alkoholistin lapset? miten olette selviytyneet tasapainoisiksi aikuiseksi/vanhemmiksi?

koskaan päästä yli isäni alkoholismista. Nykyään on raitis, mutta yhä edelleen (etenkin juhlissa) tarkkailen onko isä varmasti selvinpäin. Niin monet juhlat rippijuhlista jouluihin on mennyt isän ollessa kännissä. Töissä kävi aina ja oli pääosin raittiina, mutta sitten joku pikkujuttukin saattoi laukaista känniputken jolloin isä joi ja joi monta päivää. Ja aina kotona ja muuttui lopulta agressiiviseksi. Sain monta kertaa mennä isän ja äidin riitojen väliin, kun pelkäsin isän satuttavan äitiä. Ja joskus heitteli minunkin päälle tavaroita ym, vaikka ei koskaan käynyt suoraan käsiksi. Pahinta oli se, että isän alkoholismi salattiin kaikilta ulkopuolisilta, äiti ei halunnut puhua siitä kenellekään. Jopa perheemme sisällä se on ollut pitkälle vaiettu aihe ja puhumattomuus on tehnyt asiasta minulle vielä vaikeamman. Oma hyvä parisuhteeni on ollut minulle parasta terapiaa. Miehelle olen itkenyt asiaa monet kerrat ja kertonut isän toilailuista. Vaikka hän ei voi tuntemuksiani ymmärtää, kun itse ei ole vastaavaa kokenut niin on auttanut kun on voinut puhua edes jollekin.



Oma alkoholinkäyttöni on myös jonkun jo kuvailemaa on-off-tyyliä. Teininä join paljon ja aina överit. Vasta nyt äitinä olen oppinut kontrolloimaan omaa alkoholinkäyttöäni kunnolla ja pystyn juomaan vain pari ja sitten lopettaa.



Edelleen pelkään jatkuvasti, että milloin isäni taas retkahtaa. Jos äidille tapahtuisi jotain niin luultavasti siitä alkaisi juopottelu.



Vanhemman alkoholismi on yksi rankimmista asioista mitä lapselle voi tapahtua. Ainakin itselle on jäänyt pysyvät itsetunto-ongelmat ja turvattomuuden tunne. Ja tarkkailen aina kaikkien ilmeitä ja eleitä suurennuslasilla, tavallaan ylitarkkailen ympäristöäni mikä tekee elämästä välistä aika rankkaa.



Olisipa ihanaa jos löytyisi netin kautta joku vertaistukiryhmä, jossa näitä asioita puida. Tähän asti ei ole ollut ketään muuta kuin mies jolle puhua.

Niistä lähtökodista käsin, joista minäkin lähdin, minä olen selviytynyt hyvin ja olen riittävän tasapainoinen aikuinen ja vanhempi. Toisaalta, jos lähtökohtani olisivat erilaiset, paremmat, kaikki ne pikku omituisuudet minussa olisivat kummallisia. Nyt niitä ei ihmettele kukaan, koska kaikki selittyy aina ja kaikkialla sillä, että vanhempani olivat alkoholisteja.



Töitä se vaatii kuitenkin. Ne, jotka eivät käsittele lapsuuttaan ja kokemuksiaan alkoholistin lapsena, näyttävät ajautuvan itsekin alkoholisteiksi. Minä jouduin ensin myöntämään, etten voinut parantaa vanhempiani, ja että tein itse parhaani ja jopa enemmän kuin minulta oli kohtuullista odottaa silloin, kun yritin pitää kulisseja pystyssä. Jouduin ymmärtämään, että alkoholismi ei johtunut mistään, mitä minä tein, olin tai sanoin - vaan kaikki se negatiivinen palaute, haukkuminen ja väkivalta johtuivat alkoholismista. Piti hyväksyä sekin, että kyse on sairaudesta, joka on vienyt multa vanhemmat. He ovat elossa, mutta käytännössä heitä ei mulla koskaan ollutkaan (synnyin kahden alkoholistin perheeseen). Kaikkein rankin vaihe oli se, kun aloin aikuistua ja perustaa omaa perhettäni: piti tehdä omat päätökset ja pysyä niissä, ottaa vastaan haukut ja viha omilta vanhemmilta, kun en suostunutkaan antamaan rahaa alkoholiin tai kun kieltäydyin itse ottamasta alkoholia vaikka he sitä tarjosivatkin. Tarpeeksi kauan kuultuani sitä, miten olen kiittämätön, koppava, omahyväinen ja itserakas kakara, tulin siihen pisteeseen, että päätin lopettaa oma-aloitteisen yhteydenpidon heihin kokonaan. Kun minä ja mieheni aloimme saamaan lapsia, ilmoitin jo esikoisen raskausaikana, että lastenlasten tapaamisten suhteen on tietyt pelisäännöt, ja niillä mennään, halusivat vanhempani tai eivät. Käytännössä kielsin heitä tapaamasta lapsenlapsiaan, joskin isäni suhteen kielto on lieventynyt valvotuiksi tapaamisiksi.



Piti siis todella pohtia asioita, työntää vanhempien puheet, ajatukset ja toiveet taka-alalle ja kasvattaa sellainen selkäranka, joka taipuu mutta kestää. On pitänyt oppia tuntemaan itsensä sen sijaan että olisi uskonut kaiken sen, mitä vanhempani mulle ovat syöttäneet. Nyt, kun kymmenisen vuotta olen seisonut jokaisen sanani takana ja pitänyt kiinni kaikesta siitä, mitä olen sanonut (olen joutunut mm. kutsumaan poliisit poistamaan isäni oman poikani ristiäisistä, jonne hän saapui kutsumattomana vieraana ja humalassa), vaikuttaisi siltä, että jopa mun vanhempani alkavat tajuta, että olen tosissani eivätkä he voi manipuloida minua toimimaan tahtonsa mukaan. Mutta Luojan kiitos heistä aika jättää pian, ja pääsen eroon kaikesta tästä vaivasta.

molemmat vanhemmat alkoholisteja, isä oli erittäin väkivaltainen myös. Tottakai pelon- ja hylkäämisentäyteinen lapsuus kulkee aina mukana, eroon siitä ei pääse. Itse koin parikymppisenä aivan täydellisen romahduksen (psykoottistasoinen masennus ja epävakaa persoonallisuus), josta muutaman sairaalajakson jälkeen aloin pikkuhiljaa rakentaa itseäni sellaiseksi, kuin ehkä oli tarkoitettu. Urakka on ollut aivan valtava, tuntuu kuin olisin tehnyt 30 vuoden kasvutyön nyt viimeisen 10 vuoden aikana. Kipeää on tehnyt monesti ja paljon. Silti on ehdottomasti kannattanut :)



Nyt koen olevani erittäin tasapainoinen, elämää ehkä vähän keskivertoa enemmän nähnyt kolmekymppinen äiti, joka osaa aina katsoa elämää ja asioita monelta kantilta ja selviää mistä tahansa. Ja elää mustasta huumorista :)



Isäni joi itsensä hengiltä alle 50-vuotiaana, äitini on ollut nyt pari vuotta raittiina ja välit ovat hyvät.

Olisipa ihanaa jos löytyisi netin kautta joku vertaistukiryhmä, jossa näitä asioita puida. Tähän asti ei ole ollut ketään muuta kuin mies jolle puhua.

http://www.aal.fi/

äiti ei onneksi juonut, mulla oli vanhat vanhemmat. Isä sodankäynyt, pienenä orvoksi jäänyt ja sukulaisten nurkissa rikkinäiseksi kasvanut mies. Ei ollut suoranaisesti väkivaltainen, mutta henkistä väkivaltaa kyllä käytti. soitti suutaan yöt läpeensä. Kävi töissä, mutta aina pelolla odotettiin kotiin tuloa. Voi sitä riemua, jos olikin selvinpäin. Loppuviikolla ei yleensä ollut. Isä kuoli 1980. Sen jälkeen sai pelätä juoppoa isoveljeä, joka oli todella väkivaltainen. Riehui kotona ja kylillä, istui välillä linnassakin. Onneksi pääsin siskolle yöksi usein.

Nyt olen viisikymppinen, lapset aikuisia. En ole koskaan oikeastaan juonut, ainakaan humalaan asti. kontrolli on pakko säilyttää. Lapset aikuisia ja tasapainoisia. Meillä ei ole juotu lasten nähden eikä juuri muutenkaan, onneksi.



Sisarukseni ovat lähes kaikki alkoholisteja. Jostain syystä he eivät edes häpeä sitä. Minä häpeän heitä kännissä. Siksi emme paljoa ole tekemisissä. He varmaan pitävät minua tekopyhänä.



Olen eheytynyt aika paljon, vielä 10 vuotta sitten minulla oli paljon pelkotiloja ja ulkopuolisuuden tunnetta.

Hän oli niin fiksu, että tajusi erota isästämme tarpeeksi ajoissa (olimme alle kouluikäisiä).



Meillä lapsilla on ihan normaali suhde alkoholiin ja elämään yleensäkin.

(tapaturma), äitini oli raivoraitis. Olin kolmen kun erosivat ja sen jälkeen isäni uhosi tekevänsä lapsia muiden naisten kanssa kostoksi vielä eläkeikäisenäkin.

No, siihen ikään ei elänyt, puolisisaruksia on tietääkseni vain kolme.

Itse olen "selviytynyt". Kovia kasvukipuja on ollut, niin kuin yksi aikaisempi kirjoittaja kertoi nuorena ryypänneensä ja riehuneensa, sitä tein minäkin.

Menin nuorena avioliittoon, jonka pidin hyvin kunnollisena. Liitto loppui kymmenen vuoden jälkeen. Kaksi lasta.

Avioliiton jälkeen rakastuin (lue ripustauduin) juoppoon, joka oli lisäksi pahoinpitelijä. Fyysisesti ja psyykkisesti pahoinpitelijä. Tästä suhteesta eroon päästyäni koin totaalisen romahduksen.

Nykyään olen hyvässä mutta hieman omituisessa parisuhteessa, josta on syntynyt yksi lapsi.

Oman isäsuhteettomuuteni takia minulla on vieläkin valtava hylätyksitulemisen pelko ja pyrin tekemään lapsilleni selväksi sen, että olen aina olemassa heitä varten. Yritän kuitenkin olla ripustautumatta.

Miehestäni en ole varsinaisesti mustasukkainen, mutta pelkään menettämistä paljon.

Jos tunnen, että menettämisen mahdollisuus on, muuttuu käytökseni alkukantaiseksi. Nykyään myös torjuvaksi, puolustautuvaksi ja pakenevaksi.

Olen opetellut tulkitsemaan ja ennustamaan käytöstäni ja tästä syystä osaan sitä myös ohjailla jonkun verran.

Minä en myöskään muista lapsuudestani paljon ja muutenkin mieleni unohtaa helposti vaikeat asiat.

Olen paljon vaativa, mutta annan myös paljon.

Olen siis kokeilujen ja itsearvioinnin avulla kasvanut niin tasapainoiseksi, kuin vain voin olla. Nykyään melko rauhallinen, mutta nollasta sataan ei ole pitkä matka, jos tilanne on otollinen. Ikävuosina 30-40 olen rauhoittunut todella paljon. Luulenpa että selviytymiskeinoni on ollut acting out.

molemmat vanhemmat alkoholisteja, isä oli erittäin väkivaltainen myös. Tottakai pelon- ja hylkäämisentäyteinen lapsuus kulkee aina mukana, eroon siitä ei pääse. Itse koin parikymppisenä aivan täydellisen romahduksen (psykoottistasoinen masennus ja epävakaa persoonallisuus), josta muutaman sairaalajakson jälkeen aloin pikkuhiljaa rakentaa itseäni sellaiseksi, kuin ehkä oli tarkoitettu. Urakka on ollut aivan valtava, tuntuu kuin olisin tehnyt 30 vuoden kasvutyön nyt viimeisen 10 vuoden aikana. Kipeää on tehnyt monesti ja paljon. Silti on ehdottomasti kannattanut :) Nyt koen olevani erittäin tasapainoinen, elämää ehkä vähän keskivertoa enemmän nähnyt kolmekymppinen äiti, joka osaa aina katsoa elämää ja asioita monelta kantilta ja selviää mistä tahansa. Ja elää mustasta huumorista :) Isäni joi itsensä hengiltä alle 50-vuotiaana, äitini on ollut nyt pari vuotta raittiina ja välit ovat hyvät.

molemmat vanhemmat alkoholisteja, isä oli erittäin väkivaltainen myös. Tottakai pelon- ja hylkäämisentäyteinen lapsuus kulkee aina mukana, eroon siitä ei pääse. Itse koin parikymppisenä aivan täydellisen romahduksen (psykoottistasoinen masennus ja epävakaa persoonallisuus), josta muutaman sairaalajakson jälkeen aloin pikkuhiljaa rakentaa itseäni sellaiseksi, kuin ehkä oli tarkoitettu. Urakka on ollut aivan valtava, tuntuu kuin olisin tehnyt 30 vuoden kasvutyön nyt viimeisen 10 vuoden aikana. Kipeää on tehnyt monesti ja paljon. Silti on ehdottomasti kannattanut :)

Nyt koen olevani erittäin tasapainoinen, elämää ehkä vähän keskivertoa enemmän nähnyt kolmekymppinen äiti, joka osaa aina katsoa elämää ja asioita monelta kantilta ja selviää mistä tahansa. Ja elää mustasta huumorista :)

Isäni joi itsensä hengiltä alle 50-vuotiaana, äitini on ollut nyt pari vuotta raittiina ja välit ovat hyvät.

tarkennan tähän sen verran, että ei minusta toki "uudenveroista" ole tullut. Mutta kuten joku tuolla ylempänä sanoi, lähtökohtiin nähden hyvä (on ammatti jne, vaikken mitään hienoa olekaan). Kamppailen joidenkin asioiden kanssa edelleen, ja joskus on vaikeaa nähdä mikä johtuu mistäkin. Se on kuitenkin tärkeää selvittää, jos haluaa kehittyä.

Vaikeinta on ollut löytää itsestään se kaikki mitä lapsen kasvuun tarvitaan (koen, että olen joutunut käymään monia lapsuuden kehitysvaiheita aikuisena läpi), sillä eihän sellaista tavallaan voi olla mitä ei ole annettu. Miten luoda itselleen turvallisuuden tunnetta, itseluottamusta jne. "tyhjästä". Kuinka päästä irti alkukantaisista selviytymismekanismeista/-keinoista, jotka normaalien maailmassa ovatkin haitaksi?

Luonnollisesti olen saanut ammattiapua, mutta en oikeastaan koe siitä olleen suurta hyötyä. Parasta terapiaa on ollut (ja on edelleen päivittäin) se, kun saan luoda lapsilleni sellaisen lapsuuden kuin olisin itse halunnut (jos siis olisin tiennyt sellaisen olemassaolosta!)

Joulut, kesälomat, arki, JOKA HETKI meillä on turva, rakkaus, luottamus läsnä. Se eheyttää minua joka päivä lisää, vaikka sen itse luonkin.

T.14

Vaittaisin, etta olen suht tasapainoinen tata nykya, mutta aikaa ja tyota siihen on mennyt. Meilla aiti ja hanen miehensa ovat ne viinan rakastajat ja asuin heidan luonaan kunnes sain lukion kaytya ja sitten muutin pois niin akkia kuin vain paasin.



Aluksi se alkoholinkaytto oli suht harmitonta (jos niin voi sanoa). Ensi alkuun se oli "vain" yksi pullo jotain kirkasta viikonlopuksi heille molemmille. Kannit eivat menneet aivan kaatiksiksi asti ja meilla oli itse asiassa aika mukavaa lauantai-iltaisin kun tunnelma oli leppoisa. Tuota ei kauaa kestanyt, ja yhtakkia maarat alkoivat kasvamaan ja kasvamaan, ja kohta olikin jo mukana venajalta tuotu pirtu, itse tehty "viini", jonka teossa meidan piti auttaa, itse tehty kalja, jne. Samoin juominen alkoi venymaan. Perjantaina juostiin kieli pitkalla kotiin toista ja valitettiin "janoa". Seuraavaksi tarvittiin jo "parantavaa" sunnuntaisinkin. Siita se venyi myos joskus maanantaille, ja juhlapyhista tulikin pian yhta helvettia. Tata nykya juovat pitkin viikkoa ja aivan tajuttomia maaria.



Mutta siis vastaus ap:n kysymykseen. Ensimmainen tekija, joka auttoi itsea eteenpain oli viha. Aluksi olin tietysti surullinen, mutta mita enemman meita solvattiin, nimiteltiin, vahateltiin ja lopuksi jatettiin oman onnemme nojaan, sita vakaammin paatin, etta mina aion elaa elamani toisin. Olin aina kateellinen kavereilleni, joiden vanhemmat viettivat aikaa heidan kanssaan ja tekivat ns normaaleja perhejuttuja. Meidan "normaali" perheaika lauantaisin (jos sattuivat hyvalla paalla olemaan), oli menna kaupungille ostoksille kaljapullot ja taskumatti piilotettuina takin sisaan ja niista naukkailtiin aina tilaisuuden tullen. Harrastuksiin, vaatteisiin tai mihinkaan normaaliin en koskaan saanut rahaa, ja jos pyysin jotain niin vastaus oli huuto "mene toihin", vaikka olin noin 10-vuotias.



Toinen, joka auttoi minua, oli koulu, niin oudolta kuin se varmaan kuulostaakin. Minulle koulunkaynti oli helppoa ja lukiossa minua vihdoinkin kohdeltiin kuin ihmista. Opettajat olivat aivan mahtavia ja kannustivat jatkamaan. Tuosta sain voimaa, vaikka valilla tuntuikin kuin taivas putoaisi paalle, enka jaksaisi enaa hetkeakaan. Eivat kotioloni kenellekaan salaisuus olleet, pienessa kaupungissa kun asuimme, mutta lukiossa se ei enaa merkinnytkaan mitaan toisin kuin yla-asteella. Tietenkin se varitti osalta koulunkayntia ja kaytokseni oli valilla todella epakypsaa. Kotona koulumenestystani ei noteerattu mitenkaan. Aiti hymahti todistuksen nahdessaan ja hanen miehensa jaksoi muistuttaa, ettei minusta siltikaan ikina tule mitaan, ja etta minun olisi paras muistaa etta olen vain "tyolaisten penska". Kaikkien naiden vuosien jalkeen olen siis erittain kiitollinen omille opettajilleni, joilta sain ne positiiviset sanat, joita silloin tarvitsin.



Kolmas tekija itsellani, on valimatkan pitaminen. En anna heidan tulla enaa niin lahelle, etta paasisivat satuttamaan. Karsin todella huonosta itsetunnosta nuorempana ja monta vuotta jouduin itselleni sanomaan, etta heidan juomisensa ei ole minun vikani ja se ei tee minusta yhtaan se huonompaa ihmista. Osittain tama on ajanut uraani, kun olen itselleni yrittanyt todistaa, etta mina voin paasta pois sielta ja ansaitsen myos hyvia asioita.



Ehka kuitenkin kaikista tarkein, on oma perheeni. Me olemme suorastaan allottavan keskiluokkaisia ja elamamme vaikuttaa muille ehka vahan tylsalta, mutta itse olen taysin onnellinen ja tyytyvainen. Mies on rauhallinen ja on aina tukenani 100%. Niinkuin edellinenkin kirjoittaja, myos mina koen sen miten toimin omien lasteni kanssa eheyttavana.



Karsin lievasta synnytysmasennuksesta ensimmaisen syntyman jalkeen, ja siina samalla sain terapiassa puhua omasta lapsuudestani. Koin sen erittain hyodylliseksi, silla omien lasten myota minun on ollut entista vaikea ymmartaa aitini kayttaytymista meita lapsia kohtaan. En voi ymmartaa, kuinka joku voi niin avoimesti melkein vihata omia lapsiaan ja paivittain nujertaa henkisella vakivallalla. Haluaisin kysya miksi, mutta tiedan etten siihen saa ikina vastausta, etenkaan kun alkoholi on tata nykya tuhonnut jo hanen muistinsa ja ymmarryksen. Silti sydanta viela kouraisee, kun naen mita hanesta on tullut ja joudun muistuttamaan itseani, etta se oli hanen valinta. En usko, etta tuolla juomisella hanella voi olla montaa elinvuotta edessa ja pelkaan sita paivaa kun saan sen puhelinsoiton.

että kun isäni on nykyisin raitis ja kaikin tavoin rauhoittunut, eikä siten ilmeisesti äitinikään kaikki energia kulu johonkin muuhun kuin lapsiin, niin vanhempani ovat oikeastaan mallivanhempia. Kuitenkin mulla on aina lapsuus alitajuisesti mielessä (en siis pyri mitenkään tahallaan kierimään itsesäälissä tms mitä jotkut nuijat kuvittelevat ihmisten esim. terapiassa tekevän), on sellainen tyhjä ja turvaton olo koko ajan ja odotan aina vain seuraavaa katastrofia. Lapsuus on oikeastaan sellainen pimeä, kaoottinen möykky mielessä, en oikein muista siitä edes muuta kuin pahimmat isän kännitoilailut.

että kun isäni on nykyisin raitis ja kaikin tavoin rauhoittunut, eikä siten ilmeisesti äitinikään kaikki energia kulu johonkin muuhun kuin lapsiin, niin vanhempani ovat oikeastaan mallivanhempia. Kuitenkin mulla on aina lapsuus alitajuisesti mielessä (en siis pyri mitenkään tahallaan kierimään itsesäälissä tms mitä jotkut nuijat kuvittelevat ihmisten esim. terapiassa tekevän), on sellainen tyhjä ja turvaton olo koko ajan ja odotan aina vain seuraavaa katastrofia. Lapsuus on oikeastaan sellainen pimeä, kaoottinen möykky mielessä, en oikein muista siitä edes muuta kuin pahimmat isän kännitoilailut.

äskettäin eräät tutut puhuivat matkoista joita tekivät lastensa ollessa pieniä, en oikein voinut osallistua keskusteluun koska se olisi ollut sitä, että joo isä raivosi koko matkan perille, ryyppäsi koko loman ja raivosi taas koko matkan takaisintullessa. Lomistakaan en muista mitään muuta kuin että vihasin niitä.

mielestäni olen selviytynyt hyvin, yksi meistä neljästä kärsii pahasti. Joutui esikoisena näkemään sitä paljon enemmän kuin munä kuopuksena olen joutunut. En silti ymmärrä että kaikesta pitää syyttää lapsuuttaan, se pitää käsitellä ja oppia sen kanssa elämään, jotta pääsee eteenpäin. Myös äidit ja isät on vaan ihmisiä, virheineen päivineen, minä ooen antanut anteeksi kaiken, asia ei paina minua.



Vanhempani ovat ihanat isovanhemmat eikä isäni ota enää laisinkaan, sairaudesta johtuen. Äitinikään ei silloin kun on lapsiani yökylässä. Itse otan minkä otan, en koe alkoholia ahdistavana asiana mutta silti meillä pidetään huoli että lasten ei tarvitse kokea sitä samaa turvattmuutta johka humalainen aikuinen aiheuttaa..

niin ja näin. Tasapainoinen en kyllä varmaan ole, välillä lapsuuden muistot ahistaa paljonkin. (äiti joi oikeen urakalla, isä vähä vähemmän)Tiedänpä ainakin mitä oma lapsi EI tule näkemään ja kokemaan kotona. Luin tuota AAL sivua jonka joku oli linkittäny ja aika moni juttu osu ja uppos. Vähän oon neuroottinen muiden mielestä ku heti ku juhlissa korkataan niin vien lapseni pois.Ja kyllä voin joskus ottaa siiderin tai kaks ja mies saa kyllä juoda saunakaljan, mutta ei sen enempää. Olen kyllä miettinyt että terapiasta varmaan olis apua, mutta kun ei kuitenkaan joka päivä mieti näitä asioita niin ei tuu mentyä. Enkä tiedä edes pääseeekö kuinka helpolla?



Sekavaa tekstiä, sori =) silmät ristissä töissä.



Hyvää yötä vaan kaikille!

äiti joi ilojuomaa aina silloin tällöin. myöhemmin kuulleena jopa raskaana ollessaan (meitä on 4, kolmelle isälle). ensimmäisen kanssa äiti oli naimisissa. alkoholisti tämäkin, väkivaltainen sellainen.

minä synnyin toisena. uusi mies, alkoholisti tämäkin. isä oli minulle kaikki kaikessa. vanhemmat erosivat kun olin n.2v. äiti kävi töissä ja isukki löysi itselleen uusia ryyppykavereita ja homma lähti käsistä. äitin alkoholin käytön muistan olleen lähinnä vain "no kun kaverit tuli kylään, niin otetaan nyt vähän". isä oli ihan kokopäiväjuoppo.

muistan lapsuudessani lähes asuneeni ravintoloissa. aina kun olin isän luona, olimme paikallisissa baareissa. ihan yömyöhään. muistelisin sen olleen jopa kivaa. näin vanhempana en voi käsittää mitä kivaa siinä näin. kai se oli sitä, että pääsin mukaan isän kanssa ihan minne vain.

äiti löysi uuden miehen. alkoholisti myös. harmi, että kun kaksi pienempää sisarustani syntyivät, tämä uusi mies ei hyväksynyt perheen vanhempia lapsia saman katon alle. äitin selän takana haukkui, nälvi, tukisti, töni, nosti hiuksista ylös...jne.. perheen esikoisen heitti läpi sängystään. pian sisarukseni muuttikin pois kotoa ja jäin "yksin" tämän tyrannin kanssa.

olen pienenä ihmisenä joutunut astumaan liian suuriin kenkiin. muistan lapsena satoja kertoja, kun olen soittanut poliisille äitin puolesta tai muuten hoidellut äidin asioita. vaikka äidin puolelta juomiset olivatkin vähän vähäisempiä.

äiti raitistui entisestään kun sai paremman työpaikan ja muutettiin eri paikkakunnalle. isän kanssa oli edelleen hyvät välit.

olin 12 kun isä kuoli. tapaturmaisesti, mutta alkoholi olisi kuitenkin kohtapuolin korjannut mukaansa. lääkärin lausuntoja lukiessani hiljalleen tajusin, että eihän siellä sisäelimissä ollut mikään pysynyt kunnossa. joku sieltä olisi poksahtanut hetkenä minä hyvänsä. isä kuoli ennen kuin ehti täyttää 40. oli juomatta 9kk ennen kuolemaansa. edelleen nostan isukin jalustalle, vaikka täyspäivä juoppo olikin.

äiti erosi miehestään ja jäi jälleen yksinhuoltajaksi. mies ei oikein käsittänyt, että häntä ei kaivata ja yritti useita kertoja takaisin elämään. äiti oli vuoden kokonaan ilman alkoholia.

menin yläasteelle, kun juominen alkoi uudelleen. kylän juoppoja kävi meillä painamassa äitiä kännipäissään. tätä jatkui koko yläasteaikani. kun menin lukioon, äiti alkoi himmata ottamistaan ja nämä yksittäiset miehet alkoivat tippua pois kuvioista. kuitenkin muutin pois kotoa.

kun äiti menetti perheensä huolehtijan (minut) homma karkasi käsistä. molemmat nuoremmista sisaruksistani ovat tällä hetkellä huostaanotettuja. heidän isäänsä ei kiinnosta. lapset ovat viimiset vuodet kiertäneet laitoksesta toiseen ja vanhempi heistä on nyt jälkihuollossa (asuu omillaan, mutta tuki ja turva on edelleen läsnä) nuorempi muutti juuri uuteen laitokseen.

äitiä ei hevon hiivattiakaan kiinnosta, että kaikki perheen ongelmat johtuvat alkoholista ja on viimiset 5 vuotta ottanut enemmän tai vähemmän. pahinta siinä on, että kuvittelee ottavansa salassa. mm. kaataa kaljaa mustaan mukiin, jotta se näyttäisi kahvilta ja hörppii sitä sitten hiljalleen. ei käsitä, että ihmiset haistaa ja näkee kyllä mitä se todellisuudessa on. äitillä on jemmoja ympäri asuntoaan ja käy välillä muka "katsomassa onko patteri mennyt kunnolla päälle" "onko pihalla kolattavaa" "täytyykö takkaan lisätä puita" jne.. käy siinä sitten hörppimässä samalla.

emme ole pitäneet äitiini yhteyttä (äiti on meihin, mutta emme tee aloitetta, ennen kuin juominen loppuu) sen jälkeen, kun tämä kännipäissään nousi tuolille 2viikkoinen esikoisemme sylissään etsimään kaapin ylähyllyltä jotain. tällöin tarkoitus oli mennä katsomaan äitiä, että mikä tilanne siellä on ja tarviiko jotain käytännön apuja ja samalla näyttämään perheen uutta tulokasta. tuli tosi nopea lähtö. eikä äiti tajua vielä tänä päivänäkään, mitä pahaa siinä oli. onhan niitä lapsia nyt nosteltu isommassakin humalassa pitkin ja poikin.

kun perheen kolmas lapsi syntyi, aloin ihan todenteolla punnita suhdettani äitiin. mietein lapsuuteni kohokohdat ja käännekohdat läpi. tajusin, että hyvin suurelta osalta olen nähnyt pelkkiä känniläisiä.

en halua tällaista isovanhempaa lapsilleni. en voisi missään tilanteessa uskaltautua jättämään lastani hetkeksikään hänen hoiviinsa. olen viittä vaille, etten katko välejä lopullisesti. kolmatta lastamme hän ei ole vielä nähnyt (6kk). eipä ole kyllä osoittanut kiinnostustaankaan. rahaa haluaisi monesti lainata tai pyytää apua johonkin arjen ongelmaan. alan olla ihan kypsä hänen höösäämiseensä. olen kuitenkin 4:stä lapsesta se ainoa, joka on hänen hyväkseen tehnyt jotain. tällä menolla tuskin edes elää pitkään.. harmittaa, että lapsilta jää se ihana isoäiti tapaamatta, mikä siellä alkoholin alla muhii. mutta minkäs teet.

oma suhteeni alkoholiin on vähän niin ja näin. olin 4 vuotta täysin raittiina (osin senkin takia, että olin 2kertaa raskaana) ja sitä ennen oli tapana ottaa niin paljon kuin vaan ikänäkään jaksaa juoda. näin raittiin jakson jälkeen olen miettinyt noita kertoja, kun on räkäposkella kontannut pitkin katuja, että oliko se oikeesti sen arvoista. kun ei kerran osaa kännissä käyttäytyä, niin...

tällä hetkellä saatan ottaa yhden/kaksi pientä siideriä tai lonkeroa. jos huvittaa. saunan jälkeen tms. saunassa käydään pari kertaa vuodessa, kun itsellä ei ole saunaa.

monet ihmettelevät suhtautumistani alkoholiin. kun ollaan jossain häissä tai muissa sukujuhlissa, enkä juo =ihmeellistä. mitä ihmeteltävää siinä on, enemmän ihmettelisin heitä jotka juovat ja käyttäytyvät uskomattoman typerästi sen jälkeen..

en koskaan juo lasteni aikana, enkä hyväksy sitä myöskään muilta. en halua, että he näkevät ja kokevat sen, mitä minä olen saanut kokea.

näin; yhden vei viina, toinen on odottamassa että kuolo korjaa ja kukaan muu tässäkään ei kärsinyt kuin lapset.

sen unohdin sanoa, että äitin ensimmäinen lapsi yritti 30v korvilla kahdesti itsemurhaa, koska lapsuuden asiat ovat käsittelemättä...

joten ei siitä selviä, vaikka yrittäisi. onnistuu ehkä elämään jotenkuten tasapainoista elämää, mutta silti takaraivossa jyskyttää jokin koko ajan.

Ei se särö minusta koskaan lähde, se on osa minua. Sen kanssa on vain opittava elämään. Ei tule päivää ettenkö kohtaisi ristiriitaisia tunteita vanhempiani kohtaan. Toisaalta pelkään heidän kuolemaansa ja toisaalta en välitä.

Mutta noin muuten olen selviytynyt mielestäni ihan hyvin. Käyn terapiassa setvimässä ahdistavia asioita, kärsin paniikki- ja ahdistuskohtauksista enkä juuri muista lapsuudestani mitään traumojen takia. Nykyään ne asiat eivät hallitse arkeani, vaan käsittelen niitä terapiassa ja muutoin pyyhkii hyvin, on koti, ammatti, hyvä parisuhde jossa ei ole päihdeongelmia, pikkuhiljaa olen alkanut luottaa ihmisiin :)



Välit vanhempiin ovat hieman erikoiset, he ovat eronneet ja oavt kohtuukäyttäjiä nykyään, ja leikkivät ettei mitään oikeasti ole tapahtunut lapsuudessani. En viitsi nostaa asioita esille, mutta pinnan alla kytee. Kyllä he tietävät mistä mielenterveysongelmani johtuvat, mutta eivät juuri tue minua. Äitini ei jaksaisi kuunnella jos joskus puhun terapian edistymisestä, isä on ymmärtäväisempi. Varmasti nämä ovat kipeitä asioita heillekin.

Olen itsekin alkoholisti, tosin raitis sellainen. Ymmärrän isääni paremmin kuin hyvin, vaikka muistan vannoneeni ettei minusta koskaan tule alkoholistia. Sairaudelleen ei kukaan mitään voi, muuta kuin hoitaa sitä kun se on iskenyt. Sitä isäni ei osannut eikä pystynyt tekemään, minä onneksi pystyn.

Mutta myös hyvä muistutus siitä, miten alkoholismi oikeasti jättää syvät jäljet koko perheeseen.



Oma suhteeni raittiiseen äitiini on täysin vinoutunut, koska hän ei koskaan edes harkinnut jättävänsä juoppoa isääni vaikka tämä kohteli meitä kuinka huonosti. Toisaalta äiti oli tuki ja turva, toisaalta olen kovin katkeroitunut ettei päästänyt meitä tilanteesta pois. 19 vuotta narsistin juopon "alamaisuudessa" jätti kyllä jälkensä.



Oma alkoholinkäyttöni on myös hankalaa.

Isäni on alkoholisti. Lapsuudesta muistan esim. Yhden ulkomaan matkan kun isäni oli koko ajan humalassa (ei ollut kivaa). Hän joi perjantai-iltaisin ja nukkui koko lauantain. Viikolla määrät pysyi kohtuullisena; muutama olut joka päivä. Isäni on hyvä luontoinen mies mutta silti tuo juominen aiheutti mielipahaa. Ja yhdessä vaiheessa hänellä oli tapana soitella humalassa pitkin kyliä milloin mistäkin epäkohdista eli mistään asioista ei voinut isän kuullen puhua koska hän soitti siitä juotuaan. Mm. Opettajalleni hän soitti sekä äitini työnantajalle. Aikuistuttuani meillä oli riitaa siitä, kun en suostunut juoppokuskiksi. Koin, että viina oli vienyt minulta isän. Murehdin paljon hänen puolestaan kunnes tajusin, että minä en voi häntä parantaa. Se oli pitkällinen kamppailu oman syyllisyyden ym. Kanssa mutta ajan kanssa pääsin siitä yli. Nykyisin kamppailen itse alkoholin kiroa vastaan. Minulla on alkoholiin hyvin ristiriitainen suhtautuminen; joko en juo lainkaan ja jos juon, niin juon usein (määrät kuitenkin kohtuullisia). Koen syyllisyyttä jokaisesta viinilasillisesta mutta ilmankaan ei voi olla.



No, ei tää ehkä vastannut sun kysymykseen. Pointti mun kohdalla on kuitenkin se, että asia kulkee aina mukana mutta olen sen kanssa oppinut elämään niin, ettei se varjosta jokaista päivää. Olen nyt 40+ vuotias ja isäni on juonut niin kauan kuin muistan ja juo edelleen. Terapiassa tai muualla en ole koskaan käynyt.