Passivoiva toimettomuus

Jokainen vähänkään suurempia sukujuhlia tai kyläyhdistyksen talkoita järjestänyt tietää, että ihmiskunta jakautuu kahteen leiriin heti, kun täytekakku on leikattu. Jakolinja ei kulje poliittisten näkemysten tai iän mukaan. Ei, se kulkee työkortin ja toimettomuuden välillä.

Siinä missä viisikymppinen, viidettätoista vuottaan tulosvastuullisessa johtotehtävässä paahtava setämies on jo kolmatta kertaa matkalla keittiöön hihat käärittyinä, kantaen mukanaan neljää tyhjää kahvikuppia ja kahta käytettyä lautasliinaa, tilanne pöydän toisessa päässä on seesteisempi. Siellä istuvat suvun opiskelijat ja ne pitkäaikaisimmat työttömät. He istuvat, koska he toteuttavat passiivista vastarintaa fysiikan lakeja vastaan. Heille tyhjä kakkulautanen ei ole siirrettävä objekti, vaan kiinteä osa pöydän arkkitehtuuria. Se jää siihen, siihen asti kunnes joku, yleensä se sama ylityöllistetty johtaja – sen siitä korjaa.

Sama toistuu, kun siirrytään ulkoilmaan. Kun kyläyhdistyksen laituria pitäisi hinata järveen tai kylätalon verhoilua uusia, talkooporukan ydinjoukko koostuu ihmisistä, jotka ovat tehneet 40-tuntista työviikkoa ja tulleet talkoisiin "rentoutumaan". He heiluttavat sorkkarautaa ja kantavat lankkuja sellaisella raivolla, että heikompaa hirvittää. Samaan aikaan nuoriso ja vapaaherrat seisovat kädet taskussa arvioimassa työn laatua. Heidän panoksensa keskittyy lähinnä tuulen suunnan havainnointiin ja sen pohtimiseen, olisiko makkara jo kypsää.

Muna vai kana: Kumpi oli ensin?

Tämä ilmiö herättää tietysti suuren filosofisen kysymyksen: Kumpi muna ja kumpi kana?

Passivoiko työttömyys ja opiskelijaelämä ihmisen niin tehokkaasti, että oman kahvikupin vieminen tiskikoneeseen tuntuu samalta kuin Everestille kiipeäminen ilman happilaitteita? Vai onko kyseessä luonnonvalinta, jossa ne kaikista aktiivisimmat ja "eteenpäin pyrkivät" yksilöt vain yksinkertaisesti imeytyvät työmarkkinoille, koska he eivät osaa olla paikallaan?

 Sosiaalinen lamaannus: Kun ihminen putoaa oravanpyörästä, hänen sisäinen kellonsa hidastuu. Kalenteri tyhjenee, ja samalla tyhjenee myös aloitekyky. Jos sinulla on koko päivä aikaa viedä roskat, miksi tekisit sen nyt? Tai huomenna? Talkoissa tämä heijastuu siten, että toimettomuuteen tottunut aivo ei vain rekisteröi laiturihinausta toimintana, johon pitäisi osallistua. Se rekisteröi sen esityksenä, jota seurataan.

Ne, jotka juoksevat töissä, juoksevat myös vapaa-ajalla. Heillä on sisäänrakennettu tarve suorittaa. Jos he näkevät likaisen kupin, heidän on pakko pestä se, tai he saavat sydämentykytyksiä. Työnantajat haistavat tämän Duracell-energian kilometrin päähän ja palkkaavat heidät heti. Taskutyyppiset tarkkailijat taas jäävät rannalle ruikuttamaan – kirjaimellisesti, siellä laiturityömaan vieressä.

Lopputulos on kuitenkin aina sama. Kun kyläjuhlat ovat ohi, ne samat kolme uupunutta työläistä pesevät viimeisiä haarukoita, kun taas sohvalla istuu porukka, joka pohtii ääneen, miksi yhteiskunnassa on niin paljon eriarvoisuutta ja miksi kukaan ei tuonut heille santsikahvia.

Kyseessä saattaa olla universaali luonnonlaki: Työ tekijäänsä etsii, mutta laiska löytää aina parhaan istumapaikan.