Lue keskustelun säännöt.
Millainen tunnelma teillä 80-90-luvulla syntyneillä oli lapsuudenkodissa?
26.07.2026 |
Olen viime vuosina ja oman lapsen syntymän myötä tullut tietoisemmaksi oman lapsuudenkodin tunnekylmyydestä ja siitä, miten minä ja sisaruksemme olimme jotenkin jatkuvassa kiitollisuudenvelassa vanhemmilleni siitä, että meillä oli ”katto pään päällä ja ruokaa pöydässä”. Lapsuuteni ei ollut mitenkään erityisen varakas ja varmasti on ollut tiukempiakin aikoja, mikä varmasti on vaikuttanut, mutta kun mietin omaa lapsuudenkotiani, vallitsi siellä aina jotenkin kireä ja painostava tunnelma. Koskaan ei voinut tietää millä tuulella äitini oli tai mistä hän seuraavaksi räjähtäisi raivoon. Opin kulkemaan seiniä pitkin, jotten hermostuttaisi äitiä ja pienenä minun oli vaikea ymmärtää, miksi toisena päivänä äiti oli lämmin ja rakastava ja toisena jotenkin ivallinen ja alistava.
Tänä päivänä häiritsee se, miten 50-luvulla syntynyt äitini muistelee itseään kultaisena, lapsilleen uhrautuneena äitinä joka hoiti kotia ja meitä, kun isä paiski töitä. En avaa suutani, mutta välillä tekisi mieli sanoa, että koti oli ahdistava paikka, jossa ei lapset saaneet osoittaa mitään omia tarpeitaan tai tunteita.
Millainen oli teidän kotinne tunnelma 80-90-luvulla?
Kommentit (24)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli muuten ihan hyvä tunnelma, mutta sellainen "pieni" yksityiskohta, että jostain syystä muutoin ihan modernit vanhemmat halusivat edelleen käyttää ruumillista kurittamista, eli silloin tällöin tuli takapuoli helläksi nahkavyöstä.
Jatkanpa tähän, kun luin lisää kommentteja. Onkohan se harvinainen yhdistelmä, että muuten ei ollut mitään näitä muiden mainitsemia epäkohtia, mutta tosiaan oli tuo ruumillinen kuritus käytössä koko lapsuuden tai johonkin ala-asteen lopulle saakka. Ja vanhemmat ei olleet mitään lahkouskovaisia tai mitään sellaisia. Luulen, että oli vain tapa. Olen syntynyt 80-luvun lopulla.
Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee jne. Jostain syystä vanhemmiltasi ei ollut tarpeeksi älyä ymmärtää ettei kuri tarkoita fyysistä väkivaltaa.
Isä piti parin viikon murjotusjaksoja jolloin tiuski kaikille, haastoi riitaa ja suuttui ilman mitään syytä. Sitten taas hyvällä tuulella ollessaan isä oli rakastava, hassutteleva ja leikkisä. Isän mielialan vaihtelut oli tosi raskaita koko perheelle. Onneksi oli iso talo niin kaikki pääsi vähän omiin oloihinsa. Isä oli myös tarkka siitä että kaiken pitää tapahtua just silleen kun hän haluaa silloin kun hän haluaa. Käytännössä tämä ei tietenkään yleensä ollut mahdollista, mikä aiheutti sitten riitoja. Jokaisella perheenjäsenellämme on erittäin vahva tahto eikä kukaan alistu toisen pomputeltavaksi, joten riitoja oli ihan jatkuvasti. Minä ja veljeni opimme nopeasti, että kaikesta kannattaa aina kysyä ensin äidiltä ja isän kanssa jutellessa pitää odottaa niitä hyviä hetkiä. Kaikesta tästä huolimatta meille muodostui lopulta todellä lämpämät ja läheiset välit. Nyt olen 35 vuotias ja vanhempani ja veljeni ovat minulle kaikista tärkeimmät ihmiset maailmassa ja monesti ihmiset jopa kadehtivat sitä kuinka läheisiä me ollaan. Isä on rauhoittunut ihan huomattavasti sen jälkeen kun jäi eläkkeelle ja kun niitä räjähdysherkkiä murjotuskausia aina seurasi sitten hyvät hetket jolloin isä oli iloinen ja lempeä niin me opimme kestämään myös ne ärsyttävämmät puolet ja käsittelemään isän hankalaa luonnetta.
Se on ero nykyaikaan, että lapsia ei varsinaisesti kuunneltu, ei kysytty mielipiteitä eikä huomioitu kuten tänä päivänä.
Enimmäkseen olin lukemassa ja piirtelemässä omassa huoneessa tai oltiin ulkona. Olohuoneessa oli aikuiset katselemassa telkkaria, siis sitä mitä itse halusivat sieltä katsoa. Ei lapset tai nuoret voineet tulla ilmoittamaan, että haluaisivat katsoa sitä tai tätä. Eikä kyselty mitä haluaisitte ruuaksi tai kaupasta.
Ai niin ja ei autettu läksyissä tai kavereille menoissa, itse piti pyöräillä pitkiäkin matkoja ja osata hoitaa kouluasiat. Lapset oli aika näkymättömiä ja sivussa.