alkoholistin lapset? miten olette selviytyneet tasapainoisiksi aikuiseksi/vanhemmiksi?

Se ei kyllä johdu alkoholisti isästä (oli tosi mukava humalassa), vaan hänen kuolemastaan kun olin teini.

ja se vei häneltä kaiken. Työn, perheen, terveyden ja lopulta hengen.

Välillä ajattelen surullisena lapsuuden matkoja -isä oli usein humalassa, niin myös jouluna ja juhannuksena. Ajan myötä yhä useammin myös tavallisina vkoloppuina ja viikollakin. Koulukavereita ei jossain vaiheessa voinut pyytää meille, kun ei voinut tietää missä kunnossa isä oli.



Itse en juuri alkoholia juo. Hyvän ruuan kanssa lasi viiniä kyllä maistuu, mutta eipä siiten juuri muuta. MIeheni on onneksi samalla linjalla. Myös hänen isällään oli alkoholi-ongelma. Hänkin siis jo kuollut.

Suomalainen alkoholinkäyttötyyli herättää minussa surua, toisaalta tietynlaista sääliä/ihmetystä - miten ihmiset viitsivät???



Omalle lapselleni haluan opettaa terveen suhtautumisen alkoholiin, sitten kun sen aika on. ALkoholia saa kokeilla ja aikanaan tietyissä tilanteissa ruuan kanssa saa lasin viiniä, mutta riskit ja vaarat hän tulee myös tietämään. Kun hän on tarpeeksi vanha, niin ehkä kerromme molempien isoisien tarinan. Niiden luulisi olevan riittävän opettavaisia.

Itsekin alkohilosiduin, olen raitistunut AA:ssa.



Olen suurperheen äiti ja mielekästä perusarkea nykyisin elän. Ekan lapsen synnyttyä raitistuin. Join vielä hänen odotusaikanaan ja siitä koen syyllisyyttä, luojan kiitos täysin terve, fiksu lapsi on pian aikuinen!



Äitini on kuollut. Hänen viimeinen aviomiehensä juo edelleen ja on ihan toinen jalka haudassa. Isäni ei juo enää, häneen on hyvät välit.

Ja kyllähän meillä joulut vietetiin niin, että ukko örisi humalassa sohvalla... Ei kauheen mukavia lapsuusmuistoja ole isästä. Hän ei ollut väkivaltainen eikä muuta, mutta humalassa kaikki vapaa-aikansa ja pikkuhiljaa myös osittain töissä. Nyt eläkeläisenä on kaikki päivät humalassa.



Minusta olen selviytyt todella hyvin aikuiseksi ja vanhemmaksi. Minä käsittelen tätä asiaa niin päin, että en missään tapauksessa halua märehtiä tätä asiaa aikuisena, niin että mun oma perheeni kärsii siitä. Mutta tietysti sen verran jälkiä on jäänyt, että omalta ukoltani en moista siedä. Emme me mitään absolutisteja ole, mutta lapsen nähden ei meillä olla humalassa.



Pahinta on vähätellä, että ei lapset tästä mitään, jos ollaan kännissä. Voin kertoa, että varsinkin pieneen lapseen humalaisen tai pahimmassa tapauksessa humalaisten vanhempien katsominen tuntuu todella kamalata ja tulee sellainen ahdistunut ja turvaton olo. Ja jos sitä on sitten joka viikonloppu, niin ei ole hyvä asia.



Meillä tilannetta tasapainotti varmasti se, että äitini ei sitten juonut ollenkaan. Mutta ihmettelen vaan vieläkin, miksi äiti ei eronnut isästämme. Ei ole vieläkään eronnut. Mielestäni lasten takia hänen olisi pitänyt jättää juoppo mies. Mutta olen siis ihan hyvissä väleissä vanhempieni kanssa, mutta isääni en jaksa humalassa kuunnella yhtään. Ja omaa lastani en vie humalaisen papan lähettyville.

Nuorena aikuisena taisi minulla olla pallo hukassa. Juodessani meni överiksi ja parisuhteessani raivosin paljon. Käyttäydyin pitkälle yli 20v:na vielä kuin pahainen teini. Kaipa sain silloin poistaa sitä pahaa oloani.



Ajan myötä kasvoin ja siinä kasvussa oli hyvin suuressa roolissa se että tunsin itseni hyväksytyksi, sillä mieheni pysyi rinnallani. Mieheni on myös alkoholistin lapsi, mutta ei pahemmin juo. Eli kaksi rikkinäistä jaksoimme vajavaisia toisiamme ja se taisi eheyttää:)



Jo lapsena otin irtioton henkisesti vanhemmistani tai oikeammin he ottivat minusta. En huolehtinut heistä, enkä tuntenut että minulla on vastuuta heistä. Tämä tosin johtui enemmän siitä ettei vanhempani iskostaneet minuun millään esimerkillä huolehtimisen mallia ja niin suuresta pettymyksestä vanhempiini, että halusin pärjätä ja tiesin että minun on pärjättävä ilman heidän tukeaan. Ei siinä jaksanut/pystynyt toisten tukemisia miettimään.



Isäni oli se alkoholisti, mutta myös rakasti minua omalla laillaan ja koin häneltä hyväksyntää. Se teki asiasta ristiriitaisen, kun kuitenkin oli täysin epäluotettava (sovitut ajat eivät pitäneet, sammui rappukäytävään ja lumihankeen, oli paljon naissuhteita ja petti aikanaan äitiäni ja erottuansa tyttöystäväänsä jne) ja humalassa jutteli masentuneita juttuja ja suuttui helposti.



Mutta se ei kai riittänyt että isäni oli se alkoholisti, niin äitini kaipasi aina miestä rinnalleen ja se mies oli tärkeämpi kuin lapset. Isästäni erottuansa etsi miesystävää ja kun löysi, niin muutti käytännössä hänen luoksensa ja me lapset jäimme keskenämme asumaan (tosin äiti maksoi laskut, toi ruokaa jääkaappiin ja maksoi vaatteet). Koin henkistä hylkäämistä äidin taholta. Vielä kun pohjalla oli elämäni ensimmäisten vuosien asuminen isovanhemmillani ja sieltä vanhempieni luo asumaan palaaminen, niin varhaislapsuuden hylkäyskokemuksen jäljiltä olin jo valmiiksi rikkinäinen lapsi.



Mutta nyt elämä on hyvin. Se ihana sama mies on rinnalla ja meillä mahtavat lapset. Vanhempiani en ymmärrä enkä tule koskaan ymmärtämäänkään. Isäni tappoi itsensä kun olin reilu 20v ja äitini masentui ja söi mielenterveyslääkkeitä kun erosi siitä miesystävästään. Äitini pääsi jaloilleen ja löysi uuden miesystävän ja on taas tyytyväinen.



Terapiassa en ole koskaan käynyt. Täydellinen en ole vieläkään, mutta ei sellaista ihmistä olekaan. Alkoholinkäyttöni on minimaalista ja taustani kanssa olen sinut, menneelle ei mitään voi, mutta tulevalle voi. Juuri se eletty elämäni on tehnyt minusta tälläisen kuin olen. Onneksi ne pahimmat särmät ovat jo vähän hioutuneet elämän myötä ja toivon että iän lisääntyessä tulevat hioutumaankin vielä lisää. Jospa minusta tulisi vielä mukava ja leppoisa hyväntahtoinen ihminen:) Sitä tässä odotellessa...