Lue keskustelun säännöt.
Millainen tunnelma teillä 80-90-luvulla syntyneillä oli lapsuudenkodissa?
26.07.2026 |
Olen viime vuosina ja oman lapsen syntymän myötä tullut tietoisemmaksi oman lapsuudenkodin tunnekylmyydestä ja siitä, miten minä ja sisaruksemme olimme jotenkin jatkuvassa kiitollisuudenvelassa vanhemmilleni siitä, että meillä oli ”katto pään päällä ja ruokaa pöydässä”. Lapsuuteni ei ollut mitenkään erityisen varakas ja varmasti on ollut tiukempiakin aikoja, mikä varmasti on vaikuttanut, mutta kun mietin omaa lapsuudenkotiani, vallitsi siellä aina jotenkin kireä ja painostava tunnelma. Koskaan ei voinut tietää millä tuulella äitini oli tai mistä hän seuraavaksi räjähtäisi raivoon. Opin kulkemaan seiniä pitkin, jotten hermostuttaisi äitiä ja pienenä minun oli vaikea ymmärtää, miksi toisena päivänä äiti oli lämmin ja rakastava ja toisena jotenkin ivallinen ja alistava.
Tänä päivänä häiritsee se, miten 50-luvulla syntynyt äitini muistelee itseään kultaisena, lapsilleen uhrautuneena äitinä joka hoiti kotia ja meitä, kun isä paiski töitä. En avaa suutani, mutta välillä tekisi mieli sanoa, että koti oli ahdistava paikka, jossa ei lapset saaneet osoittaa mitään omia tarpeitaan tai tunteita.
Millainen oli teidän kotinne tunnelma 80-90-luvulla?
Kommentit (18)
Ihan samanlainen tunne. Milloin tahansa saattoi räjähtää ja usein ei edes ihan ymmärtänyt mitä väärää oli tehnyt. Ei todellakaan sanoitettu yhtään mitään, vaan raivottiin ja sen jälkeen vaan tuhahdeltiin puhumattomina. Vielä tänäkin päivänä yritän kaikkialla haistella, että osaankohan nyt täälläkään olla oikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen muistan, että jos kiukutti niin käskettiin lopettamaan ja olemaan hiljaa. Tunteita ei sanoitettu. Sain lohdutusta jos olin satuttanut itseni mutta jos kiukutti niin käskettiin lopettamaan.
Saisitko vieläkään osoittaa tarpeita tai tunteita äitisi kanssa, kun sanoit että välillä tekisi mieli sanoa miten asiat koit, mutta jätät sanomatta. Ei sinunkaan tarvitse tuollaista kuunnella jatkuvaan.
Vierailija kirjoitti:
Sen muistan, että jos kiukutti niin käskettiin lopettamaan ja olemaan hiljaa. Tunteita ei sanoitettu. Sain lohdutusta jos olin satuttanut itseni mutta jos kiukutti niin käskettiin lopettamaan.
Mulle taas huudettiin, jos olin satuttanut itseni ja aiheuttanut vanhemmilleni vaivaa omalla törttöilylläni.
Samanlaista oli. Elettiin äidin mielialojen mukaan ja asiat lakaistiin maton alle. Mistään ei puhuttu ja raivoaminen oli melkeinpä päivittäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Saisitko vieläkään osoittaa tarpeita tai tunteita äitisi kanssa, kun sanoit että välillä tekisi mieli sanoa miten asiat koit, mutta jätät sanomatta. Ei sinunkaan tarvitse tuollaista kuunnella jatkuvaan.
Ei se sitä lapsuutta muuta mihinkään eikä vanhemmat ikimaailmassa myönnä tehneensä virheitä. Todennäköisesti loukkaantuisivat ja sanoisivat, että teimme parhaamme ja hyvinhän teillä asiat oli, katto pään päällä, uusi polkupyörä ja ruokaa pöydässä.
Mä olen syntynyt 1978 eli vähän vanhempi ja muistan, että meillä oli ennen vanhempien eroa lämmin ja rauhallinen koti (varmaan hieman aika kullannut muistot, mutta äitini on tosi hyvä pienten lasten kanssa ja lämmin, isä oli luultavasti kehno aviomies mutta varsin hyvä isä) mutta eron jälkeen muutettiin lähes välittömästi uusi isäpuoli sisään, lasten oletettiin sopeutuvan. Isäpuoli terrorisoi meitä lapsipuolia koko loppulapsuuden, rikkoi tavaroitamme, sotki huoneitamme, saattoi alkaa raivota ennalta-arvaamattomasti, ja ryyppäsi toki aika ajoin itsensä katkolle. Good times.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli muuten ihan hyvä tunnelma, mutta sellainen "pieni" yksityiskohta, että jostain syystä muutoin ihan modernit vanhemmat halusivat edelleen käyttää ruumillista kurittamista, eli silloin tällöin tuli takapuoli helläksi nahkavyöstä.
Tämä juuri. Muutaman kerran olen yrittänyt asioita äitini kanssa ottaa puheeksi, mutta joko loukkaantuu verisesti/kieltää, että mitään tällaista olisi tapahtunut (jos olen yrittänyt jostakin tietystä tapahtumasta puhua) tai uhriutuu, että ymmärrätkö miten vaikeetakin hänellä oli. Ymmärrän kyllä ja ajat oli silloin toiset, mutta valitettavasti me lapset emme esimerkiksi taloudelliselle tilanteelle voineet mitään.
Olen jo luovuttanut asian suhteen ja varmasti näillä mennään hautaan saakka. Minulle helpottavin kokemus on se, että oman lapsen kanssa olen voinut ja tietoisesti pyrkinyt toimimaan toisin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan samanlainen tunne. Milloin tahansa saattoi räjähtää ja usein ei edes ihan ymmärtänyt mitä väärää oli tehnyt. Ei todellakaan sanoitettu yhtään mitään, vaan raivottiin ja sen jälkeen vaan tuhahdeltiin puhumattomina. Vielä tänäkin päivänä yritän kaikkialla haistella, että osaankohan nyt täälläkään olla oikein.
Kysymys oli kylläkin tarkoitettu 80-90-luvulla syntyneille, itse olen 60-lukulainen.
Mutta sama kokemus. Tein mitä tahansa, niin tuli selkäsauna (isältä). Sitten jos kaverit olivat hölmöilleet, niin taas selkään.
Mietin tuota, et mistä se johtuu? Naapurit eivät koskaan tulleet sanomaan minulle, et olepas nyt kiltisti; eikä äidille, vaan isälle. Isä kait otti jotenkin sen henkilökohtaisena loukkauksena (?).
Osasyy siihen lienee ollut se, et hän lähti jo 18-vuotiaana (50-luvulla), ammattiinvalmistavaan koulutukseen. Hän ei tiennyt, miten lasta pitää kasvattaa - joutui tekemään ne päätökset itse. Ja pieleenhän se meni.
Eipä silti, ei se minusta tehnyt sen parempaa eikä pahempaa. Nuoremmista kavereista olin kuulemma aina pitänyt huolta (ainoa lapsi, niin ....).
Jos on voittanut lotossa kivan kodin (fyysisen kiinteistön), hyvää ruokaa, harrastuksia, matkoja, muotivaatteita jne. saa ollakin kiitollinen sekä universumille että vanhemmille. Silloinkin, vaikka kodin sisällä olisi tunnekylmyyttä.
ja äitisi on todennäköisesti uhrautunut. Elänyt lapsia ja miestä hoitaen eikä toteuttanut omia unelmiaan. Se ei ole lasten syy, mutta fakta kuitenkin.
Noin muuten, anna menneiden olla ja kasvata omat lapset paremmin. Menneisyydestä on hyvä oppia, mutta turha kuluttaa aikaa miettimällä mitä virheitä joku teki sinulle 30 vuotta sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kasari-ysärillä kodin tunnelma oli lähinnä neutraali. Vanhempien kireät välit tosin toi ajoittain vähän ahdistavaa tunnelmaa. Mökillä kun oltiin kesällä pidempiä ja isovanhemmat oli siellä aina myös, niin tunnelma oli erittäin lämmin ja rento.
Isäni harrasti mykkäkouluja ja saattoi olla parikin viikkoa puhumatta minulle. Sitten tilanne ratkesi siihen, että minun piti pyytää anteeksi ja asia pyyhittiin maton alle. Edelleenkään isäni ei ota mitään vastuuta sanoistaan tai teoistaan. Hänen mielestään meillä on ollut hyvät ja lämpimät välit mutta käytännössä on aina ollut yhteiset hetket puhelimessa vaikka ollaankin oltu samassa tilassa.
Fyysinen kuritus oli tavallista. Tähän olen havahtunut vasta omien lasten myötä. Tukkapöllyä sain molemmilta ja isäni löi nahkavyöllä tai koivunoksalla.
Isäni myös arvosteli todella paljon muiden naisten ulkonäköä. Ivasi aina, jos äiti laittoi juhliin menessä vähän meikkiä ja kehui muiden naisten isoja silmiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
70-luvulla syntynyt, sama juttu ja paljon pahempaa.
Juuri sellainen tunnekylmä ja täysin ailahteleva. Vanhemmat saattoivat räjähtää milloin vain ja "kasvatuksessa" ei ollut mitään johdonmukaisuutta. Lapsen negatiivisia tunteita ei saanut näkyä millään tavalla. Jos itki oli itkupilli, jos oli vihainen, sai kuulla olevansa vaikea lapsi, joka jätettiin täysin huomiotta arestiin ja pois sai hiipiä vasta sitten, kun on varmasti "kiltti taas".
Kaikkein älyttömintä oli seksuaalikasvatus tai sen täydellinen puute. Kaikki tyttöjen normaaliin kehitykseen liittyvä oli "Hyi" ja siitä vaiettiin ja tunnelma laski pakkasen puolelle eikä vanhempi ottanut mitään kontaktia lapseen moneen päivään, joka oli jäänyt kiinni itsetyydytyksestä käsi housuissa n. 10 vuotiaana. Kuukautiset oli tietysti hirveä häpeä ja täydellinen tabu.
Seksuaalisuus kasvaa kieroon ja lapsi oppi häpeämään itseään ja normaaleja asioita pitkälle aikuisuuteen. Sitten kuitenkin maagisesti n. 18 v alkoi velmuilu siitä, miksei ole vielä poikaystävää ja mikä siveyden sipuli oletkaan. Kun ensin kaikki vastakkaiseen sukupuoleen liittyvä oli pelkkää "hyi" ja täysi vaikeneminen ja mykkäkoulu.
Oma lapsuus oli aloituksen kaltainen, joten omien lasten kohdalla yritin tehdä toisin. Sain omat lapseni siis 90-luvulla. Toinen lapseni sanoo lapsuuden olleen onnellinen vaikka siellä oli ikäviäkin asioita, toinen ei ole ihmeemmin kommentoinut. Olen pyytänyt kumpaakin kertomaan omia lapsuusmuistojaan ja kysymään, jos joku asia pohdituttaa. Yritän selittää, jos asian muistan, mutta ihan varmasti iso osa on unohtunut itseltäni. 90-luku oli muuten hankalaa aikaa, menetin työpaikkani lamavuosina ja uuden työn löytäminen oli työn ja tuskan takana. Siihen sattui myös parisuhteen vaikeat vuodet.
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli muuten ihan hyvä tunnelma, mutta sellainen "pieni" yksityiskohta, että jostain syystä muutoin ihan modernit vanhemmat halusivat edelleen käyttää ruumillista kurittamista, eli silloin tällöin tuli takapuoli helläksi nahkavyöstä.
Jatkanpa tähän, kun luin lisää kommentteja. Onkohan se harvinainen yhdistelmä, että muuten ei ollut mitään näitä muiden mainitsemia epäkohtia, mutta tosiaan oli tuo ruumillinen kuritus käytössä koko lapsuuden tai johonkin ala-asteen lopulle saakka. Ja vanhemmat ei olleet mitään lahkouskovaisia tai mitään sellaisia. Luulen, että oli vain tapa. Olen syntynyt 80-luvun lopulla.
Up