Olen syvemmin nyt ymmärtänyt, miten riipaisevaa voisi yksinäinen, köyhä ja sairaalloinen vanhuus olla.

Olette kaikki nuoret itsekin joskus vanhoja, jos saatte elää. 

Moni elää elämänsä yksin ja köyhänä. Jos kukaan ei anna mitään. Tukien ja palkkojen olisi hyvä olla riittävällä tasolla, ei ehdollistettu.

Totta, että moni elää köyhänä ja yksin nuorempanakin, mutta useimmilla heistä olisi myös toivoa ja vaihtoehtoja paremmasta ja usein omat vanhemmatkin vielä elossa (ja vanhempien kotiin pystyy usein menemään seurankaipuussa) 

Vanhana voimat vähenevät ja vaihtoehdot vähenevät. 

Toivottavasti en tällä kommentillani hermostuta ketään, mutta kautta aikain on vanhukset eläneet lastensa kanssa yhteistaloudessa, jolloin ei ole tarvinnut olla yksin. 

Nykyaika on kovaa, kun vanhukset ovat läheisistään erossa. 

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti en tällä kommentillani hermostuta ketään, mutta kautta aikain on vanhukset eläneet lastensa kanssa yhteistaloudessa, jolloin ei ole tarvinnut olla yksin. 

Nykyaika on kovaa, kun vanhukset ovat läheisistään erossa. 

No mun vanhemmat jotka ovat nyt vanhuksia heittivät minut aikananasn pois kotoa. Eivät kyselleet perään että pärjäänkö. Olin juuri täyttänyt 18 vuotta. Pitäisikö minun nyt heitä, ilkeitä ja itsekkäitä hoitaa? 

Yksinäisellä ei ole oikein mitään. Ei voi edes ajatuksissaan saada lohtua siitä, että on edes joku joka välittää.  Ja kun mieli alkaa dementoitumaan niin alkaa ahdistamaan entistä enemmän jos huomaa itse muutoksen. Terveydenhuollossakin ihmisestä alkaa tulemaan vain entistä suurempi roska. Kyllä sen väheksynnän aistii, että ei itsellä ole ihmisten silmissä juurikaan arvoa. Toki on aina aivan ihania vieraita empaattisia ihmisiä, mutta yleinen ilmapiiri on varsin raadollinen.

Toisaalta aika monet alkaa viihtymään yksin, eikä kaipaa oikein ihmisiä. Esim. äitini on ollut isän kuoltua, jo 10 vuotta aika totaaliyksinäinen. Mutta hän nauttii siitä. Ei jaksa minuakaan vieraaksi kuin äkkiä kahville, sitten haluaa taas olla rauhassa yksin.

Mielestäni vanhusten asiat eivät ole nyt menossa ainakaan parempaan suuntaan. Kaikessa pyritään säästämään yhteiskunnan varoja. 

Vanhusten nuorempien sukulaisten pitäisi olla huomattavasti nykyistä enemmän mukana arjessa. Itse olen ainoa lapsi ja minulle ei tullut edes mieleen vaihtoehtoa, että olisin muuttanut vaikka ulkomaille tai edes kovin kauaksi. Muutin perheineni vanhempieni luo omaishoitamaan. Toinen jo kuolikin kotonaan. En ansaitse sädekehää tästä. En jaksa aina olla tarpeeksi kärsivällinen dementoituneelle jäljelle jääneelle. 

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisellä ei ole oikein mitään. Ei voi edes ajatuksissaan saada lohtua siitä, että on edes joku joka välittää.  Ja kun mieli alkaa dementoitumaan niin alkaa ahdistamaan entistä enemmän jos huomaa itse muutoksen. Terveydenhuollossakin ihmisestä alkaa tulemaan vain entistä suurempi roska. Kyllä sen väheksynnän aistii, että ei itsellä ole ihmisten silmissä juurikaan arvoa. Toki on aina aivan ihania vieraita empaattisia ihmisiä, mutta yleinen ilmapiiri on varsin raadollinen.

Noin se juuri on. Ihminen taitaa menettää aika paljon arvoaan ylitettyään eläkeiän. 

Olisi mukavampaa asua kulttuurissa, jossa vanhuksia kunnioitetaan. (Toki vain oman kansan vanhuksia.)

Näinpä.

Psalmi 90:12: ”Herra opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen.”

Laitan luottamukseni siihen, että Jeesus ymmärtää ottaa minut pois ennen kuin olen niin vanha, että tarvitsen arkiapua jne. Kun puolisoni aikanaan vielä eli, niin en kyennyt saamaan hänestä minkäänlaista mielikuvaa eläkeikäisenä ja ennen eläkeikäänsä hän sitten kuolikin. En myöskään pysty kuvittelmaan itseäni eläkeläisenä, joten uskon, etten sellaista aikaa itsekään tule näkemään.

Kaikkia meitä varmasti huolettaa tuo, mutta uskon että omilla valinnoilla voi tiettyyn pisteeseen vaikuttaa vanhuuteensa. Nukkuu riittävästi koko ikänsä. Syö terveellisesti ja liikkuu, etenkin lihaskunnon ylläpito on erittäin tärkeää koko elämän ajan, samoin jooga tai muut erilaiset liikeratojen ylläpitäjät ja tasapainon parantajat. Opettelee aina jotain uutta, lukee kirjaston kirjoja tai äänikirjoja, harrastaa käsitöitä tai muita taitoja, laulaa, pelaa sakkia, vaikkei olisi siinä yhtään hyvä, ratkoo sudokuja, kaikki tällainen auttaa pitämään mielen virkeänä ja aivot kunnossa. Lemmikki on toki hieno juttu myös, sillä tavalla on aina toinen elävä olento siinä vieressä. Ihmissuhteiden ylläpitäminen on tietenkin ensisijaisen tärkeää , eli ihmissuhdetaidot kuntoon ja on opittava ratkaisemaan konfliktit terveellä tavalla, jos haluaa ihmisiä ympärilleen vanhempana. Tällaisia juttuja itse teen jo nyt nuorena ja aion ylläpitää näitä myös sitten vanhempana, koska niistä on tutkitusti sekä iloa että aitoa hyötyä.

Ikääntyminen on pelottavaa, mutta on olemassa myös paljon esimerkkejä onnellista vanhoista ihmisistä. Tietysti on asioita, jotka on tuurista kiinni, mutta tärkeintä ei ole murehtia niitä vaan keskittyä niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa. Oma elinympäristö, ihmissuhteet ja itsestään huolehtiminen on tällaisia asioita. Niitä voi alkaa parantamaan myös myöhemmin elämässä, jos nuorempana ei ole tullut näitä ajatelleeksi tai muista syistä siihen kyennyt.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti en tällä kommentillani hermostuta ketään, mutta kautta aikain on vanhukset eläneet lastensa kanssa yhteistaloudessa, jolloin ei ole tarvinnut olla yksin. 

Nykyaika on kovaa, kun vanhukset ovat läheisistään erossa. 

Mielikuva siitä, että ennen vanhaan vanhukset asuivat aina onnellisina lastensa kanssa saman katon alla, kaipaa vähän realismia. Ei se malli nykyään enää toimi, eikä kyse ole siitä, että ihmisistä olisi tullut kylmempiä tai itsekkäämpiä. Maailma ja arki ovat vain muuttuneet ihan täysin.

Ensinnäkin työelämä pakottaa liikkumaan. Nuoret muuttavat opiskelujen ja töiden perässä kasvukeskuksiin, ja vanhemmat jäävät usein kotiseuduilleen satojen kilometrien päähän. Jos taas yrittäisi muuttaa yhteen kaupungissa, asuntomarkkinat tulevat heti vastaan. Nykyiset kerrostalokämpät on tehty ydinperheille tai yksinasujille. Niissä ei ole mitään saumaa saada omaa rauhaa, ja useamman sukupolven vetävän ison talon ostaminen jostain kaupungista on taloudellisesti useimmille täysin mahdotonta.

Myös ihmisten elinikä ja hoivan tarve ovat muuttuneet. Ennen vanhaan ihmiset kuolivat nuorempina, ja vanhus oli usein loppuun asti apuna arjessa, kuten katsomassa lasten perään tai tekemässä kevyempiä hommia. Nykyään eletään paljon vanhemmiksi, ja kuvioihin tulee usein raskaat muistisairaudet. Sellaisen hoitaminen vaatii ammattitaitoa. Kun perheen molemmat aikuiset käyvät töissä ja elävät omia ruuhkavuosiaan lasten kanssa, lääketieteellistä hoitoa vaativan vanhuksen ottaminen omaan kotiin on vain ylivoimainen yhtälö.

Lisäksi, kaikilla ei edes ole lapsia. Lapsettomuus ja yksin eläminen ovat huomattavasti yleisempää kuin ennen.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti en tällä kommentillani hermostuta ketään, mutta kautta aikain on vanhukset eläneet lastensa kanssa yhteistaloudessa, jolloin ei ole tarvinnut olla yksin. 

Nykyaika on kovaa, kun vanhukset ovat läheisistään erossa. 

Sen ajan vanhukset ei olleet seitsemääkymmentä. Ne TEKIVÄT TÖITÄ siinä yhteistaloudessa sen minkä jaksoivat, vähintään hakkasivat havuja lehmien alusiksi tai tekivät puita, mummot kehräsi ja vahti lapsia ja keitti ruokaa. 

Ei mitään hauraita avuttomia passattavia saati muistisairaita vanhuksia ollut, eikä varsinkaan niin että niitä olisi pitänyt hyysätä vuosia, jopa vuosikymmeniä. Ensin tehtiin töitä ja sitten se loppuliuku oli jyrkkä ja aika hidas. Jos sattui saamaan aivohalvauksen, ehkä puolisen vuotta oli autettavana, sitten tuli toinen halvaus joka vei hengen. 

Nykyaikainen lääketiede kun ei ole meille antanut yhtään lisää terveitä elinvuosia sinne ehtoopuolelle, vaikka elämä onkin pidentynyt. Lisää kärsimystä vaan on tullut, kun pidetään ihmisrauniot väkisin hengissä. 

-----

Se hauraus ja toimintakyvyttömyys muuten on enimmäkseen sitä, että on passivoiduttu eikä suostuta tekemään mitään. Agraariyhteiskunnassa sukulaisten nurkissa oli motivaatio yrittää olla hyödyksi loppuun saakka sen minkä kykeni, ettei olisi sukulaisten taakkana kun ei niilläkään liiemmälti mitään ollut. Nykyään vaan odotetaan passaamista, ei mitään yritystä edes pärjätä itse. Tai osalla on, äskenkin näin kaksi reipasta ja hyväntuulista rollaattorimummoa lenkillä. 

Mutta ei kannata noita menneitä aikoja niin hirveästi ihannoida jos ei historiasta mitään tiedä. 

Tiedätkö muuten, mikä on leipähöylä? Kun varsinkin Hämeessä leivottiin vain kaksi kertaa vuodessa, ruisleipä säilöttiin vartaissa katossa ja se oli hyvin kovaa. Kun sillä kuusikymppisellä vanhuksella saattoi olla pelkät ikenet suussa, keksititin leipähöylä, jolla se saattoi sitä kovaa leipää vuolla ja syödä höylän alla olevasta laatikosta sitten leivänmuruja, kun ikenet ei pystyneet kovaan leipään. Että sitäkö sinä tahdot takaisin? 

-----------

Mitä yksinäisyyteen tulee, pitää katsoa peiliin. Yksin jää ne, jotka ovat eläessään työntäneet muut luotaan. Esim. minun vanhempieni ei tarvitse sekuntiakaan yksinäistä vanhuutta pelätä, jos yksikään jälkikasvusta on hengissä. Mieheni vanhemmat sensijaan saavat pelätäkin, kumpikin elänyt niin täydellisen itsekkäästi ja vain itselleen. Tajusin tässä yhtenä päivänä että näemme minun vanhempiani paljon useammin, vaikka ne asuvat 200 km päässä ja miehen vanhemmat 20 km päässä. Mies ei KOSKAAN ehdota että nähtäisiin hänen vanhempiaan ja minä tietysti ehdotan että tavataan minun. Mieheni itse asiassa vierailee siellä yksinäänkin, koska -no, kuten sanottu, ei kunnon ihmisten tarvitse yksinäisyyttä pelätä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti en tällä kommentillani hermostuta ketään, mutta kautta aikain on vanhukset eläneet lastensa kanssa yhteistaloudessa, jolloin ei ole tarvinnut olla yksin. 

Nykyaika on kovaa, kun vanhukset ovat läheisistään erossa. 

Mielikuva siitä, että ennen vanhaan vanhukset asuivat aina onnellisina lastensa kanssa saman katon alla, kaipaa vähän realismia. Ei se malli nykyään enää toimi, eikä kyse ole siitä, että ihmisistä olisi tullut kylmempiä tai itsekkäämpiä. Maailma ja arki ovat vain muuttuneet ihan täysin.

Ensinnäkin työelämä pakottaa liikkumaan. Nuoret muuttavat opiskelujen ja töiden perässä kasvukeskuksiin, ja vanhemmat jäävät usein kotiseuduilleen satojen kilometrien päähän. Jos taas yrittäisi muuttaa yhteen kaupungissa, asuntomarkkinat tulevat heti vastaan. Nykyiset kerrostalokämpät on tehty ydinperheille tai yksinasujille. Niissä ei ole mitään saumaa saada omaa rauhaa, ja useamman sukupolven vetävän ison talon ostaminen jostain kaupungista on taloudellisesti useimmille täysin mahdotonta.

Myös ihmisten elinikä ja hoivan tarve ovat muuttuneet. Ennen vanhaan ihmiset kuolivat nuorempina, ja vanhus oli usein loppuun asti apuna arjessa, kuten katsomassa lasten perään tai tekemässä kevyempiä hommia. Nykyään eletään paljon vanhemmiksi, ja kuvioihin tulee usein raskaat muistisairaudet. Sellaisen hoitaminen vaatii ammattitaitoa. Kun perheen molemmat aikuiset käyvät töissä ja elävät omia ruuhkavuosiaan lasten kanssa, lääketieteellistä hoitoa vaativan vanhuksen ottaminen omaan kotiin on vain ylivoimainen yhtälö.

Lisäksi, kaikilla ei edes ole lapsia. Lapsettomuus ja yksin eläminen ovat huomattavasti yleisempää kuin ennen.

Korjaisin tuota sen verran, että siinä vaiheessa kun vanhukset alkavat tarvita apua, lapset ovat usein jo itsekin lähes isovanhempi-iässä nykyään. Tai kumminkin sen verran keski-ikäisiä, että saattaa ruveta olemaan itselläkin kremppaa, ja jos ei ole, on se hetki elämässä kun täytyy ruveta todella huolehtimaan omasta hyvinvoinnista, ellei taas itse tahdo vanhana olla muiden riippana. 

Jos oikeasti haluaa pitää itsestään huolta, on liikuttava ja ulkoiltava siihen malliin, että se ihan oikeasti vie aikaa. Siihen päälle työ ja työmatkat, ystävät, parisuhde(meidän täytyy huolehtia niistä ihmissuhteista, joista saamme voimaa, ei sitä muuten kukaan jaksa), huushollin  pyörittäminen. Että missä välissä sitä hoidettaisiin sitä vaivaista vanhusta? Joka hyvässä lykyssä on kiittämätön ja pahapäinen. Todella monella tuntuu nykyään muuttuvan persoonallisuus aivan kauheaksi vanhana, ehkä se on joku ensimmäinen oire muistisairaudesta? 

Ja tosiaan, ei ennen ollut mitään täysin toistaitoisia täysin autettavia vanhuksia muuta kuin muutaman kuukauden ennen kuolemaa. Vähintäänkin ne pystyi parsimaan sukkia tai keräilemään risuja metsässä polttopuuksi, marjastamaan jne. Ja koska oli pakko liikkua, vähintäänkin "pihan perälle" kun vesivessoja ei ollut, pysyi liikuntakykykin parempana. Vanhusten suurin ongelma on se, että sinne kotiin jäädään kykkimään vaikkei mitään varsinaista fyysistä estettä olisi mennä lenkille. Sitten syödään ulostuslääkkeitä kun suoli ei toimi kun ei liikuta, ja nesteenpoistolääkkeitä kun nesteet ei liiku kun ei liikuta.