Kaikki saa ihan uuden merkityksen kun

t. isänsä menettänyt

toisia ihmisiä opin kyllä arvostamaan vasta hänen kuoltua... ja edelleen vertaan ihmisiä häneen, tiedän joo tyhmää ja naurettavaa, mutta antaisin aika paljon jos saisin edes hetken tämän ihmisen kanssa.



hänen kuoltua huomasin minäkin, että ihmiset jaksavat ruikuttaa aivan naurettavista asioista, enkä tarkoita että olisin itse ollut yhtään parempi

myönnän edelleen valittavani turhasta, enkä siis koe olevani yhtään parempi tai huonompi asian suhteen kuin muutkaan... mutta toiset otan huomioon eritavalla ja käyttäydyn eritavalla,l paitsi omasta myös muiden mielestä. ehkä jouduin "kasvamaan aikuiseksi" tai jotain...

tarkoita ettei arvostaisi mitään? ei pahalla, mutta kokemuksesta voin sanoa, että toi "osaan nyt arvostaa kaikkea erilailla enkä enää ruikuta turhasta"-vaihe ikävä kyllä menee ohi..

läheisen kuolemasta voi seurata myös jotain hyvää. Itse olen huomannut, että aina kun läheinen on kuollut, niin siitä on lopulta seurannut jotain. Ei välttämättä itselle hyvää, mutta ehkä jollekin toiselle. Elämä tavallaan jatkuu ja kuolemallekin on tarkoituksensa.

Ei sitä voi ymmärtää heti läheisen kuoltua, mutta kun aika kuluu. Tajuaa, että ehkä näin kuuluikin tapahtua, jotta jokin toinen hyvä asia saatoi tapahtua.



Eihän se surua poista, mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Sinullekin on tapahtunut jotain hyvää, kun tajuat miten turhaa on valittaa kaikesta. Sitä oppii näkemään ne elämän pienetkin ilot.

että monet arkiset asiat alkaa tuntua täysin mitättömiltä. Itse en esimerkiksi muutamaan vuoteen pystynyt ostamaan itselleni vaatteita, kun veljeni oli tehnyt itsemurhan. Vaatteet tuntuivat niin tarpeettomilta hankinnoilta, en jaksanut keskittyä moiseen.



Nyt taas löydän itseni vaatekaupasta aika ajoin...