Onko normaalia tajuta aikuisena, että sulla on aivan hirveät vanhemmat?

On jos ne on hirveät. T: Kokemusta on. 

Mitä sinä minun vanhemmista muka tiedät?

Höpön höpön. Olet seonnut entinen kauhukakara johon mikään ei auttanut. 

Olet kelvoton tyttö, jota äidin oli mahdoton rakastaa. 

Ei todellakaan ole. Jos olisi oikeasti noin niin sen tiedostaisi kyllä kokoajan. 

Vierailija kirjoitti:

Ei todellakaan ole. Jos olisi oikeasti noin niin sen tiedostaisi kyllä kokoajan. 

Entä jos esim. työpaikoilla ja parisuhteissa ollaan kohdeltu paremmin kuin kotona aikoinaan ja aina kun menee takaisin kotiin alkaa ihmettelemään ja puolustamaan itseään, että ei musta nyt noin saa sanoa tms. ja siitä sitten alkaakin riita ja haukkuminen.

On se varmaan yleistä, mutta ei missään nimessä "normaalia".  Kaikista ei tunnu siltä.

Tai että pitäisi pyytää nätisti jos haluaa vaikka apua jossain eikä vaan tiuskia, että mikset oo vielä tehnyt tota ja tota.

Vierailija kirjoitti:

Ei todellakaan ole. Jos olisi oikeasti noin niin sen tiedostaisi kyllä kokoajan. 

Tämä ei ole totta varsinkaan silloin, kun ei ole hakattu tai nälässä pidetty. Välinpitämättömyyttä ja henkistä väkivaltaa voi olla hyvin vaikea tunnistaa, jos ei ole koskaan muuta kokenut. Lapselle oma kotielämä on se normaali. Jotkut heräävät tutustuessaan kumppanin perheeseen tai kun saavat omia lapsia. 

Se on ollut raskasta. Tajuta mikä nega vanhempi on, vaikka toisella puolella joku järki. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei todellakaan ole. Jos olisi oikeasti noin niin sen tiedostaisi kyllä kokoajan. 

Tämä ei ole totta varsinkaan silloin, kun ei ole hakattu tai nälässä pidetty. Välinpitämättömyyttä ja henkistä väkivaltaa voi olla hyvin vaikea tunnistaa, jos ei ole koskaan muuta kokenut. Lapselle oma kotielämä on se normaali. Jotkut heräävät tutustuessaan kumppanin perheeseen tai kun saavat omia lapsia. 

Niin, että toisessa perheessä esim. tehdään yhdessä kotitöitä eikä vaan huudeta naama punaisena, että ALKANAA SIIVOTA NYT TAI MUUTEN!

Ohimenevä vaihe, vähän niin kuin murrosikä.

Vierailija kirjoitti:

Ohimenevä vaihe, vähän niin kuin murrosikä.

Mun äiti 50v on katkaissut omaan äitiinsä välit. Sama

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei todellakaan ole. Jos olisi oikeasti noin niin sen tiedostaisi kyllä kokoajan. 

Tämä ei ole totta varsinkaan silloin, kun ei ole hakattu tai nälässä pidetty. Välinpitämättömyyttä ja henkistä väkivaltaa voi olla hyvin vaikea tunnistaa, jos ei ole koskaan muuta kokenut. Lapselle oma kotielämä on se normaali. Jotkut heräävät tutustuessaan kumppanin perheeseen tai kun saavat omia lapsia. 

Niin, että toisessa perheessä esim. tehdään yhdessä kotitöitä eikä vaan huudeta naama punaisena, että ALKANAA SIIVOTA NYT TAI MUUTEN!

Huomasin tämän itseasiassa jo työpaikalla, että esim. asiakaspalvelussa ei kuulu tylyttää asiakkaita noin vaan he yleensä tekevät yhteistyötä, kun pyytää kohteliaasti. Silloin aloin kyseenalaistamaan näitä lapsuudenperheen tapoja. Tuo kohtelias pyytäminen tuntui aluksi oudolta.

On normaalia.

Kun tulee ikää, kypsyyttä ja uutta perspektiiviä, alkaa nähdä asiat eri tavalla: totuuden valossa monesti.

Mä olen miettinyt asioita käänteisenä sillä tavalla, että kuvittelen itseni tekemässä tai sanomassa niin toiselle, esim. isälleni, kuin mitä mulle on tehty ja sanottu. Yleensä kauhistun tässä vaiheessa ja silmät avautuu. Mähän olisin hirveä kusipää, jos käyttäytyisin niin...

Eiköhän se ole useimpien kasvamiseen kuuluva vaihe.

Jossain vaiheessa vanhemmat ovat aivan hirveitä, ja niistä pitää päästä eroon. Useimmilla tämä vaihe lienee jossain teini-ikäisenä. Sitten on niitä, joiden täytyy se eroprosessi käydä vanhempana läpi, kun ei nuorempana ole ollut siihen tarvetta tai valmiuksia.

Sitten aikanaan, kypsempänä tajuaa, että sellaisia ne vanhemmat nyt ovat tai olivat, mutta elän omaa elämääni. Saattaa jopa alkaa ymmärtää vanhempiaan.

Ja onhan niitäkin, joiden on parempi olla pitämättä minkäänlaisia yhteyksiä vanhempiinsa loppuelämässään.

Ei ihmisen kuitenkaan lopulta koko elämäänsä kannata vanhempiaan syyttää kaikesta elämässään kokemastaan. Tai no, olihan se yksi itävaltalainen ukko joka sulki lapsensa kellariin vuosikymmeniksi, ja samalla näitä r a i s k a i l l e n.

Vierailija kirjoitti:

On normaalia.

Kun tulee ikää, kypsyyttä ja uutta perspektiiviä, alkaa nähdä asiat eri tavalla: totuuden valossa monesti.

Mä olen miettinyt asioita käänteisenä sillä tavalla, että kuvittelen itseni tekemässä tai sanomassa niin toiselle, esim. isälleni, kuin mitä mulle on tehty ja sanottu. Yleensä kauhistun tässä vaiheessa ja silmät avautuu. Mähän olisin hirveä kusipää, jos käyttäytyisin niin...

Mutta millään en vaan sitä opi, että niiden vanhempien kanssa ei kannata lähteä mökkiretriitille tai ulkomaille hotelliin yöpymään samaan huoneeseen useaksi päiväksi.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se ole useimpien kasvamiseen kuuluva vaihe.

Jossain vaiheessa vanhemmat ovat aivan hirveitä, ja niistä pitää päästä eroon. Useimmilla tämä vaihe lienee jossain teini-ikäisenä. Sitten on niitä, joiden täytyy se eroprosessi käydä vanhempana läpi, kun ei nuorempana ole ollut siihen tarvetta tai valmiuksia.

Sitten aikanaan, kypsempänä tajuaa, että sellaisia ne vanhemmat nyt ovat tai olivat, mutta elän omaa elämääni. Saattaa jopa alkaa ymmärtää vanhempiaan.

Ja onhan niitäkin, joiden on parempi olla pitämättä minkäänlaisia yhteyksiä vanhempiinsa loppuelämässään.

Ei ihmisen kuitenkaan lopulta koko elämäänsä kannata vanhempiaan syyttää kaikesta elämässään kokemastaan. Tai no, olihan se yksi itävaltalainen ukko joka sulki lapsensa kellariin vuosikymmeniksi, ja samalla näitä r a i s k a i l l e n.

No mulla se menee niin, että alkaa niinkuin sellainen intensiivinen henkinen välivalta (parempien sanojen uutteessa) jos jollain tapaa "uhmaan" vanhempiani, tai ainakaan äitiäni. Isä on välinpitämätön, ja sen kanssa on joitain onglemia.. Olen 25. Mutta pidän nyt molempia itsekkäinä ja vähä-älyisinä, vaikka se ilkeältä kuulostaakin.

No en tiedä onko normaalia, mutta itse tajusin tämän vasta yli 30-vuotiaana, että minä en olekaan se mahdoton lapsi jonka pitää jatkuvasti hävetä ja kysyä lupaa olemassaoloonsa, vaan vanhemmat onkin niitä keskenkasvuisia narsisteja tässä kuviossa. Helpotti niin paljon elämää kun lopetin heidän pillin mukaan hyppimisen ja aloin elää omaa elämääni. Toki on pitänyt kasvattaa paksu iho, koska minut ja elämäni on sen jälkeen haukuttu kaikille tutuille ja tuntemattomille. Ja tosiaan sinne 30v asti olin joka päivä tekemisissä kummankin vanhempani kanssa, harrastin heidän toivomiaan asioita heidän kanssaan, kävin heidän kanssa ruokakaupassa koska eivät halunneet mennä yksin jne. Samalla opiskelin ja kävin töissä sekä yritin pitää parisuhdetta ja ystävyyssuhteita kasassa. 

Isän kanssa ei ole niin läheistä suhdetta, että olisin voinut käydä jotain yleensä teini-iässä tapahtuvia muutoksia meidän suhteessa. Niinkuin sitä, että se ei enää päättäisi kaikessa ja ottaisi minut huomioon kuin toisen aikuisen ihmisen. Mutta ei eikä meidän suhde millään tapaa kehity. Ei sillä taida olla mitään hyvää suhdetta kehenkään aikuiseen naiseen.