Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muutin mieleni ja haluankin lapsen
23.08.2026 |
Viime aikoina oon alkanut ajattelemaan, että haluan lapsen. Olen koulutettu, kohtuullisen hyvin toimeen tuleva ja vakaassa parisuhteessa. Aiemmin olen ollut sitä mieltä, että tähän maahan/maailmaan en lapsia tee ja tämän myös omalle kumppanilleni 7 vuotta sitten jo ensimmäisillä Tinder-treffeillä kerroin. Nyt olen 36-vuotias ja mielipide on muuttunut. Kumppanin kanssa tästä on keskusteltu useina iltoina ja kesälomalla varsinkin monena iltana keskustelu kääntynyt tähän. Kumppani ei ole ihan niin innoissaan ajatuksesta ja koenkin, että olen tässä vähän heikommilla jäillä, kun alusta asti suhteemme on perustunut siihen ettei lapsia tule. Nämä lapsentekohaaveet ovat yllättäneet itsenikin.
Kommentit (8)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noin käy lähes kaikille, kun aikuistuu ja alkaa miettiä oman elämänsä merkityksellisyyttä. Toivotan onnea. Itse olisin valmis vielä toiselle kierrokselle 60 vuotiaana. Miehenä se olisi mahdollista vieläkin.
Niin, jotenkin ihan hullua kun mun ajatus on niin vahvasti siinä, että haluaisin nimenomaan nähdä, millainen se meidän oma lapsi on. Oon kyllä puhunut sijaisvanhemmuudesta ja tukiperheenä olemisestakin, mutta kumppanikin on silti ehkä ennemmin oman lapsen kannalla, vaikkei mistään vaihtoehdosta ole niin innoissaan. Lapsiperhearki on meille molemmille hyvin tuttua, sillä sisaruksillamme on lapsia ja vietämme heidän perheiden kanssa paljon aikaa ja lapset ovat meilläkin paljon hoidossa.
On niin paska fiilis, kun tiedän, että oon ikään kuin pettänyt kumppanin tässä; muutin mieltäni radikaalisti ja tässä on nyt 7 vuotta rakennettu elämää yhdessä ja kaikki on niin hyvin. Onko se lapsi kaiken tämän arvoista?
Vierailija kirjoitti:
Jälleen yksi 😆
Ja taatusti samasta tehtaasta 🙊
Vierailija kirjoitti:
Noin käy lähes kaikille, kun aikuistuu ja alkaa miettiä oman elämänsä merkityksellisyyttä. Toivotan onnea. Itse olisin valmis vielä toiselle kierrokselle 60 vuotiaana. Miehenä se olisi mahdollista vieläkin.
Kantsii myös miettiä että se lapsi tarvii vanhemman ainakin 20 vuotta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä tuollaisissa asioissa saa muuttaa mieltään, mutta ei voi olettaa että kumppani muuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Niin, jotenkin ihan hullua kun mun ajatus on niin vahvasti siinä, että haluaisin nimenomaan nähdä, millainen se meidän oma lapsi on. Oon kyllä puhunut sijaisvanhemmuudesta ja tukiperheenä olemisestakin, mutta kumppanikin on silti ehkä ennemmin oman lapsen kannalla, vaikkei mistään vaihtoehdosta ole niin innoissaan. Lapsiperhearki on meille molemmille hyvin tuttua, sillä sisaruksillamme on lapsia ja vietämme heidän perheiden kanssa paljon aikaa ja lapset ovat meilläkin paljon hoidossa.
On niin paska fiilis, kun tiedän, että oon ikään kuin pettänyt kumppanin tässä; muutin mieltäni radikaalisti ja tässä on nyt 7 vuotta rakennettu elämää yhdessä ja kaikki on niin hyvin. Onko se lapsi kaiken tämän arvoista?
Et sinä ole ketään pettänyt. Ihminen ja ihmisen mieli muuttuu elämänkulussa. Sitten ei enää voi muuttua, jos alkaa vanhemmaksi, joten siinä mielessä on tärkeää tietää, mitä haluaa, jos siihen ryhtyy - niin sinun kuin miehen.
Alue: Aihe vapaa
Ymmärrettävää tuohon on kumppanin näkökannalta - hän panostanut ja rakentanut lapsettomaan suhteeseen eikä varmaan enää tuossa iässä ole innostuneempi, että vielä 55v (oletan, että samanikäinen) on lapsi huollettavana, tosin ei enää pikkulapsi-ikäinen.
Miten sijaisvanhemmuus/tukivanhemmuus tmv., jossa näkee myös sen arjen?