Äh, äidin syyllisyys

vittuuntuneena kaukaisuuteen... Lapset ihan normaaleja =)

sulta ei tule puuttumaan syyllisyyden aiheita jos et anna tuota itsellesi anteeksi. Äidillä on oikeus tunteisiinsa. Et varmaankaan ole sellainen masentunut äiti joka ei ollenkaan vastaa vauvan hymyihin eikä ota katsekontaktia.

Jotenkin vaan kalvaa, kun raukkaparka oli niin iloinen ja hyväntuulinen, ja äiti mököttää naama norsunaaraan sukuelimellä... No, seurustellaan sitten, kun vauva herää ja äidilläkin on levännyt olo.



Meidän vauva on ehkä hieman suuritarpeisempi kuin moni muu, joten aina välillä tulee sellainen tunne, että voi kun vois mennä vaikka yhdeksi yöksi erämaamökkiin ja möllöttää siellä - epäilemättä tällainen tunne voi tulla silloinkin, kun vauva ei ole yhtä työläs kuin meillä.



Väkisinkin tulee mieleen kälyni, joka on täydellinen äiti. Tämä on täysin ilman sarvia ja hampaita lausuttu kohteliaisuus, hän on oikeasti täydellinen äiti. Ihailen sitä, miten hän jaksaa olla aina niin omistautunut lapselleen.



Ap

Kaikki naiset eivät ole yhtä emomaisia kuin toiset. Toisille äitiys on elämän päätehtävä, toisille ei ja toiset ovat itsevarmoja äitiydessään, toiset epävarmempia. Silti kumpikin voi kasvattaa terveitä lapsia. On tärkeää olla rehellinen itselleen eikä antaa enempää kuin pystyy oikeasti. Jos tuntuu ettei jaksa seurustella vauvan kanssa, voi antaa isän seurustella sillä kertaa, vaikka.

sulta ei tule puuttumaan syyllisyyden aiheita jos et anna tuota itsellesi anteeksi. Äidillä on oikeus tunteisiinsa. Et varmaankaan ole sellainen masentunut äiti joka ei ollenkaan vastaa vauvan hymyihin eikä ota katsekontaktia.

anteeksi, mutta vähän paha olo on silti...

Mä oon vähän masentunut äiti, mutta yleensä kuitenkin tykkään seurustella vauvan kanssa.

Ap

lapset on jo 3 ja 5 vuotiaat ja tunnen todella huonoa omaatuntoa kun olen usein niin poissaoleva stressin vuoksi. Muutenkin olem luonteeltani sellainen haaveilija :) Toivottavasti lapset eivät kauheasti kärsi. Näytän heille paljon rakkauttani, mutta en yksinkertaisesti pysty olemaan kauaa henkisesti täysillä läsnä, ajatus alkaa harhailemaan.

Ap, saat olla onnellinen että koet syyllisyyttä huomioimattomuudesta, vaikka todellakin tuo oli ihan normaali, pieni asia äidin elämässä, jokaiselle varmasti tuttu kun väsyttää ja ahdistaa. Kuitenkin on sellaisiakin äitejä jotka ei koe syyllisyyttä mistään. Niistä äideistä olisin huolissani. Kyllä äitinä välillä (usein) vaan saa kokea syyllisyyttä, jaksamattomuutta, vitutusta jne... Muistan kuinka hysteerinen olin esikoiseni kanssa kun hän oli vauva, hän ei suurinpiirtein saanut köllötellä lattiallakaan kun itselleni tuli jos syyllinen olo että munhan pitää pitää sitä sylissä, senhän pitää saada läheisyyttä koko ajan! Toisen kanssa oli jo vähän rennompaa. Mua vaivaa kyllä myös edelleen syyllisyys. Mun lapset on 3 ja 1,5 v. ja musta tuntuu joka päivä että mun pää ei kestä jatkuvaa melua, kiukuttelua, sotkemista, väittelyä (kyllä, mun 1,5 v. puhuu todella hyvin ja väittelee isosisaruksensa kanssa...), kantelua, kiljumista jne... Kun koitan keksiä kivaa tekemistä, vaikka leipomista tai piirtämistä jne. sekin tuntuu aina päättyvän riitaan, kiukkuun, huutoon... :( Sanokaas nyt ihmiset että tää helpottaa kun nuo kasvaa ja leikitkin ois sopuisampia?

pitäisi verrata, mutta vertailu tulee väkisin mieleen...



Kasi, mulla on hyvin samoja tuntemuksia kuin sulla tuosta vauvan läheisyyden saamisesta! Tosin vauvakin on semmoinen, että on huono viihtymään yksikseen. Nykyään saattaa jo olla muuallakin kuin sylissä, muttei kovin pitkiä aikoja.



Ap

Sä oot ihan tarpeeksi hyvä äiti, kun tunnet tosta syyllisyyttä. Kertoo siitä, että rakastat ja välität ja haluut tehdä parhaasi. Vois olla aika rankkaakin olla täydellisen äidin lapsi.

Vauva hymyili ja kiljahteli, mutta mua suoraan sanottuna vitutti niin paljon, etten yksinkertaisesti pystynyt vastaamaan vauvan hymyyn.

TIEDÄN, ettei vauva varmaankaan mene siitä pilalle, jos kerran jättää vastaamatta hänen seurusteluunsa, mutta silti syyllisyys jäytää ja sydämeen sattuu. Pikku vauvaparka hymyili ja lirkutteli, mutta äiti vain tuijotti kaukaisuuteen vittuuntuneena. Voi :(

Mitä oikein yrität? Kysymys on brutaalin suora, mutta täysin vilpitön?

Jos yrität olla täydellinen äiti, et onnistu siinä ikinä. Sinua alkaa joko vituttaa se, ettei sinun täydellisyytesi tee lapsestasi täydellistä tai se, ettei täydellisyytesi tee sinusta onnellista. Eikä se tee lapsestasikaan onnellista.

Relaa hieman. Ei yksi kerta viikossa haittaa, kunhan se ei mene överiksi. Tärkeämpää kuin ainainen huomiointi on se, ettet aiheuta lapsellesi harmia olemalla neutraali. Ja olet ihan aidosti läsnä _useammin_ kuin et ole.