Entiset näkymättömät lapset, kuinka pärjäätte nyt aikuisena?
Kommentit (5)
Ihan ok. En ole vielä löytänyt työtä jossa viihtyisin. Ihmisten kanssa on omituinen olo kun mut nähdään. Välillä en tiedä olenko ollut "normaali" vai omituinen. Mieluiten viihtyisin näkymättömänä ja rauhassa. En kaipaa tällaista kommunikaatiota. Liekö opittu vai geeneissä.
Olen niin näkymärön että en näe itseäni peilistä.
Olen kääntänyt sen hyödykseni. Osaan olla herättämättä huomiota, siitä on suurin etu siinä että saan puuhastelua kaikkea ihan rauhassa. Pyrin olemaan myös mahdollisimman tylsä ulospäin, niin kukaan ilkiö ei jaksa kiinnostua. Tämä on ihan oma strategiansa ja soveltamisalansa, näin saa omaa rauhaa niin paljon kuin haluaa ollen silti näkymättömissä, mutta kaiken keskellä.
Pysyin näkymättömänä, vaikka en halunnut. Olen tahtomattani tapettiin maalattu ja turha. Oikeastaan olen myös kadonnut poika. En kasvanut aikuiseksi, enkä pidä aikuisten tavasta ajatella. Joojoo, maailma on tyly, ei jätä jämääkään.