Lue keskustelun säännöt.
Muut nelikymppiset yksineläjät: onko elämänne yksinäistä?
25.07.2026 |
Tarvitsen vertaistukea. En ole koskaan havitellut minkään perheen perustamista ja varmaan sosiaalisissa normeissa poljen tässä vastavirtaan.
Olen omistautunut työuralle. Diplomi-insinöörin tutkinto ja työ vaativisissa tekniikan alan johtotehtävissä.
Matkapäiviä noin 100 vuodessa ympäri palloa.
En ole oikein koskan pysähtynyt tätä miettimään, mutta siviilielämäni on aika ohkainen. Yksi nuoruuden kaveriporukka on ja näemme kerran tai 2 vuodessa. Kaikilla on perheellisten menot ja kalenterisäädöt aina jne.
Lähes kaikki tuttavapiirit ovatkin ammatillisia suhteita
Toki en aina tiedä edes mitä puhuisi jos ei harrastusporukoiden kanssa harrastusasiaa ja työtuttujen kanssa työasiaa.
Niin, minä olen mies, mutta kaipaan myös vastaavassa tilanteessa olevien naisten ajatuksia.
Kommentit (17)
Olen ihan kohta 40v. ja ollut koko elämäni yksinäinen siinä mielessä, ettei kukaan ole halunnut tuntea mua ihmisenä, vaan pyrkinyt sanelemaan, millainen mun pitäisi olla ja mitä tehdä elämälläni. Eli toisin sanottuna en ole yksinäinen, koska tiedän, ettei ihmisillä muuta olisi kuin vaatimuksia. Tyytyväisenä elelen erakkona, toivon, että voisin olla vieläkin erakompi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole. En ole tavannut ihmistä juttelun merkeissä varmaan kahteen vuoteen. On mielikuvituksen ja luonteen köyhyyttä jos ei osaa viihdyttää itseään muuta kuin ihmisiltä validaatiota hakemalla, ja varsinkin livekontakteilta ja perheeltä.
Sitä paitsi, parhaat asiat tällä pallolla eivät tule parin euron kinder munista vaan niiden eteen pitää nähdä vaivaa ja odottaa kärsivällisesti. Sinäkin saisit koska tahansa jonkun lähärin joka pyöräyttäisi sinulle muksut ja mäkättäisi puhelimeen kun olet työmatkoilla. Miksi et ole ottanut? Olet nirso ja odotat parempaa. Ole hiljaa ja odota nätisti. Olet priorisoinut aseman ja rahulisi. Nauti niistä nyt. Perheen aika tulee sitten kun olet valmis sijoittamaan perheeseen, mitä et ilmeisesti vieläkään ole, kun vaan märiset.
Olen kohta 5-kymppinen akateeminen, mutta työkyvyttömyyseläkkeellä. Olen 20 vuotta elänyt yksin omaehtoisessa selibaatissa. Muutin maaseudun rauhaan jossa pärjäilen hyvin omissa oloissani. Joskus sitä muistelee nuoruutta ja seurustelukumppaneita. Seksiä en varsinaisesti enää kaipaa, mutta hellyyden ja läheisyydenkaipuu vaivaa ajoittain.
Osaatko ap edes olla parisuhteessa toisen kanssa, jossa ei olla vain minä, minä…..?
Osaatko siis olla empaattinen, ystävällinen, avulias, rakastava, antava, huolehtiva ja olla kiinnostunut toisen ajatuksista ja hyväksyvä??
Vierailija kirjoitti:
Olen ihan kohta 40v. ja ollut koko elämäni yksinäinen siinä mielessä, ettei kukaan ole halunnut tuntea mua ihmisenä, vaan pyrkinyt sanelemaan, millainen mun pitäisi olla ja mitä tehdä elämälläni. Eli toisin sanottuna en ole yksinäinen, koska tiedän, ettei ihmisillä muuta olisi kuin vaatimuksia. Tyytyväisenä elelen erakkona, toivon, että voisin olla vieläkin erakompi.
Mulla on samanlainen kokemus omista vanhemmista alkaen, mutta olen yksinäinen, koska näen ja kuulen ympärilläni että muunkinlaisia ihmissuhteita voi olla. Niitä ei vaan ole tullut minulle. En ole ihmisille mitään eikä kukaan halua minua elämäänsä. Elämä on töitä ja hyvin yksinäistä vapaa-aikaa. En ole koskaan ollut läheinen kenenkään kanssa. Minulla ei ole terveystiedoissa tai työpaikan tiedoissa hätäkontaktin numeroa (siis sellaisen läheisen jolle soitetaan jos minulle tapahtuu jotain). Tuntuu että elämä on mennyt hukkaan, koska olen jäänyt kaikessa ulkopuoliseksi sivustakatsojaksi eikä minulla ole ollut mahdolliduutts tehdä päätöksiä (esim perustanko perheen yms).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla naisena asiantuntijatyössä suurin piirtein saman verran matkapäiviä. Lisänä toiset maisterinopinnot ja urheiluharrastukset. Aika ja jaksaminen työpaikan ulkopuolella tapahtuvan sosiaalistumiseen kiven alla.
Mutta kyllähän tässä alkaa olla sellainen olo, että voisi sitä jotain muutakin olla elämässä kuin työ ja opiskelu. Olen miettinyt mökin ostamista. Jos käsky käy ulkomaille (kansainvälinen organisaatio ja olen hyvässä uraputkessa), niin pistän sen vuokralle. Luonnossa oleminen tekee ihmeitä.
En usko, että mitään perhettä tuleekaan tässä elämässä. En ole sellaista kyllä erityisemmin havitellutkaan. Ehkä sitten, kun saan tämän tutkinnon loppuun, en aloitakaan taas uutta itseni kehittämisen projektia vaan löysään vähän. Sitten jäisi aik vaikka käydä treffeillä ekaa kertaa yli 8 vuoteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ihan kohta 40v. ja ollut koko elämäni yksinäinen siinä mielessä, ettei kukaan ole halunnut tuntea mua ihmisenä, vaan pyrkinyt sanelemaan, millainen mun pitäisi olla ja mitä tehdä elämälläni. Eli toisin sanottuna en ole yksinäinen, koska tiedän, ettei ihmisillä muuta olisi kuin vaatimuksia. Tyytyväisenä elelen erakkona, toivon, että voisin olla vieläkin erakompi.
Mulla on samanlainen kokemus omista vanhemmista alkaen, mutta olen yksinäinen, koska näen ja kuulen ympärilläni että muunkinlaisia ihmissuhteita voi olla. Niitä ei vaan ole tullut minulle. En ole ihmisille mitään eikä kukaan halua minua elämäänsä. Elämä on töitä ja hyvin yksinäistä vapaa-aikaa. En ole koskaan ollut läheinen kenenkään kanssa. Minulla ei ole terveystiedoissa tai työpaikan tiedoissa hätäkontaktin numeroa (siis sellaisen läheisen jolle soitetaan jos minulle tapahtuu jotain). Tuntuu että elämä on mennyt hukkaan, koska olen jäänyt kaikessa ulkopuoliseksi sivustakatsojaksi eikä minulla ole ollut mahdolliduutts tehdä päätöksiä (esim perustanko perheen yms).
Minäkin olen todistanut muutamaa toisenlaista suhdetta, mutta olen hyväksynyt, ettei sellaista omalle kohdalle satu. Oli kyllä aikoinaan elämäni kivuliain asia, mutta nyt sen suhteen on rauha.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyn töissä, mutta mielestäni elämäänsä on ihan järjetöntä omistaa työlle. Työ on välttämätön paha, jotta saa rahaa jolla voi rahoittaa varsinaisen elämänsä. Mulla on aikuisia ystäviä joihin olen yhteyksissä päivittäin esim. tietokonepelaamiseen liittyen, mutta jutellaan myös kaikkia muita asioita. On myös muita joiden kanssa käyn joskus ulkona yleensä kuukausittain. Sitten on myös kaikenlaisia harrastuksia ja muuta hommaa mitä itse keksin. Lemmikki on myös. Suomessahan monella sosiaalinen elämä on todella ohutta, kun perheet ja yhteisöt ovat todella ohuita. Moni perheellinenkin on varmasti yksinäinen. Itse olen tilanteeseeni ihan tyytyväinen. Luulen, että minulla on keskivertoa enemmän tyyppejä joille voin valittaa ongelmistani ja jotka tuntevat minut sellaisena kuin oikeasti olen.
Miksei ole ollut mahdollisuuksia, ettet vaan huomannut niitä, kun olet niin sulkeutunut itseesi. Mee nyt vaikka johonkin shakkiporukkaan tms. Tsemppiä sulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole. Olen oppinut elämään yksin jo 30v asti ja ilman tukiverkkoja.
Vierailija kirjoitti:
Käyn töissä, mutta mielestäni elämäänsä on ihan järjetöntä omistaa työlle. Työ on välttämätön paha, jotta saa rahaa jolla voi rahoittaa varsinaisen elämänsä. Mulla on aikuisia ystäviä joihin olen yhteyksissä päivittäin esim. tietokonepelaamiseen liittyen, mutta jutellaan myös kaikkia muita asioita. On myös muita joiden kanssa käyn joskus ulkona yleensä kuukausittain. Sitten on myös kaikenlaisia harrastuksia ja muuta hommaa mitä itse keksin. Lemmikki on myös. Suomessahan monella sosiaalinen elämä on todella ohutta, kun perheet ja yhteisöt ovat todella ohuita. Moni perheellinenkin on varmasti yksinäinen. Itse olen tilanteeseeni ihan tyytyväinen. Luulen, että minulla on keskivertoa enemmän tyyppejä joille voin valittaa ongelmistani ja jotka tuntevat minut sellaisena kuin oikeasti olen.
Olen siis nainen ja harrastan kaikkia nörttijuttuja joita yli 40-vuotiaat eivät tavanomaisesti todellakaan harrasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla naisena asiantuntijatyössä suurin piirtein saman verran matkapäiviä. Lisänä toiset maisterinopinnot ja urheiluharrastukset. Aika ja jaksaminen työpaikan ulkopuolella tapahtuvan sosiaalistumiseen kiven alla.
Mutta kyllähän tässä alkaa olla sellainen olo, että voisi sitä jotain muutakin olla elämässä kuin työ ja opiskelu. Olen miettinyt mökin ostamista. Jos käsky käy ulkomaille (kansainvälinen organisaatio ja olen hyvässä uraputkessa), niin pistän sen vuokralle. Luonnossa oleminen tekee ihmeitä.
En usko, että mitään perhettä tuleekaan tässä elämässä. En ole sellaista kyllä erityisemmin havitellutkaan. Ehkä sitten, kun saan tämän tutkinnon loppuun, en aloitakaan taas uutta itseni kehittämisen projektia vaan löysään vähän. Sitten jäisi aik vaikka käydä treffeillä ekaa kertaa yli 8 vuoteen.
Miehenä ymmärrän, mitä ajat takaa. Koska itse kokenut saman.
Jossain vaiheessa tulee se .... kateus ja katkeruus. Se entinen kaveripiiri vaan supistuu, kun kaikilla muilla perhe ja lapsia ja mulla ei. Se yhteydenpito vaan katoaa.
No, saahan sitä aina uusia ystäviä. Lopulta tulee sellanen tyhjä olo, et tässäkö tämä kaikki oli?
Pointti: Mieti nyt, haluatko olla samanlainen koko loppuelämäsi vai sen "perhenormaalin" ? (enkä tarkoita loukata).
Kyllä mullekin (miehenä) baarissa ruvettu svidduilee, et onko sulla lapsia? .... En yleensä kilahda, mut joskus vastaan, et vattuako se sulle kuuluu.
t. m61
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla naisena asiantuntijatyössä suurin piirtein saman verran matkapäiviä. Lisänä toiset maisterinopinnot ja urheiluharrastukset. Aika ja jaksaminen työpaikan ulkopuolella tapahtuvan sosiaalistumiseen kiven alla.
Mutta kyllähän tässä alkaa olla sellainen olo, että voisi sitä jotain muutakin olla elämässä kuin työ ja opiskelu. Olen miettinyt mökin ostamista. Jos käsky käy ulkomaille (kansainvälinen organisaatio ja olen hyvässä uraputkessa), niin pistän sen vuokralle. Luonnossa oleminen tekee ihmeitä.
En usko, että mitään perhettä tuleekaan tässä elämässä. En ole sellaista kyllä erityisemmin havitellutkaan. Ehkä sitten, kun saan tämän tutkinnon loppuun, en aloitakaan taas uutta itseni kehittämisen projektia vaan löysään vähän. Sitten jäisi aik vaikka käydä treffeillä ekaa kertaa yli 8 vuoteen.
Miehenä ymmärrän, mitä ajat takaa. Koska itse kokenut saman.
Jossain vaiheessa tulee se .... kateus ja katkeruus. Se entinen kaveripiiri vaan supistuu, kun kaikilla muilla perhe ja lapsia ja mulla ei. Se yhteydenpito vaan katoaa.
No, saahan sitä aina uusia ystäviä. Lopulta tulee sellanen tyhjä olo, et tässäkö tämä kaikki oli?
Pointti: Mieti nyt, haluatko olla samanlainen koko loppuelämäsi vai sen "perhenormaalin" ? (enkä tarkoita loukata).
Kyllä mullekin (miehenä) baarissa ruvettu svidduilee, et onko sulla lapsia? .... En yleensä kilahda, mut joskus vastaan, et vattuako se sulle kuuluu.
t. m61
Olen yli nelkyt, että aika pienet on mahdollisuudet enää mitään ydinperhettä perustaa. Enkä tiedä haluanko sellaista. Muita lapsettomia ystäviä on jonkun verran onneksi ja sukulaisilla mukavia lapsia, joiden elämässä saan olla mukana, vaikka harvoin sellaista ehdin.
Voisi olla mukava löytää joskus kumppani. Silläkään ei ole kiire kuitenkaan, koska juuri nyt sille ei ole tilaa elämässä. Ja baareissa en käy, en ole käynyt enää pitkään aikaan. Minusta se on ajan, rahan ja terveyden haaskausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sulla ap kirjolaisen piirteitä, jos on haasteita sosiaalisessa kanssakäymisessä? Mulla ei ikinä ole haasteita keksiä höpöteltävää vaikka kenen tahansa tuntemattoman kanssa, mutta olen aiitä huolimatta semi-introvertti. Omana haasteena on se, että on kauhean vaikea kiinnostua mistään jonninjoutavasta lätinästä, kuten säästä tao työkaverin sisustusratkaisuista. En toki sitä näytä, mutta tuollainen tyhjän jauhaminen on lähinnä hiton ärsyttävää, vaikka siihen mainiosti kykenenkin.
Itsellä vähintään adhd piirteitä ja "nopeat" aivot. Harva keskustelu stimuloi mua millään tavalla ja siksi motivaatio näyttää tuota sosiaalista puolta itsestä on melko matala.
Vierailija kirjoitti:
Onko sulla ap kirjolaisen piirteitä, jos on haasteita sosiaalisessa kanssakäymisessä? Mulla ei ikinä ole haasteita keksiä höpöteltävää vaikka kenen tahansa tuntemattoman kanssa, mutta olen aiitä huolimatta semi-introvertti. Omana haasteena on se, että on kauhean vaikea kiinnostua mistään jonninjoutavasta lätinästä, kuten säästä tao työkaverin sisustusratkaisuista. En toki sitä näytä, mutta tuollainen tyhjän jauhaminen on lähinnä hiton ärsyttävää, vaikka siihen mainiosti kykenenkin.
Itsellä vähintään adhd piirteitä ja "nopeat" aivot. Harva keskustelu stimuloi mua millään tavalla ja siksi motivaatio näyttää tuota sosiaalista puolta itsestä on melko matala.
ei kaikilla välttämättä ole puhuttavaa, jos on vaan ollut töissä ja harrastanut 20 vuotta eikä ole tehnyt paljoa muuta. Joillakin aikuisilla se elinympäristö on todella kapea tyyliin kotona töihin ja sieltä markettiin.
Omasta mielestäni ei, mutta muiden mielestä kyllä.
Elettyäni pari ensimmäistä vuosikymmentä ison perheen, ison suvun ja ison kaveriporukan ristiaallokossa alan oikeastaan vasta nyt olla toipunut sosiaalisesta yliannostuksesta, joka syntyi noina vuosikymmeninä. On ollut monia vuosia, jolloin lähes ainoa säännöllinen läheisempi ihmissuhde, jota olen ylläpitänyt, on ollut parisuhde, mutta tällä hetkellä en ole edes parisuhteessa. Satunnaisesti pidän yhteyttä joihinkin perheenjäseniin, sukulaisiin ja kavereihin, mutta tuskin koskaan käyn kenenkään kanssa missään vaan menen mieluummin yksin. Parisuhteeseen alan tuskin koskaan enää, koska tajusin viimeisimmässäni, että oli suhde miten hyvä ja antoisa tahansa se imee minut aina lopulta kuiviin.
Lyhyesti: on. Töissä työasiat, muutoin ei sosiaalisia kontakteja.