Mitä suru oikeastaan on?

Mulla suru on ainakin suunnatonta kaipuuta sitä kuollutta kohtaan, oli kyseessä sitten lemmikki tai ihminen. Ei esimerkiksi enää koskaan puhelua sen läheisen kanssa niitä näitä jutellen, ei enää koskaan näe hänen lämmintä ja tuttua hymyä kun menee kylään ja hän avaa oven. Tai ei enää koskaan sitä omaa lemmikkiä osana jokapäiväistä arkista elämää, eläimen vilpitön elämänilo ja rakkaus mitä se ympärilleen kodissa olemassaolollaan tuo, on poissa. Jäljelle jääneiden täytyy määrittää paikkansa uudelleen. Hitaasti ajan mittaan aukko alkaa täyttyä jotenkin, mutta muistoissa se pieni viaton rakas elää aina. Uudet lemmikit ovat jokainen omanlaisiaan, aina erilaisia, yksikään ei ole kuten joku toinen oli. Ei eläimissä eikä ihmisissä.

Eli arki ja elämä on surun myötä täynnä satoja hetkiä, kun suru iskee jysähtäen rintaan ja on pakko elää se tuska läpi. Itkeminen helpottaa. Kun se tärkeä mitä oli on pysyvästi poissa eikä enää koskaan ole täällä, vaikka sinä olet, se on niin järisyttävää. Se särkee sydämen pitkäksi aikaa.

Ikävää, harmittaa ettei ne kuolleet ole saaneet kokea asioita elämässä. Ikävän tunne tuli oikeastaan vasta seuraavana kesänä tai syksynä, sitä ennen oli ollut sellainen tunne että vastahan me nähtiin. Suru ei mene minkään tietyn kaavan mukaan, vaikka jotkut väittävät niin. Itse en kokenut olevani shokissa, päällimmäisin tunne oli ehkä jonkinlainen hämmennys tapahtuneesta, samalla kuitenkin huomasi, että maailma ei loppunutkaan tähän, vaan elämä menee eteenpäin tapahtui mitä tahansa. Se oli aika hämmentävää.

Suru on tunne.