Oletko koskaan jälkeenpäin ällistellyt, miksi ihmeessä ihastuit päättömästi (hetkeksi) johonkuhun?

Vierailija kirjoitti:

Lukuisia kertoja elämässäni. Noin 10 kertaa sanoisin. Olen 32-vuotias ja nämä ovat tapahtuneet viimeisen 15 vuoden sisällä kaikki. Minulla ei ole diagnoosia asiaan liittyen mutta ”ihastuminen” on itselleni yksi kauheimmista tunteista. Se on niin kokonaisvaltainen. En tosin ole aivan varma että onko kyse edes näissä ollut pelkästään ihastumisesta vaan sanoisin että siinä on ollut jonkinlaista pakkomiellettäkin mukana. Olen kaksi kertaa tällaisten ihastusten takia joutunut jopa sairauslomalle.

Ensimmäinen näistä kerroista oli kaikkein pahin. Olin 18-vuotias ja täysin seksuaalisesti kokematon. Tämä toinen oli 25 ja kokenut. Yhdessä oloamme kesti noin puoli vuotta. Ensimmäinen kuukausi meni kivasti mutta sen jälkeen minulle selvisi millainen ihminen oli kyseessä. Hän petti, valehteli, nöyryytti, syyllisti ja kohteli minua kaikin tavoin niin kuin olisin ollut paskaa. Olin varmasti itse jossain määrin rasittava ja takertuva mutta koen edelleen melkein 15 vuoden jälkeen että hän käytti minua hyväksi. Olin todella kiintynyt häneen ja uskoin että kuulumme yhteen. Ajatukset olivat hänessä melkein 24/7 silti ja yritin olla hänelle mahdollisimman hyvä. Lopulta silmäni aukesivat.  

Muut kerrat ovat kaikki olleet myös enemmän tai vähemmän rankkoja mutta niissä minua ei kohdeltu huonosti. Niissä olen vain ihastunut ihan käsittämättömän nopeasti ihmisiin jotka olen tavannut tyyliin yhden ainoan kerran.

Googlaa 'limerenssi'.

Vierailija kirjoitti:

Jos on kovin yksinäinen niin voi sen vuoksi ihastua ilman että heti huomaa varoitusmerkkejä.

Tämä. Jos on ollut pitkään sinkkuna, ei enää suodata paljonkaan, vaan lähes kaikki käy. Sitten kun on läheisyydentarve tyydyttynyt, alkaa nähdä selvemmin. Minulle silmät avasi lyhyt ero matkani takia. Kun palasin kotiin, totesin, etten enää halua nähdä tyyppiä ollenkaan. Emme siis asuneet yhdessä.

Pakkomielteisesti ihastuminen ja sen jälkeinen ällötys on hyvin yleistä autistisilla henkilöillä, sillä heidän aivojen dopamin säätelytoininta tukee tuollaista käytöstä. Ihastuksesta tulee helposti se erityismielenkiinnonkohde ja pieni pettymys romahduttaa dopamiinitasapainon, jolloin tulee romahdus ja pettymys, jonka autisti kokee vahvasti. Tähän kun lisätään adhd, joka on hyvin yleinen liitännäisdiagnoosi autistilla, niin ilmiö on sellaisella aika todennäköinen. Matti Nykänen naisruletteineen hyvä esimerkki.

Mä ihastuin mieheen töissä jonka nimeä edes en tiedä vieläkään. Luulen että se johtui siitä että Olin kotona oman miehen kanssa niin onneton.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Mutta syy oli olemassa, eli hän käyttäytyi äärettömän kauniisti ihan koko ajan.

Sitten kun rakastuin, hän alkoi näyttää sitä pimeää puolta ja raivokohtauksia.

En oikeastaan ihmettele niinkään paljon rakastumista, enemmänkin ihmettelen, miten joku osaa näytellä niin hyvin.

Jos hän halusi näyttää sinulle että hånkin on vain ihminen.

Olen sellainen, että jos joku näyttää kovasti kuvittelevan minut täydelliseksi, tiedän hänen pettyvän ennemmin tai myöhemmin. En ole täydellinen. Siksi näytän sen mieluummin ennemmin. 

Ihastuin kerran ensinäkemältä palavasti yhteen vammautuneeseen mieheen. Se jäi etäiseksi kaukoihastukseksi. En kerrakaikkiaan tiedä, mikä hänessä minuun vetosi, koska ulkonäkö tosiaan oli aika kärsinyt ja luonnettaan en uuntenut yhtään. Joku siinä ulkonäössä veti ihan hulluna puoleensa, en käsitä mikä, mutta kävin ihan kuumana häneen.

On käynyt monesti. Varsinkin nuorena, mutta edelleen yli 45-vuotiaana joskus. Nämä oudot ihastumiset ovat jotain pinnallisia ulkonäköön tai kapeisiin kivoihin piirteisiin perustuvia. Muutama viikko tai kuukausi tyyppi tuntuu ihmeelliseltä ja ihanalta ja sitten tunne kuivahtaa. Yleensä ei tunneta tai tutustuta mitenkään vaan saattaa olla kaukaa ihailua tai jotain asiapohjaista lyhyitä kohtaamisia. 

Sitten on ihan eri tason ihastumisia kun tutustuu kunnolla ihmiseen ensin ja vähitellen ja lopulta huomaa ihastuneensa. Nämä voi johtaa rakastumiseen tai suhteeseen, mutta vaikka ei, niin niissä ei koskaan tule sitä tunnetta että mitä ihmettä hänessä näin, koska tietää, mitä näki ja se oli hän oikeana ihmisenä. Vaikka ei olisi mitään oikeaa suhdetta tullut ja aikaa kuluisi kymmeniä vuosia, muistaa silti lämmöllä ja ihastumisen tunne tuntuu hyvältä.

Ihastuin minua vanhempaan työkaveriin silmittömästi, tai oikeastaan hänen antamaan huomioon. Hän siis ensin taisi ihastua minuun ja huomiollaan ja läheisyydellään sai minut pauloihinsa. Sitten ohimennen mainitsikin puolisostaan ensimmäisen kerran vasta parin kuukauden jälkeen. Itkuhan siinä tuli, mutta onneksi väistin luodin ja ihastus loppui kuin seinään. Hän vaikuttaa edelleen ihastuneelta. Jopa ihastuneemmalta kuin aikaisemmin, kun sai tehtyä tuon "synninpäästönsä", johon en reagoinut mitenkään erityisesti hänen nähden. Kai luuli, että hyväksyn hänen toimintansa varattuna ihmisenä ja että minä jatkan "peliä" siitä tiedosta huolimatta? No en jatka..

Vierailija kirjoitti:

Jos on kovin yksinäinen niin voi sen vuoksi ihastua ilman että heti huomaa varoitusmerkkejä.

Minulla oli huono suhde eksän kanssa niin ihastuin toiseen. Onneksi eron jälkeen siitäkään ei tullut mitään. Olisi tullut toinen ero aika nopeasti perään.  Kyllä sitä nuorena on tyhmä ja ehkä epätoivoinenkin että pärjääkö yksin. No todellakin pärjää, paljon paremmin.

En ole ikinä ihastunut silmittömästi kehenkään. En ole niitä joita voi huijata  jollain I love lurituksilla.

Se ei tarkoita sitä että en välittäisi tai rakastaisi ketään.

Ihmiset on vaan niin urpoja 

Joka kerta. Yksi paljastui juopoksi, toinen olikin mikä lie mt-kuntoutuja jne. Ja olen pitkässä parisuhteessa, mutta töissä pääsi tällaisia ihastumisia tapahtumaan, kunnes silmäni avautuivat. Ja nämä olivat vain (yksipuolisia) ihastuksia vailla mitään tapahtumia. 

Onhan tuo omituista. Olin 48v vähän ihastunut työkaverini ja sitten rohkaistuin menemään hänen työtilaansa.  Muutaman minuutin kuluttua huumaannuin yhtäkkiä hänestä. Pelästyin ja lähdin pois. En halunnut joutua tuohon hulluin mielentilaan,

Vierailija kirjoitti:

Pakkomielteisesti ihastuminen ja sen jälkeinen ällötys on hyvin yleistä autistisilla henkilöillä, sillä heidän aivojen dopamin säätelytoininta tukee tuollaista käytöstä. Ihastuksesta tulee helposti se erityismielenkiinnonkohde ja pieni pettymys romahduttaa dopamiinitasapainon, jolloin tulee romahdus ja pettymys, jonka autisti kokee vahvasti. Tähän kun lisätään adhd, joka on hyvin yleinen liitännäisdiagnoosi autistilla, niin ilmiö on sellaisella aika todennäköinen. Matti Nykänen naisruletteineen hyvä esimerkki.

Autismi+Adhd yhdessä voivat hyvin johtaakin kuvatunlaiseen poukkoilevaan käytökseen, mutta enpä yksinkertaisena autistina tunnista piirrettä itsessäni. Toki olen ihastunut (tai ainakin uskotellut itselleni niin) hetkeksi kummiin heppuihin, mutta se on normaalia libidoa.

-Assi dg

Vierailija kirjoitti:

En ole ikinä ihastunut silmittömästi kehenkään. En ole niitä joita voi huijata  jollain I love lurituksilla.

Se ei tarkoita sitä että en välittäisi tai rakastaisi ketään.

Ihmiset on vaan niin urpoja 

Eihän tässä ole kyse siitä, että lankeaa jonkun auervaaran pauloihin, vaan että ihan omassa päässään alkaa tuntea voimakasta vetoa johonkin henkilöön - mutta jossain vaiheessa herää ikään kuin lumouksesta, "mitä ihmettä oikein ajattelin!" Tähän voi liittyä ihan kunnon romanssi tai sitten ei mitään. Kyse on omista romanttisista tai eroottisista tuntemuksista, jotka *puff* katoavat kuin tuhka tuuleen.