Otimme 3vkoa sitten koiranpennun. Nyt en ole enää varma olenko koiraihminen :(.

Kyllä se siitä :) Meille kun tuli pentu vuosi sitten, oli alku tosi rankkaa. Ja haastetta piisaa edelleen, ei koira ole mikään lasiesine tai lelu jonka voi nostaa hyllylle kunnes taas seuraavan kerran leikkii. Koira on yksilö, joka toimii eläimen vaistoilla vaikka sinä kuvittelisit mitä. Se on normaalia, ja on myös normaalia että sinusta tuntuu tuollaiselta. Pennun kanssa elämä on kaikkea muuta kuin helppoa (tai no, ehkä on niitä tosi helppoja pentuja aivan kuten helppoja vauvojakin ;)) Kiintyminen koiraan tapahtuu pikkuhiljaa, ei hetkessä. Mitä enemmän opitte toisistanne, sitä vahvemmaksi siteenne muodostuu. Ota tavoitteeksi vaikka alkaa opettaa pennulle pikkuhiljaa temppuja ja hyödyllisiä taitoja. Tämä on kivaa yhteistä tekemistä, ja voit ottaa lapsen siihen mukaan myös. Lainatkaa kirjastosta koirakirjoja ja voisit jo katsella sopivaa pentukurssia johon voisitte mennä YHDESSÄ lapsen kanssa.



Koirasta on aivan mielettömästi iloa mutta huolta ja vaivaa myös. Me olemme oppineet itsestämme uusia piirteitä ja asioita koiran meille tulon myötä, ja vaikka välillä huonoimpina hetkinä on ajateltu että koira saa lähteä, kyllä se täällä edelleen on ja siitä on tullut todella rakas ja tärkeä. Siitä luopuminen olisi aivan kamalaa. Ehkä suurin kriisi oli siinä pikkupentuajassa se, että koiran toiminta on hallitsematonta (toki pikkuhiljaa kontakti kehittyy ja koulutus alkaa tuottaa tulosta) eikä sitä pysty hallitsemaan samalla tavalla kuin lasta. Koira ja sinä ette puhu samaa kieltä :) Koiralle ei voi järkeillä mitään puheella.



Ihmisen ja eläimen ystävyys on hienoimpia asioita maailmassa, koira on ollut teillä vasta hetken ja ensimmäinen vuosi voi olla aika kuluttava mutta usko vaan, vuoden kuluttua olet aivan erilaisilla ajatuksilla. Vaikeudet on tehty voitettavaksi, ja vikinä nyt on pentunne tapa kommunikoida. Kerroit, että tunnollisena ja vastuuntuntoisena ihmisenä olet miettinyt asiaa pitkään, ja se voi myös aiheuttaa tietynlaisen "epäonnistumisen fiiliksen". Eli ajatuksen siitä että "ei tämä nyt ole sitä mitä kuvittelin, koira ei ole sellainen kuin ajattelin". Pyh, nyt nuo ajatukset romukoppaan, koira kainaloon ja vaikka hetkeksi sohvalle köllimään! Missä päin asutte? Onko lähellä muita samanrotuisia/ikäisiä pentuja, esim. koiranne sisaruksia tai kasvattajanne tuttuja pentuja? Näistä voisitte saada leikkiseuraa pennulle ja päästä nauttimaan uusista asioista pennun kanssa.



Summa summarum, kyllä se siitä! Älä vaadi itseltäsi liikoja, älä ajattele tätä pentuvaihetta tai pentuun kiintymättömyyttä "peikkona". Vielä tulee se hetki kun katselet lasta ja koiraa olkkarin matolla köllimässä ja leikkimässä ja ajattelet "näinhän sen piti mennäkin, juuri tämän koiran pitikin tulla meidän perheeseen". Hyvää ja vauhdikasta kevättä teille!

Meillä on kaksi koiraa ja molempien kanssa koin tuon puppy bluesin. Jaksa vain uskoa, että se menee ohi.



Yksi asia, joka minulla auttoi ajan kulumisen lisäksi oli temppujen opettaminen. Kun pentu yht'äkkiä osasikin uuden asian, se tuntui niin fiksulta ja ihanalta. Se voi auttaa myös siihen vinkumiseeen, kun saa positiivista huomiota ja aivoille tekemistä. Koita löytää itsellesi joku vastaava juttu, jonka avulla voit luoda suhdetta koiraan.

Siitä millainen pentu on (miten villi ja tottelematon jne.) ei voi päätellä, millainen ihana kaveri siitä tulee myöhemmin. Malttia tarvitaan.



Naapurissa on kultainen noutaja, joka oli ihan käsittämättömän energinen. Siinä oli kaikki omistajista naapureihin asti ihan voipuneita. Suurin piirtein vuoden vanhana koira alkoi muuttua nykyisenlaiseksi "flegmaattiseksi" mutta iloiseksi ja kiltiksi koiraksi.

ei ole mitenkään huolestuttavaa jos sinulla ei ole mitään suuria tunteita nyt. Tehän olette vasta tutustumassa toisiinne muutenkin. Kyllä se siitä lähtee menemään kunhan et vaadi itseltäsi liikoja, et suuria tunteita, et täydellistä pennun kasvattamista, jne. Elelette vaan päivä kerrallaan ja muistat että pentuaika on välillä raskas mutta ohimenevä juttu.

me odotettiin pentua ihan intona koko perhe. Vihdoin ja viimein tuli kotiin, ja meidän sydämet suli kaikilla. Oli kaks vuotta meidän ihana rakas pusipusikultanennoutaja.



Ja sit syntyi vauva. Nyt en voi sietää tota haisevaa karvakasaa, aina tiellä ja aina likanen. Yhtä riesaa ulkoiluttaa sitä tuolla hangessa vaunujen kanssa. Isompia lapsia pitää koko ajan vahtia, ettei riehu koiran kanssa, eikä vauvaa ja lemmikkiä voi jättää silmistä hetkekskään. Juoksut ja hormonit ja aaargh, ei tähän perheeseen mahdu kahta PMS-oireista narttua.



Ollaan vitsailtu sen pois antamisesta, mutta ei vaan pysty. Jollain tapaa sitä vieläkin rakastaa, mutta on se vaan rasittava haiseva paskiainen.Mutta perheenjäsen kuitenkin. kestän mä miestäkin, vaikka sillä on samat puutteet ja tavat, ku koirallakin.

Kyllä meillä vaan tyttö vei koiransa mennessään lähtiessään opiskelemaan. Oli myöskin 10v kun koiran sai ja 20v kun lähti. Koira on pientä ja pitkäikäistä rotua, voi hyvinkin elää 16v. Ei olisi tullut kysymykseenkään jättää sitä meille. Tyttö on aina pääasiassa hoitanut koiran ulkoilutukset ja ruokkimiset. Muut vain silloin kun hän ei ole ollut kotona. Eläinlääkärireissut hoitanut itsenäisesti kun sai ajokortin. Valitettavasti koulutusta ei olisi pitänyt sysätä 10v niskoille vaan aikuisten olisi pitänyt ainakin valvoa sitä. Rasittava eläin kun tunkee sänkyyn ja sohvalle.

Tyttäreni on aivan rakastunut pentuun ja onnensa kukkuloilla. Hän oli suurin syy miksi pennun otimmekin, tosin olen varautunut siihenkin että koiran hoito jää paljolti minulle ja tyttären lähtiessä opiskelemaan niin koira jää meille.ap

Kyllä meillä vaan tyttö vei koiransa mennessään lähtiessään opiskelemaan. Oli myöskin 10v kun koiran sai ja 20v kun lähti. Koira on pientä ja pitkäikäistä rotua, voi hyvinkin elää 16v. Ei olisi tullut kysymykseenkään jättää sitä meille.

Siihen ei voi luottaa todellakaan että se nuori haluaa enää koiraa mukaansa kun on täysi-ikäinen ja muuttaa pois. Tämän olen kasvattajana nähnyt monenmonta kertaa ja aina tästä ihmisiä varoitan, jos ostavat lapselle koiran. Osa tietysti haluaa sen koiran mukaan ja osa on jopa tosi innokkaita koiraharrastajiakin nuoruusvuosinaankin.

Mutta välillä käy niin että nuori onkin murrosiässä muuttunut niin ettei enää koirat jaksa kiinnostaa vaan omat menot, ehkä halutaan lähteä ulkomaille vaihtoon tai juhlia ilman koiran tuomia rajoituksia tai tehdä pitkän opiskelupäivän jälkeen vielä työpäivää tms. Tämä on ihan ymmärrettävää ja siinä ei ole mitään pahaa, nuoruus saa olla vapaata minun puolestani eikä tarvitse koiran kanssa kotona vaan kykkiä. Ja minusta on todella hienoa että aloittaja on tämän jo ymmärtänyt että siihen ei voi luottaa 100% varmasti että koira lähtee aikoinaan nuoren mukana vaan voi olla että jää heidän vastuulleen.

pidän eläimistä ja lapset halusivat koiraa. Saimme kahdeksi viikoksi tutun koiran hoitoon. Se oli ihana, viisas ja ymmärsin miksi ihmiset ottavat koiran.- mutta tajusin myös että kun on lapset ja työ ja kaikki tämä, niin tässä elämönvaiheessa on silkkaa hulluutta ottaa enää sitä koiraa vaivoiksi. Luulin olevani koira-ihminen- mutta kaksi viikkoa koiraa hoidettuani tajusin etten ole. Lenkit oli kivaa ja ok, mutta se että se koira on tosiaan se pieni lapsi sillä erotukselle ettei se ole lapsi vaan koira. Tulisi huono omatunto joka päivä siitä etten ole tarpeeksi läsnä KOIRALLE. en todellakaan halua sellaista rasitetta elämääni, tuntuu et se olis poissa lapsiltakin. Luulin myös et olis kivaa mennä sitten johonkin agilityyn- mut kun se koira oli meillä, ymmärsin senkin, ettei mua kiinnosta harrastaa koiran kanssa. Vaan ihmisten. Eli rapsuttelemme jatkossakin vain toisten koiria. Eläinrakas olen edelleen, mut en olis ikinä uskonut näin käyvän.

Kyllä se siitä aikanaan tasaantuu. Itselläkin kävi niin, että todella kauan ja hartaasti odotettu koira ei aluksi tuntunut omalta. Eka koira kun vielä oli, niin kyllähän se kaikki tuntui yllättävän raskaalta, vaikka olin kuinka lukenut ja varautunut asiaan.



Kestää aikansa ennen kuin opit tuntemaan koirasi, ja siksi voi kestää ennen kuin todella ihastut siihen.



Minulla kesti useamman vuoden ennen kuin koira tuntui omalta, ja nyt kun se on 9-vuotias, tunnen sen kuin omat taskuni ja rakastan sitä enemmän kuin pystyn kertomaan.



Olenkin itse todennut, että vaikka pennut on ylisöpöjä, ei se pentuaika mitään herkkua ole. Kyllä se sitten on paljon mukavempaa kun koira on aikuinen ja sen tuntee paremmin.



Muista, että koiran ensimmäisten vuosien panostus maksaa itsensä korkojen kera myöhemmin takaisin. Kun nyt jaksat olla kärsivällinen ja johdonmukainen, teillä on varmasti vuoden parin kuluttua mitä ihanin aikuinen koira!

Kyllä meillä vaan tyttö vei koiransa mennessään lähtiessään opiskelemaan. Oli myöskin 10v kun koiran sai ja 20v kun lähti. Koira on pientä ja pitkäikäistä rotua, voi hyvinkin elää 16v. Ei olisi tullut kysymykseenkään jättää sitä meille.

Siihen ei voi luottaa todellakaan että se nuori haluaa enää koiraa mukaansa kun on täysi-ikäinen ja muuttaa pois. Tämän olen kasvattajana nähnyt monenmonta kertaa ja aina tästä ihmisiä varoitan, jos ostavat lapselle koiran. Osa tietysti haluaa sen koiran mukaan ja osa on jopa tosi innokkaita koiraharrastajiakin nuoruusvuosinaankin.

Mutta välillä käy niin että nuori onkin murrosiässä muuttunut niin ettei enää koirat jaksa kiinnostaa vaan omat menot, ehkä halutaan lähteä ulkomaille vaihtoon tai juhlia ilman koiran tuomia rajoituksia tai tehdä pitkän opiskelupäivän jälkeen vielä työpäivää tms. Tämä on ihan ymmärrettävää ja siinä ei ole mitään pahaa, nuoruus saa olla vapaata minun puolestani eikä tarvitse koiran kanssa kotona vaan kykkiä. Ja minusta on todella hienoa että aloittaja on tämän jo ymmärtänyt että siihen ei voi luottaa 100% varmasti että koira lähtee aikoinaan nuoren mukana vaan voi olla että jää heidän vastuulleen.

Ihmisiä ovat erilaisia, ja voi olla hankala sanoa kuka kyllästyy koiranpitoon ja kuka ei.

Ja tosiaan, aloittajalle pointsit siitä, ettei automaattisesti oleta lapsensa ottavan koiran aikanaan omaan kotiinsa.

Meillä taas kävi vähän epätyypillisesti. Kun itse lähdin koirani kanssa maailmalle, äitini hankki oman koiran, kun ei kestänytkään olla ilman. ;)

meillä on toinen koira nyt menossa ja kun tämä tuli taloon niin ensimmäiset viikot ja kuukaudet olin epätoivon vallassa, mietin miten voisin palauttaa koko hurtan. Koira on alussa kuin vauva, vaatii aikaa ja vaivaa ja vie yöunet :)



Mutta usko pois, se helpottaa kovin nopeasti ja kun olet tämän rankan alkuvaiheen päässyt läpi niin et antaisi koiraa pois rahastakaan :)



Tsemppiä, kyllä se siitä!

niin miksi se tuli teille vasta 10- viikkoisena? Luovutus alkaa 8 viikkoisena mutta monet antavat hakea jo 7 viikkoisena. Kirjoituksesi perusteella olisi hyvä etsiä erittäin nopeasti pennulle uusi koti.

Kukaan vastuuntuntoinen kasvattaja ei anna pentua 7-viikoisena

luovutusikä oli ennen 8 viikkoa, nykyisin se on 7 viikkoa ja ihan vastuullisimmatkin kasvattavat luovuttavat pennut 7 viikkoisina.

Toinen on chihuahua, toinen eräs pystykorva. Kumpaakaan rotua ei kasvattajat luovuta 7 viikkoisena, vaikka saisikin kennelliiton mukaan.



Kääpiörotujen edustajat luovutetaan pääsääntöisesti 9-10 viikkoisina.



Miksi pitäisi aiemmin? Siksi että pentu on niin lutuinen? Synnyinkodissaan on hyvä olla niin pitkään kuin mahdollista enne leimaantumista. 7-viikkoisena luovuttaminen on vain ihmisen itsekkyyttä ja onneksi suurin osa kasvattajista luovuttaa pennut myöhemmin. Esim. SEY ei luovuta ikinä mitään 7 viikkoista!



Ap, pennut vain ovat tuollaisia. Kyllä se siitä kasvaa ja fiksuuntuu. Koira on vielä vauva.

Kyllä meillä vaan tyttö vei koiransa mennessään lähtiessään opiskelemaan. Oli myöskin 10v kun koiran sai ja 20v kun lähti. Koira on pientä ja pitkäikäistä rotua, voi hyvinkin elää 16v. Ei olisi tullut kysymykseenkään jättää sitä meille. Tyttö on aina pääasiassa hoitanut koiran ulkoilutukset ja ruokkimiset. Muut vain silloin kun hän ei ole ollut kotona. Eläinlääkärireissut hoitanut itsenäisesti kun sai ajokortin. Valitettavasti koulutusta ei olisi pitänyt sysätä 10v niskoille vaan aikuisten olisi pitänyt ainakin valvoa sitä. Rasittava eläin kun tunkee sänkyyn ja sohvalle.

Tyttäreni on aivan rakastunut pentuun ja onnensa kukkuloilla. Hän oli suurin syy miksi pennun otimmekin, tosin olen varautunut siihenkin että koiran hoito jää paljolti minulle ja tyttären lähtiessä opiskelemaan niin koira jää meille.ap

Tuskin maalla 5 vuotta elänyt bordercollie haluaa Helsinkiin kerrostaloon viettämään vähintään 8h päivästä yksin.

ja mietin että olikohan sittenkään oikea ratkaisu.. mutta kyllä siihen tottui!! Tsemppiä, olette varmasti hyviä omistajia:)

Toinen on chihuahua, toinen eräs pystykorva. Kumpaakaan rotua ei kasvattajat luovuta 7 viikkoisena, vaikka saisikin kennelliiton mukaan.

Kääpiörotujen edustajat luovutetaan pääsääntöisesti 9-10 viikkoisina.

Miksi pitäisi aiemmin? Siksi että pentu on niin lutuinen? Synnyinkodissaan on hyvä olla niin pitkään kuin mahdollista enne leimaantumista. 7-viikkoisena luovuttaminen on vain ihmisen itsekkyyttä ja onneksi suurin osa kasvattajista luovuttaa pennut myöhemmin. Esim. SEY ei luovuta ikinä mitään 7 viikkoista!

Ap, pennut vain ovat tuollaisia. Kyllä se siitä kasvaa ja fiksuuntuu. Koira on vielä vauva.

Ensinäkin suurin osa emistä välttelee pentuja loppuvaiheessa. Toisekseen koiralla on voimakas leimaantumisen kausi juuri 6-8 viikon ikäisenä ja siksi luovutus on järkevää tehdä juuri 7-8 viikon ikäisenä, jotta pentu helpommin leimaantuu omistajaansa ja uuteen perheeseen.

Ainoa mikä puoltaa myöhäisempää luovutusta on se, että pennut saavat pitempään leikkiä sisarustensa kanssa - toisaalta suurin osa pennunomistajista osaa sosiaalistaan pentunsa.

Onhan se söpö ajatus, että pentu on siellä äidin ja sisarusten kanssa mahdollisimman pitkään, mutta vastuullinen kasvattaja / koiranomistaja ymmärtää, ettei koiria pidä inhimillistää liiaksi.

Kääpiörotujen kohdella ymmärrän myöhäisemmän luovutuksen: suurin osa kääpiörotujen omistajista tuntuu pitävän koiraa leikkikoirana, jota inhimillistetään ja eikä vahingossakaan anneta tutustua muihin koiriin - silloin onkin järkevää, että pentu sosiaalistuu kasvattajan luona mahdollisimman pitkään.

t. 25 vuotta aktiivista koiraharrastusta takana

Surullista sakkia tälläkin palstalla. Ja tällä erityisesti siis viittaan aloittajaan ja tuohon yhteen "haisevan paskiaisen" omistajaan.



Teillä on oikeasti pakko olla jotakin vikaa henkisesti.

Koiraan on pentuna ihastuttu, sen tuloa on odotettu ja nyt, kun arki tuntuukin yllättäen "raskaalta" (siis haloo: koira vinkuu aamulla ettei mamma saa nukkua seitsemää pidemmälle tai että koiraa pitää tarkkailla, ettei lapset riehaannu sen seurassa, on teillä prkl naurettavia syitä ja selityksiä), mietitään jo koirasta luopumista.



Mikä teitä vaivaa? Eikö minkään vuoksi enää tahdota nähdä vaivaa? Eikö teillä ole pitkäjänteisyyttä?

Kun lapsenne syntyi, olisitteko raskaimmalta tuntuneessa vaiheessa olleet valmiita luopumaan siitäkin? Todennäköisesti. Hakekaa hyvät ihmiset lääkitys tuohon vaivaanne, eiköhän tuokin jonkinlainen masennukseen verrattava sairaus ole.

Ja älkää ikinä enää ottako itsellenne eläintä, teette palveluksen koko maailmalle!! Kyllä pistää vihaksi moiset moukat.

äkkiä rakastavaan perheeseen.



Omat ongelmanne voitte puida ilman koiraakin.



nim. alalla 30vuotta ollut.

pidän eläimistä ja lapset halusivat koiraa. Saimme kahdeksi viikoksi tutun koiran hoitoon. Se oli ihana, viisas ja ymmärsin miksi ihmiset ottavat koiran.- mutta tajusin myös että kun on lapset ja työ ja kaikki tämä, niin tässä elämönvaiheessa on silkkaa hulluutta ottaa enää sitä koiraa vaivoiksi. Luulin olevani koira-ihminen- mutta kaksi viikkoa koiraa hoidettuani tajusin etten ole. Lenkit oli kivaa ja ok, mutta se että se koira on tosiaan se pieni lapsi sillä erotukselle ettei se ole lapsi vaan koira. Tulisi huono omatunto joka päivä siitä etten ole tarpeeksi läsnä KOIRALLE. en todellakaan halua sellaista rasitetta elämääni, tuntuu et se olis poissa lapsiltakin. Luulin myös et olis kivaa mennä sitten johonkin agilityyn- mut kun se koira oli meillä, ymmärsin senkin, ettei mua kiinnosta harrastaa koiran kanssa. Vaan ihmisten. Eli rapsuttelemme jatkossakin vain toisten koiria. Eläinrakas olen edelleen, mut en olis ikinä uskonut näin käyvän.

muita viestejä, niin vastaan, että pennuthan ovat kuin vauvoja alkuun. Omani tuli meille tosin 8 viikkoisena, eikä mitään yö/aamuvinkumisia ollut, mutta alkuun se rytmi oli tärkeää ja voi sanoa, että osittain verrannollista ihmisvauvan hoitoon.



Eli unien jälkeen pisulle, syömisten jälkeen pisulle, leikkimisten jälkeen pisulle jne. kunnes oppii sisäsiistiksi ja meno helpottuu. Itse olin tähän jo osannut varautua sekä siihen, että koira voi myös valvottaa, niinkun fiksuna neitona sisäsiisteyden alkeet oppineena vinkuin muutamina öinä ulos pissalle kun ei osannut vielä pidättää.



Sinuna kuitenkin miettisin koiran luovuttamista takaisin kasvattajalle. Olet 3 viikossa jo kyllästynyt vaikka nuo ensimmäiset viikot ovat mielestäni sitä parasta rakastamisen/rakastumisen aikaa...