät" tavat, koska ne ovat erilaiset. Poikaani sitten kurasseeraa toimimaan "oikein" = hänen sukunsa traditioilla.



Mikä sinänsä on minulle ihan fine, koska kukin perhe luokoon omat tapansa, mutta hiukan harmittaa pojan puolesta, kun hänen mielipiteensä tai toiveensa ei niissä asioissa paljoa paina. Enkä nyt todellakaan tarkoita, että minun mielikseni heillä pitäisi toimia tietyllä tavalla, vaan mies oikeasti tykkää joistain lapsuusajan jutuistamme, siinä missä miniäkin oman perheensä traditioista.



Pyrin olemaan tasapuolinen miniälle ja vävylle + lapsilleni. Mutta koska olen itsekin vielä työelämässä ja vieläpä johtavassa asemassa, en hoida lapsenlapsiani, enkä kudo tumppuja yhtikäs kenellekään.



Olen myös sitä mieltä, että vaikka onkin lapsilleen tasapuolinen, ei pidäkään olla täsmälleen samanlainen. Joku tarvitsee jotain, toinen toista, kolmas ei ehkä mitään. Kullekin tarpeensa mukaan, kunhan yleisellä tasolla ja pidemmällä aikavälillä on tasapuolinen. Tätä voi vähän vieraamman, "sukuun naidun" olla vaikea ymmärtää ja nähdä.



Toki selvä suosiminen on ikävää, ja ap:n tapauksessa anoppi on aika kauhea kapakala.

ei kuulemma halua vaimonsa vanhempien olevan lapsenlikkoina, kun heillä tavat on niin erilaiset kuin meillä. Valmis sisällissota tiedossa :)

millainen suhde muodostuu. En osaa sanoa millainen miniän pitäisi olla mutta jos ei kemiat miniän kanssa ollenkaan kohtaa niin onhan se selvää, että suhde pojan perheeseen jää silloin helposti etäisemmäksi.

Tyttären kanssa suhde säilyy enemmän samanlaisena vaikka siihen mies ja lapset tulisivatkin kuvioon.

ei kuulemma halua vaimonsa vanhempien olevan lapsenlikkoina, kun heillä tavat on niin erilaiset kuin meillä. Valmis sisällissota tiedossa :)

että sen kanssa on lähisempi jonka kanssa on yhteyksissä/tekemisissä. Vaikkei mitään hernettä vetäisikään. Tosin ap:n anopin toiminnassa on jo kyse jostain muusta.

sanoisin, että se varmaan johtuu siitä, että eihän miehet yleensäkään soita jos ei ole asiaa :) Siis että se on joku miessukupuolen sisäänrakennettu juttu, eikä sen takia kannattais anopin hernettä ottaa nenään.. ap

meni sitten naimisiin. Mniä teki erittäin selväksi, että pojan elämässä voi olla vain yksi nainen eli hän, ja minusta se oli ihan OK. Pojalla oli nyt oma perheensä (käytännössä vaimo), joka oli hänelle tärkeämpi kuin lapsuudenperhe. Tytär sen sijaan ei avioon mentyään tehnyt minuun mitään pesäeroa vaan pysyi yhä tyttärenä.



Siksi minusta oli kummallista, että lastenlasten synnyttyä miniä ryhtyi laskemaan, mitä he saivat ja mitä sai tyttären perhe. Kuitenkin edelleen minulle laitettiin tiukat rajat sen suhteen, mitä saan tehdä ja mitä en saa tehdä lastenlasten kanssa. Tytär taas luotti, että kasvatettuani omat lapset osaan olla hänen lastensa kanssa ilman määräyksiä.



Miniä pitää minulle puhutteluja vähän väliä, tekee selväksi, että olen puolueellinen jne., koska suosin tytärtä. Minä taas olen sitä mieltä, että olen tehnyt juuri sen mitä miniä tahtoo eli päästänyt irti pojasta, antanut hänen elää omaa elämäänsä, en ole tuppautunut tai komennellut. Tytär ei ole koskaan lähtenyt pois lähipiiristäni, joten totta kai olen hänen ja lastensa kanssa enemmän.



Jos miniä olisi antanut alkuaikoina edes soitella pojan kanssa, voisi tilanne olla toinen. Valitettavasti silloin jokainen puhelu (kerran kahdessa viikossa) päättyi siihen, miten miniä huuteli pojalle, että lopeta se puhelu jo, ei tässä sinun äitiäsi tarvita.

Hei,

Olen sitä mieltä että esikoinen on äidilleen se jokin. Isoveljeni on äidilleni jotain niin ihanaa, ettei meistä muista sitten väliä olekaan, paitsi kun jotain pitää tehdä.

Mieheni on kuopus ja hänestä ei äitinsä välitä ollenkaan, liekö koskaan välittänytkään. Meidän lapsemme ovat molemmissa "mummoloissa" vain lapsia, hyvä jos nimi sanotaan oikein.

Myönnän olen kateellinen veljelleni ja hänen lapsilleen. Minun lapsillani ei ole mummolaa, ei ilmaista lapsenhoitoapua, ei synttärilahjoja, ei soittoja nimppareiden kunniaksi.

Myönnän että yritän hyvittää miehelleni siotä ettei hänen äitinsä koskaan soita hänelle, ei muista lasetmme synttäreitä jne.... Mies soittaa kerran viikossa äidilleen ja joka vuosi synttäripäivänään toivoo että äiti soittaisi hänelle, mutta sitä ei tapahdu. Sen sijaan hän muistaa kertoa miten hän valmistautuu esikoisensa synttäreille hyvissä ajoin, minkä kukan nyt veisi jne... Lienee sanomattakin selvää että tyttären esikoinen on se ainoa oikea lapsenlapsi hänelle. Jopa niin että mieheni vanhat lelut, kirjat jne...on annettu hänelle!!! Kerran meidän tyttäremme luki mökillä vanhaa lastenkirjaa, miehen äiti tuli ja sanoi että käännä sivut

varoen sillä se on hänen tyttärensä vanha kirja.

Miksi meidän lapset eivät ole mitään kummassakaan mummolassa??? Olisko paikalla joku joka osaisi vastata.

Ja ennenkuin haukutte pataluhiksi, niin uskollisesti lähetämme kortteja, koulukuvia jne... emmekä ole koskaan pyytäneet mitään (siis rahaa tai tavaraa). Hymyssä suin nielemme kohtelun kun yritämme olla alhaisen käytöksen yläpuolella. Silti se sattuu. Sieluun!

Ap:n mies on kyllä esikoinen, eli siitä ei ole kyse. Jostain muusta siis on, mutta en tiedä mistä. Mutta en tosiaan ole ainoa miniä joka näin kokee,ja vaikka ihan varmasti on osassa miniöistäkin vikaa, niin esimerkiksi omalla kohdallani tiedän tasan tarkkaan etten ikinä ole antanut aihetta mihinkään, niin kohteliaaksi minut on kasvatettu että koko tämän ajan olen suu supussa ollut vaikka mitä olisi tehnyt mieli sanoa.

meni sitten naimisiin. Mniä teki erittäin selväksi, että pojan elämässä voi olla vain yksi nainen eli hän, ja minusta se oli ihan OK. Pojalla oli nyt oma perheensä (käytännössä vaimo), joka oli hänelle tärkeämpi kuin lapsuudenperhe. Tytär sen sijaan ei avioon mentyään tehnyt minuun mitään pesäeroa vaan pysyi yhä tyttärenä. Siksi minusta oli kummallista, että lastenlasten synnyttyä miniä ryhtyi laskemaan, mitä he saivat ja mitä sai tyttären perhe. Kuitenkin edelleen minulle laitettiin tiukat rajat sen suhteen, mitä saan tehdä ja mitä en saa tehdä lastenlasten kanssa. Tytär taas luotti, että kasvatettuani omat lapset osaan olla hänen lastensa kanssa ilman määräyksiä. Miniä pitää minulle puhutteluja vähän väliä, tekee selväksi, että olen puolueellinen jne., koska suosin tytärtä. Minä taas olen sitä mieltä, että olen tehnyt juuri sen mitä miniä tahtoo eli päästänyt irti pojasta, antanut hänen elää omaa elämäänsä, en ole tuppautunut tai komennellut. Tytär ei ole koskaan lähtenyt pois lähipiiristäni, joten totta kai olen hänen ja lastensa kanssa enemmän. Jos miniä olisi antanut alkuaikoina edes soitella pojan kanssa, voisi tilanne olla toinen. Valitettavasti silloin jokainen puhelu (kerran kahdessa viikossa) päättyi siihen, miten miniä huuteli pojalle, että lopeta se puhelu jo, ei tässä sinun äitiäsi tarvita.

Siis että miniä on hemmetin vallanhaluinen ja arka siitä, etten VAAN saa yrittää vaikuttaa heidän elämäänsä. Oikeasti minua ei pätkääkään edes kiinnosta heitä päsmäröidä, koska minulla on varsin kiireinen ja mielenkiintoinen elämä itsellänikin. Miniä minun näkökulmastani katsottuna vaan tuntuu kovin herkästi tulkitsevan kaiken ERILAISEN "painostukseksi".

Yksi pieni esimerkki: kun heidän suhteensa alkuaikoina erehdyin tekemään heille pashaa pääsiäisherkuksi, koska se on poikani mielestä hyvää, eikä miniä länsisuomalaisena sitä ole tavannut syödä, sekin koettiin puuttumisena heidän perhe-elämäänsä. Haloo - he olivat seurustelleet 1,5 vuotta siinä vaihessa, asuneet yhdessä 4 kk, mikä hemmetin perhe se nyt oli (siis että olisi ihan muka omia traditioitakin). Ja jos annan pojalle heidän kyläillessään meillä mukaan pashakipon (kun lähtivät kotiinsa), niin mitä ihmeen painostusta se nyt oli? Syökööt tai jättäkööt syömättä - kunhan antaa pojan päättää ihan itse, syökö vai ei...

-7-

Meillä taas anoppi puhuu sukulaisille ylpeänä miehestäni eli vanhimmasta pojastaan, mutta käytännön teot ovat jotakin ihan muuta.

Mieheni on kuin näyttelyesine tai sirkus-apina - se jonka seurassa anoppi mielellään näyttäytyy sukujuhlissa ihan kuin sädekehäänsä kiillottamassa. Anoppi käyttäytyy meitäkin kohtaan sukulaisten aikaan kuin me oltaisiin ihmisiä, mutta heti kun sukulaiset ovat poissa, hän on tunnekylmä ja töykeän poissaoleva.



Mieheni on korkeastikoulutettu ja hienon uran rakentanut. Tämä kaikki on saatu aikaan 100%sti ilman anopin apua tai tukea. Äitinsä ei auttanut millään tavalla opiskeluissa tai alku-uran työttömyyden aikana. Muita, nuorempia lapsiaan onkin sitten lahjottu ja autettu kaikilla mahdollisilla tavoilla. Ostettu mitä ikinä he ovat keksineet tarvita, kun taas me miehen kanssa ollaan saatu aina laskea omia pennejämme ja elää niiden mukaan. Nykyisin tulemme hyvin toimeen, toisin kuin anopin muut lapset jotka edelleen ovat melko lailla anopin avustusten varassa.



Kaikki mitä meillä on tai mitä mieheni on saanut perheessämme aikaan on vain ja ainoastaan meidän perheemme ansiota. Anoppia ei tarvitse/voi kiittää mistään. Valitettavasti. Silti anoppi itse yrittää sukulaisten ja vieraiden aikaan antaa täysin päinvastaista, valheellista kuvaa, ihan kuin hän olisi muka jotenkin ollut poikaansa auttamassa: päinvastoin!



Mieheni on aina ollut hänelle lapsista se vähiten tarvitseva, se omilleen jätetty, joka "ei ole koskaan tarvinnut mitään" ja joka "on aina tullut hyvin itsestään toimeen". Ja edelleen anoppi jatkaa tätä käyttäytymismallia, myös lastemme ja minun, miniänsä suhteen.

Tosin ei ole nyt tällä hetkellä miniää. Poika seurusteli aika pitkään, mutta huomasimme että emme kelpaa tälle tyttöystävälle. Vävyjen kanssa ei ole tullut mitään kismaa.

Ja lapset - kaikki- myos.

olleet kiinnostuneita vanhempieni asioista. Minä ja siskoni olemme hoidelleet vanhempiemme asioita ihan eri tavalla ja kuunnelleet äidin murheet ja huolet.

Kälyt ovat kyllä ihan kivoja, mutta naureskelevat äidillemme selän takana. Edelleenkään veljemme eivät soittele äidillemme, mutta kälyt kyllä valittaa ja kitisee jos me saamme siskoni kanssa jotain.

Meille kelpaa äitimme tyyli hoitaa lapsiamme ja siksi lapsemme ovatkin mummolassa paljon. Kälyt tuovat listan, mitä pitää tehdä ja mitä ei saa ja ollaan naama kireänä jos jotain on tehty eri tavalla.

Ja asia ei ole äidistämme kiinni vaan isämme on sitä mieltä, että meitä tyttöjä autetaan enemmän, koska me pidämme heistä enemmän huolta.

Että miettikääs miniät sitä, että kyllä siellä taustalla saattaa olla se appiukko, joka on sanonut vaimolleen, ettei sun tarvi kaikkea paskaa sietää miniöiltä.

mun työkaveri(= anoppi x 2) sanoi, että kyllähän sen tyttären kanssa on läheisemmät välit. Eihän poika edes soita, ellei sillä ole asiaa.

Tämä tuli esille kun odotin esikoistani ja keskustelimme sukupuolesta.

Ei ole tytärtä.



Mutta en (ikävä kyllä) ole vähääkään kiinnostunut poikieni tyttöystävistä. Ja en tiedä miten suhtaudun sitten, kun lapsia alkaa syntyä. Itsellänikin on vielä ihan pieniä.

meni sitten naimisiin. Mniä teki erittäin selväksi, että pojan elämässä voi olla vain yksi nainen eli hän, ja minusta se oli ihan OK. Pojalla oli nyt oma perheensä (käytännössä vaimo), joka oli hänelle tärkeämpi kuin lapsuudenperhe. Tytär sen sijaan ei avioon mentyään tehnyt minuun mitään pesäeroa vaan pysyi yhä tyttärenä. Siksi minusta oli kummallista, että lastenlasten synnyttyä miniä ryhtyi laskemaan, mitä he saivat ja mitä sai tyttären perhe. Kuitenkin edelleen minulle laitettiin tiukat rajat sen suhteen, mitä saan tehdä ja mitä en saa tehdä lastenlasten kanssa. Tytär taas luotti, että kasvatettuani omat lapset osaan olla hänen lastensa kanssa ilman määräyksiä. Miniä pitää minulle puhutteluja vähän väliä, tekee selväksi, että olen puolueellinen jne., koska suosin tytärtä. Minä taas olen sitä mieltä, että olen tehnyt juuri sen mitä miniä tahtoo eli päästänyt irti pojasta, antanut hänen elää omaa elämäänsä, en ole tuppautunut tai komennellut. Tytär ei ole koskaan lähtenyt pois lähipiiristäni, joten totta kai olen hänen ja lastensa kanssa enemmän. Jos miniä olisi antanut alkuaikoina edes soitella pojan kanssa, voisi tilanne olla toinen. Valitettavasti silloin jokainen puhelu (kerran kahdessa viikossa) päättyi siihen, miten miniä huuteli pojalle, että lopeta se puhelu jo, ei tässä sinun äitiäsi tarvita.